Skip to content

Kirjat 2016, osa 3

helmikuu 19, 2017

Ville Lähde: Paljon liikkuvia osia
Lähteen järkevä, turhia jauhamaton lähestymistapa on vaihteeksi virkistävää, vaikka pohjimmiltani en ehkä olekaan näin ”rationaalisen” asianajamisen ystävä kirjallisuudessa; onhan se pidemmän päälle myös tylsää, erityisesti tyylillisesti. Mitä muutakaan voi seurata, mikäli yrittää ohittaa tyylin ja retoriikan? Kasa opasteita, joita voi perustella lähinnä tieteellisellä metodilla tai kokemuksella kansalaisjärjestöissä. Toisin sanoen Lähteen esseekirja julkisen keskustelun ongelmakohdista piiskaisi myös tätä blogia aimo kädellä, mutta siitä, onko kirjoittaminen ylipäänsä keskustelua voidaan tietenkin olla montaa mieltä. Joka tapauksessa järkevä ja tarkkaavaisuutta palauttava esseekokoelma, joka toiminee mainiona työkalujen puhdistussettinä jokaiselle, joka kokee tarvetta osallistua ns. julkiseen keskusteluun.

Scott Bakker: Neuropath
Bakkerin tietoisuusdystopia toimii paremmin ideakuvastona kuin proosana, mutta mikäs siinä, kun ideat ovat näinkin kiinnostavia. Toisaalta Shaviron Discognitionin (josta Bakkerin kirjan bongasin) alle lukeneena teoksen ideat olivat jo tuttuja. Eräänlainen neurodekkari, jossa NSA:n salainen tiedeosasto on kehittänyt keinoja ohittaa (”hakkeroida”)  ihmisaivojen minuutta, empatiaa, kiintymystä jne. sääteleviä keskuksia luodakseen palkkamurhaajia ja piiloagentteja, jotka pystyvät toimimaan vailla turhia hidasteita, eli pelkoa, sääliä, järkytystä jne. Sinänsä aika peruskamaa, mutta ”aitoihin tutkimuksiin” pohjaava tiedehöpinä pelastaa. Usein Neuropath tuntuukin lähinnä popularisoidulta neurotiede-esseeltä, mikä ei toki itseäni haittaa — en ymmärrä miksi ihmisiä kiinnostaisi populismin nousun ohessa enää ylipäänsä mikään muu kuin neurotiede, vapaan tahdon ja tietoisuuden ongelmat. Trump-ilmiö ei ainakaan vähennä tämän kysymyksen kuranttiutta, ainakaan jos ajatellaan Kosinskia, Big Dataa ja Cambridge Analyticaa. Big Data tuntuisi ainakin poliittisen ja kulutustottumusten tasolla olevan eräänlainen vapaan tahdon ja tietoisuuden ulkoinen analogia; aivoja ei tarvitse hallita kemikaaleilla tai suorilla, hardwareen kajoavilla hakeilla, jos ja kun pelkkä software-tason vakoileminen ja/tai ohjaaminen riittää.

Alastair Reynolds: Revelation Space
Olihan minun luettava yksi Reynoldsikin, kyseessä lienee kuitenkin nykyavaruusoopperan kuumimmista nimistä, ainakin menneellä vuosikymmenellä. Perusvalidia avaruusoopperaa, mutta mukana on vielä tässä vaiheessa (kirja oli Reynoldsin esikoisromaani) jonkin verran löysää ja kesken jäävää. Toisaalta esikoisia verrattaessa Reynolds vaikuttaa paremmalta kirjoittajalta kuin esimerkiksi uudempi avaruusoopperamies James S. A. Corey, mutta hölmöähän tällainen vertailu on, varsinkin knu molemmilta on sittemmin ilmestynyt lukuisia kirjoja (lisäksi Reynoldsin esikoinen on tätä kirjoittaessani jo 17 vuotta vanha). Kirja on samannimisen sarjan aloitusosa, palannen asiaan jatko-osan merkeissä joskus, kun olen jo autuaasti unohtanut mitä ensimmäisessä osassa tapahtuu.

Johannes Ekholm: Rakkaus niinku
Ekholmin esikoisesta pidempi kirjoitus täällä. Nähdäkseni paradigman kannalta ns. tärkeä teos, mikäli haluaa kaunokirjallisuudelta muutakin kuin ”uskottavien” henkilöhahmojen ja juonten eskapismia. Mikäli siis haluaa vielä nähdä vaivaa ja kysyä sellaisia kysymyksiä, kuten mitä tarkoittaa kysymys mallia ”onko tämä hyvää proosaa?” ja millaisia vallan ja maun rakenteita ja historioita kysymyksen taustalla on. Kyllä, Rakkaus niinku on metaromaani, vaikka se voi toimia myös koskettavana (tai tympeänä) aikalaiskuvauksena yhdestä, hyvin pitkälle määrittyneestä blokista.

Iain M. Banks: The Hydrogen Sonata
Avaruusoopperoista kun oli puhe. Banksin 2000-luvun tuotanto ei ehkä vedä vertoja 80-90-lukujen tuotannolle, mutta kyse voi olla myös avaruusoopperan genren kehityksestä ja saturoitumisesta — Banks on ilman muuta genren keskeisin kirjoittaja, ainakin minulle. The Hydrogen Sonata on kenties Kulttuuri-sarjan humoristisin teos, vaikka kieli ei olekaan niin syvällä poskessa kuin jollain Douglas Adamsilla. Tässä on erotettavissa on jo hienoinen kuriositeetin aromi, mutta ei toki huono kirja. Kulttuurin näsäviisaat tekoälyt varastavat shown jälleen kerran.

Maggie Nelson: The Art of Cruelty
Tyylilajeja (lyriikkaa, esseistiikkaa, autobiografiaa) teoksissaan sekoittelevasta Nelsonista on tullut lyhyessä ajassa luottonimi, jonka kirjoihin harvemmin pettyy. The Art of Cruelty on tyyliltään perinteisempi; esseistiikkaa ns. ajan hermolta. Teoksen päämotiivi on julmuus (nyky)taiteessa, tai ehkä vielä tarkemmin julmuuden ja taiteen rajat. Analyysin syvyys ei yleensä huimaa päätä, mutta se taitaa olla Nelsonin tapauksessa ideologinen ja eettinenkin valinta; huomio on yleensä pikemminkin kokemuksen ja tuntemuksen tasolla kuin kriittisessä ja kontekstoivassa analyysissä — tai vastaavasti villeissä visioissa. Jenkkien nykytaidekuplaa vähemmän seuraavana löysin teoksesta useita kiinnostavia nimiä (esim. Daniel Trecartin, Paul McCarthy, Mary Gaitskill ja liuta muita) ja koin kirjan myös palauttavan uskoa ja arvoa omaan taidekokemukseeni, mistä voi olla vain kiitollinen. Miinuksena Nelson tuntuisi tulkitsevan Nietzscheä väsyttävästi päin persettä ja ohittavan esim. Deleuzen luennan, mutta lienee hyvin yleistä.

Mary Gaitskill: Veronica
Toisaalta ja toisaalta. Onko järkevää sanoa: soljuvaa kieltä sellaisessa lyyrisessä mielessä, joka ei ole sietämätöntä? Aiheuttaa samalla sen, etten muista kirjasta enää juuri mitään. ”Liittyi jotenkin mallimaailmaan”. Gaitskill on outo, tavallaan hänen tekstinsä koskettaa, tavallaan jättää hyvin etäiseksi. Kiehtova frigidi kylmyys, joka ei sitten lopulta olekaan, ehkä, tarpeeksi kylmää. Soljuvan, lyyrisen kielen impakti ns. postmodernissa on kenties pelkkää tyhjää pintaa.

Slavoj Žižek: Violence
Mahdollisesti Žižekin kompaktein ja parhaiten argumentoitu kirja, siis siinä mielessä että alle 300 sivussa sivupolut ja vitsit ovat vähemmistössä ja aiheesta tullaan sanoneeksikin jotain.

Max Jacob: Runoja noppapikarista ja muita tekstejä
Oikolukuhommia, mutta Jacobin proosarunot tuntuisivat toimivan tyydyttävästi vielä nytkin, yli 70 vuotta myöhemmin. 

Wang Wei: The Selected Poems & Po Chü-i: The Selected Poems (transl. David Hinton)
Mikäpä näitä kiinalaisia mestareita lukiessa.

Chris Kraus: I Love Dick
Ah, viime vuosien kuuma peruna hipster-piireissä. Uusintapainoksensa myötä Krausin kirja tuli vastaan kaikilla mahdollisilla sivustoilla. Kiinnostava kirja, vaikka onkin melko ”journalistinen”, kuten nyt muodissa oleva autobiografinen jenkkifiktio usein on. Sukupuoleni kenties määrittää minut tarkimman kohderyhmän ulkopuolelle jollain tunteellisella tasolla jos ns. valtaa ajatellaan, vaikka toisaalta naisten akateeminen ekskluusio dekonstruktiohurmoksen ajan Yhdysvalloissa poikkeaa luullakseni Suomen yliopisto- ja kirjallisesta maailmasta vuonna 2010-luvulla jokseenkin paljon. Opiskeleeko täällä joku mies vielä jotain? Toisaalta maata johtaa keski-ikäinen jonneverkosto, joten olenpa hiljaa. Sitä paitsi kysymys menee asian viereen, jos pitäisi itse kirjasta puhua. Usein tuntui siltä, että Krausin kirjasta on tullut 20 vuodessa parodia itsestään; ehkä vielä ilmestyessään 1997 se oli tietyssä mielessä aikansa hermolla luomassa vasemmistointelligentsian Baudrillard-Amerikkaa ns. tosissaan, kun nykyään se tuntuu satiirilta juuri siitä älykkökulttuurista, jonka ohessa se on syntynyt. Toisin sanoen I Love Dick uudelleensyntyi ollakseen parodia itsestään. Ajatuksessani ei välttämättä ole järkeä tai todellisuuspohjaa, mutta siltä minusta lukiessani tuntui.

Masuji Ibuse: Black Rain
Ibujin Hiroshima-kuvauksesta kirjoitin jo täällä.

Mary Gaitskill: Don’t Cry
Novellikokoelma, kirjallisuutena ehkä eheämpi kuin Gaitskillin Veronica, mutta onko se kiinnostavaa? Miten paljon onkaan yhdysvaltalaisia novellikokoelmia, jotka lukee ihan sujuvasti hymistellen, mutta joista ei enää muutaman kuukauden perästä muista sanaakaan!

Garri Kasparov: Kuinka elämä jäljittelee shakkia
Entinen suurmestari yrittää toteuttaa eräänlaista ”kuinka yhdistää liikejohtaminen/politiikka/tehokas suorittaminen ja shakki” -yhtälöä tarinoidessaan elämästään ja shakkiurastaan. Paljon kiinnostavia anekdootteja, mutta shakkimestarin kokemus on tietenkin yhteismitatonta; pelitaidosta ei tartu lukijaan mitään, joten shakinkin sovellukset ympäröivään maailmaan jäävät enintään analogiselle tasolle. Kasparov oli shakkiuransa ajan, tietenkin, täysi monomaani, jonka elämä oli jatkuvaa ongelmanratkaisua: kuinka estää herpaantuminen, kuinka maksimoida erilaisten muunnosten muistikyky, mitä jättää laskematta, koska luottaa intuitioon, kuinka pitää tiukka rutiini yllä jne. Huvittavaa oli lukea päällekkäin vanhoja kiinalaisia runomestareita ja Kasparovia; kenties puhtaat vastakohdat toisilleen, mitä tulee sellaisiin asioihin kuin ”potentiaalin maksimointi” tai ”jatkuva itsensä ylittäminen”.

Michael Moorcock: The Weird of the White Wolf
Lueskelin muutaman Elric-kirjan kun teininä jäi kesken, mutta ei siitä taida sen enempää jäädä jälkipolville kerrottavaa. Luurankomaisia fantasianovelleja ikonisen amoraalisella albiinoprotagonistilla, josta on sittemmin johdettu kaikki mahdolliset Drizzt Do’Urdenit ja Geralt of Riviat.

Eetu Viren & Jussi Vähämäki: Seutu joka ei ole paikka
Suomalaisen nykyfilosofian toinen kiinnostava kirja Energian & kokemuksen lisäksi. Minun on oikeastaan turha kirjoittaa tästä tämän enempää, koska Pontuksen tekstissä sanottiin jo kaikki mitä itse sanoisin. Päälle tämä Juho Rantalan kirjoitus. Hieno kirja, mutta minäkin voin vain ihmetellä kustannustoimittamisen puutetta (olen melko varma, että kirjassa oli muutamaan kertaan tismalleen samat lauseet, vaikka välissä saattoikin olla muutamia satoja sivuja) ja toisaalta juuri fossiilisen energian analyysin puutetta ja Energian & kokemuksen mainitsematta jättämistä. Taustalla lienee jotain henkilökohtaisia kaunoja, mikä on tietenkin tuplasti murheellista ja kornia, varsinkin jos puhutaan uudesta yhteisöllisyydestä, ylisubjektiivisuudesta, individualismin ylittämisestä jne.
Gilles Deleuze: Nietzsche ja filosofia
Solidi.

Advertisements
No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: