Skip to content

Kirjat 2016, osa 2 (sisältää pienoisesseen fragmentin ontologiasta)

tammikuu 24, 2017

(Osia tuleekin enemmän kuin kaksi, sillä vuoden jälkipuoliskolla lukemani kirjat olivat siinä määrin kiinnostavampia, että myös miniesseet paisuvat.)

 

Michel Houellebecq: Alistuminen
Sivistyneiden, keski-ikäisten miesrottien saaga jatkuu. Hupsua: kesällä kävin kirjasta pitkän keskustelun, mutta en laiskuuttaani kirjoittanut siitä mitään muistiin ja nyt muistan keloistani kovin vähän. Tämä pätee luultavasti kaikkiin lukemiini Houellebecqin kirjoihin; niistä muistaa kohauttavat, esseistiset keskusideat, mutta itse tarinat jäävät unholaan.

Joka tapauksessa Alistumisessa H pelaa näppärän populistis-satiirisen kortin, joka on samalla kiehtova premissi tulevaisuusfiktiolle: kirjan vuoden 2022 Ranskassa muut puolueet tekevät vaaliliiton kannatustaan kasvattavan Muslimiveljeskunnan kanssa ja saavat täten tukahdutettua Kansallisen rintaman (johdossaan Marine Le Pen) nousun. Tämän seurauksena erityisesti korkeakoulutuksen rahoitus islamisoituu siinä määrin, että myös akateemiset ja yläluokkaiset piirit joutuvat omaksumaan islamin ja muovaamaan käytöstään ja nokkimisjärjestystään islamin mukaiseksi.

Suurena rakenteellisena visiona kehys ei ole hullumpi, ongelmallisempana voi nähdä Houllebecqin fokuksen ja satiirin suunnan: kirja on ikään kuin kasvukertomus, jossa 44-vuotias päähenkilö Francois (kirjallisuuden lehtori Sorbonnessa) potee elämänsä tyhjyyttä ja stagnaatiota akateemisen turvapaikkansa suojissa vain ottaakseen islamin lopulta omakseen. Sillä mikä olisikaan sopivampaa: kirjan patriarkaattinen, perinteisiä arvoja kunnioittava islam sopii hänelle kuin nenä päähän. Naiset tietävät jälleen paikkansa, hameet lyhenevät ja sivistynyt mies voi lukea rauhassa, eiköhän jostain nuorempi vaimokin hoidu. Kapitalismille islam ei tietenkään ole ongelma siinä missä Kiinan kommunistinen diktatuurikaan.

Kuten muutkin Houllebecqin romaanit, myös Alistuminen on muutaman idean romaani. Valitettavasti vain tuntuu siltä, että hänen proosansa taso laskee jatkuvasti: ideat ovat ”raflaavia”, mutta kerronnallisesti ja tekstuaalisesti Alistuminen on jo varsin löysä ja esteettisenä kokemuksena sen lukeminen tuntuu yhtä vaaralliselta ja vaativalta kuin Francoisen nauttimat mikroateriat.

Slavoj Žižek: Trouble in Paradise: From the End of History to the End of Capitalism
Slavoj-setä kelailee kuinka päästä ulos kapitalismista vaikka koko ajatus tuntuukin kosmisen mahdottomalta. Tyylilleen uskollisesti hypitään sinne tänne, mutta jonkinlainen fokus on kuitenkin emansipatoristen kamppailujen mahdollisuuksissa ja sudenkuopissa kapitalismissa, joka on selkeästi kriisissä, mutta porskuttaa silti. Žižek tuntuisi tulevan siihen tulokseen, että koska kapitalismi on ainoa peli ja koska pelaamme vain ja ainoastaan sen säännöillä emmekä muuta voi, voi jotain muuta olla vasta sitten, kun kapitalismi systeeminä on poistunut. Toisin sanoen hän ei tuntuisi uskovan esimerkiksi pienten, marginaalista käsin käytävien kamppailujen mahdollisuuteen minkään lopullisen muutoksen tuojana (vrt. esim. Viren & Vähämäki: Seutu joka ei ole paikka). Onko tällaisesta kötinästä sitten mitään hyötyä tai iloa? Ajattelun tasolla toki, Žižek on mainio kirjoittaja, mutta työkalupakin kannalta ei.

Christopher Isherwood: Praterin orvokki
Kaunis pieni kirja, jonka vaivatonta etenemistä voi kirjoittajana vain kadehtia. Ostin eurolla Jyväskylän parhaan kirjakaupan (Lukuhetki) poistokärrystä, sillä Isherwoodin kirjoja ei tässä kaupungissa ole kovin montaa saatavilla edes englanniksi. Sääli, koska luulen kaiken Isherwoodin kirjoittaman olevan ns. tykkimatskua. Pienoisromaani elokuvan tekemisestä 40-luvulla: elämä, taide, natsismin nousu.

Don DeLillo: Zero K
Falling Man
oli mielestäni tylsä ja Point Omega heikohko, mutta Zero K:ssa DeLillo on vielä aivan uudella hermeettisyyden tasolla. Scifikuvauksena teos on tylsähkö ja kliseinen, mutta kirjatapauksena DeLillo on edelleen DeLillo. Lyhyeksi kirjaksi jumalattoman hidaslukuinen, sillä kerronta ei vedä oikeastaan mihinkään suuntaan. Mikä on minun kirjoissani viimeinen hyvä DeLillo? Cosmopolis, juuri delillolaisen dialogin huipentuman (tai saostuman) vuoksi. Sitä paitsi pörssilyriikkaa suoltava teos tuli sopivasti 3-4 vuotta ennen asuntokuplan puhkeamista. Mutta voiko DeLillon dialogi olla vuonna 2016 enää muuta kuin parodiaa DeLillon dialogista?

80-vuotiaan kirjailijan suunnassa suurkaupunkien ja (post)modernin hektisyyden kuvaajasta kohti valkoisen tyhjän tilan ja autiomaan jupinaa on jotain oireellista, mikäli niin haluaa nähdä. Toisaalta kysymyksessä saattaa olla yksinomaan ikääntyminen tai lähestyvän kuoleminen käsitteleminen: vaikka metropoli tuntuisikin olevan kulttuurin ja sivistyksen kehto, voiko metropoli kiinnostaa introverttiä pohtijaa määräänsä kauempaa? Vetäytyihän Millerkin Big Suriinsa.

Lukemani mukaan DeLillo kirjoittaa (tai ainakin kirjoitti parhaina vuosinaan) 10 tuntia päivässä, mikä on naurettava määrä: voidaanko väittää, että 10 tuntia päivässä työskentelevä ihminen elää? Ehkä juuri siksi DeLillolla ei tuntuisi olevan tyhjyydestä mitään sanottavaa. Ainakaan mitään sellaista, mikä ei tuntuisi vain ”tyhjältä” mielessä, jossa tyhjyys on täytetty. En puhu siis zazenin tyhjyydestä, vaan länsimaisen galleriatilan tyhjyydestä.

Steven Shaviro: Discognition
Ah, Shaviro. Tuo jenkkiläisen pop/postdeleuzelaisuuden airut. Tosin nykyisessä inkarnaatiossaan Shaviro on vetävyyden lisäksi myös jossain määrin ns. level-headed, eli Doom Patrolsin (sikäli mainion) pamflettimaisesta pajauttelusta on siirrytty rakentavampaan ja pohtivampaan suuntaan. Ehkä Shaviro on pikemminkin spekulatiivinen realisti? Samantekevää. Tässä varsin kiinnostavassa esseekokoelmassaan Shaviro tarkastelee tietoisuuden ja tietoisuuden kuvaamisen ongelmaa erinäisten scifinarratiivien kautta. Hän tulee muotoilleeksi, että itse asiassa filosofiaa ja neurotieteitä paremmin tietoisuuden ongelmia saattaa luodata nimenomaan scifikirjallisuus, joka soveltaa teorioita ns. käytäntöön, ”kokemuksen” tasolla. Tähän minulla ei nokan koputtamista, varsinkin kun bongasin Shaviron kirjasta muutamia kiinnostavia jatkolukemistoja. Helppo ja vahva suositus jokaiselle, jota tietoisuus tai scifi kiinnostavat edes rahtusen verran.

Antti Hyry: Kertomus
Mikäköhän Hyryistä tämä oli? Heh, see what I did there? Aivan kuin Hyryllä olisi teoksia per se. On vain proosaa, joka jatkuu ja josta voi leikata pätkiä. Samoin kuin Merellä. Viisi novellia tai jotain, joissa mies mietiskelee. Samantekevää mitä Hyryissä tapahtuu (tai pikemminkin ei tapahdu). Markku Eskelinen ei Hyrystä välitä, mutta se ei haittaa, sillä minä välitän silti Markusta & omissa kirjoissani Hyry on se aaltomodernistinen kotimainen proosa, jonka äärelle minä palaan, jos on pakko. Sitten on se Toinen kotimainen modernismi, jota en ole vielä löytänyt. Mutta siis Hyry tai Meri, vaikka Merellä (tai meressä) on turhan paljon affekteja, esimerkiksi kaikki se satiirinen puhe sodista. Siis: Hyryn proosa on niin perkuleen ”kuulasta” ja hermeettistä, etten muuta tarvitse. Se on vain proosaa, joka etenee, vaikka mitään ei tapahdu, kahvi ja kaakau kiehuvat, nisu tuodaan pöytään, traktoriin laitetaan bensaa. Minulla on Silta liikkuu edelleen hyllyssä koskematta, koska tiedän että vielä tulee se tuomen imelän mädältä haiseva kesä, jona vatsani on sekaisin, kesä jota Hyry keinuttaa.

Sellaista kesää ei koskaan ole ollut eikä koskaan tule olemaan, sillä siten mielikuvat ja nostalgia rakentuvat. Nostalgian kohde ei ollut mitään, sillä eihän tämä, juuri nyt ja tässä, ole mitään. Aivan kuten se vaara, josta nostalgiaan paetaan, ei ole kohdalle osuessaan enää mikään toinen, pelottava. Vaan oma. Eikä oma pelota, oma vaan on, oma ehkä ahdistaa, mutta toisella tavalla kuin se, minkä vuoksi nostalgiaan paetaan, koska sitä pelätään. Sitten taas jokin uusi toinen uhkaa omaa ja omasta halutaan paeta kohti mennyttä omaa, joka ei koskaan ollut. Onko Hyryn proosa tätä? Jotenkin katsoin ja sitten oli pullaa. Siihen kahvi imeytyy, tuo sopivasti kosteutta, mukavasti.

Yasunari Kawabata: The Master of Go
Luin Kawabataa kesällä Mykkälän tilalla Pielavedellä ja yritin kirjoittaa proosaa. Kawabatan lukeminen tuollaisena hetkenä on helvetin huono idea, koska Kawabata on aina parempaa kuin omat ulosteesi. Onko tämä taholtani jonkinlaista modernistisen japanilaisen kulttuurin kaihoa? Varmasti on, en kiellä etteivätkö Meiji-kauden ja länsimaistuvan Japanin murrokset kiinnostaisi minua erityisesti, vaikka toisaalta kiinnostus johtunee nimenomaan hienoista kirjailijoista (Kawabata, Natsume, Mishima, Tanizaki, Dazai, Kaiko, Abe). Kawabata lienee heistä kaikista ”ehyin”; sommittelun taito ja siitä johtuvan piilevän voiman määrä esimerkiksi Tuhannessa kurjessa on lähimain posketon.

The Master of Go (Meijin) oli Kawabatan oma suosikki ja myös ainoa romaaneistaan, jota hän itse piti valmiina. Samalla kirja poikkeaa varsin paljon Kawabatan muista romaaneista, sillä on se reportaasimainen (K oli myös lehtimies), puolittain todelliseen tapahtumaan pohjaava kuvaus vuoden 1938 Go-pelistä, joka oli ”klassisen ajan Go:n” viimeisen mestarin, Hon’inbō Shūsain, viimeinen ottelu. Vastustajana oli nuori, pelin modernia sukupolvea edustava Otaké (kirjassa nimi muutettu, oikeasti Minoru Kitani). Kawabata teki kuusi kuukautta kestäneestä ottelusta reportaasin Mainichi-sanomalehtiketjulle, joten romaani rakentuu osin näiden tekstien uudestaanmuokkauksiin.

Allegorisesti pitkän pelin kuvauksesta rakentuu tietenkin modernin ja vanhan suhteen määrittelyä, kun klassisen mietteliäs, elämänfilosofiamainen Go päiväkausia kestäneine otteluineen ja seremoniallisuuksineen muuntuu dynaamisemmaksi ja nopeammaksi ongelmanratkaisuksi. Samalla vanha mestari sairastelee, häviää ottelun ja lopulta kuolee vuosi ottelun jälkeen.

Mark Fisher: Capitalist Realism
Viihdyttävät 81 sivua sitä ihteään, eli (taas yksi, mutta paremmasta päästä) pamfletti siitä, miten kapitalismi läpäisee koko elämän skaalan. Ehkä voisi sanoa, että Fisher on Žižekiä ja Jamesonia vasta-alkajille? Kaikki lukemani kriittinen kapitalismintutkimus heittää päässäni niin iloisesti häränpyllyä ja sekoittuu keskenään, että tarkempaa tietoa haluavat ohjaan lukemaan itse kirjan, joka on saatavilla ilmaiseksi pdf-muodossa esimerkiksi täällä


Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista
Viikilä on hyvä kirjoittaja, mikä on proosan puolella harvinaista. Kyseenalaisesti fronttaavalla lauseellani tarkoitan sitä, että Viikilän lauseessa ja rinnastuksissa jo sinänsä tapahtuu asioita, oheen ei tarvita kilometrikaupalla löysää, eli juonia, tunteiden kuvaamista, tutkimustyötä tai henkilöhahmoja. Ehkä voisi sanoa, että Akvarelleja on siis nimenomaan runoilijan kirjoittama kirja, eikä päiväkirjamerkintämäinen rakenne ole haitaksi, vaikka samalla osuu myös suomalaisessa runoudessa jokseenkin vallalla olevan fragmentin poetiikan paradigmaan (Tennilä, Blomberg, Luoma-aho, Haasjoki, Vähänen, Filander jne.). Akvarelleja on samalla kiinnostavampi kuin Jukan runokirjat (mikäli Nummela-Nuopponen-Viikilä -trion mainiota Ensyklopediaa ei lasketa), koska se ei ole niin nasevoiva ja yksinomaan kääntelevä — maneereita, jotka leimaavat joskus Viikilän tuotantoa liiaksi asti. Nyt pääasiallinen tunne ei ole enää se, että lukee kokoelmallista poeettisia puujalkavitsejä, vaan pikemminkin tuntuu siltä, että historiallisen ihmisen kokemuksesta aukeaa jotain, vuosisatojen läpi — oli se sitten anakronistista tai ei. Mitä Akvarelleja onnistuu mielestäni hetkittäin saavuttamaan on nimenomaan sellaisen henkilökohtaisen tajunnan sävy tai värin liike, joka yleensä jää uupumaan historiallisista fiktioista lähes tyystin.

Olen siis oikein hyvilläni Viikilän Finlandiasta, sekä taiteellisesti että henkilökohtaisesti.

Eriävän mielipiteen esittää esimerkiksi Arhi, eikä minulla ole siihenkään vastaansanomista, se on miettimisen arvoinen. Toisaalta on ilmiselvää, että kaikki romaanikirjallisuus on porvarikirjallisuutta,  ainakin mikäli katsoo romaanin historiaa, tai vastaavasti kaunokirjallisuuden nykyistä asemaa kulutushyödykkeenä. Mitä muutakaan se voisi olla? Eikö jo yksin lukutaito tee sinusta porvaria, saati se että on aikaa ja mahdollisuuksia miettiä kaunokirjallisia ongelmia? No hyvä, venytän tässä käsitettä enkä tarkoita porvarilla enää historiallisesti kauppiassäädyn jäsentä, marxilaisittain omistavan luokan jäsentä tai edes ei-vasemmistolaista henkilöä, vaan yksinkertaisesti kestävän hiilijalanjäljen ylittävää yksilöä. Millä muilla määreillä on enää mitään merkitystä?

Tietenkään en arvota taidetta yhteiskunnan lävitse noin rakenteellis-mimeettisesti kuin Arhi, siis siinä mielessä että teoksen pitäisi vastata jotain historiankirjoituksen kautta säilynyttä ”aitoa” kuvausta tai kärsimystä. Lukisin todella mielelläni vainoharhais-huumehöyryistä aikalaissalaseurasekoilua 1800-luvun Helsingistä. Mutta historiallisesti tyylilajina päiväkirja/työpäiväkirja on nimenomaan ns. taidokkaan yksilön genre. Työpajanjohtajan, renessanssi-ihmisen, tutkijan, runoilijan, luonnontieteilijän ja filosofin. Esteettisenä luomisen tilana se on hyvin lähellä fragmenttia, jonka seuraava looginen askel on nimenomaan muistikirja, päiväkirja. Tästä ”fragmentin ilmiöstä” muistan ainakin Jonimatti Joutsijärven kirjoittaneen jossain viimeisimmistä Tuli & Savun numeroista, vaikka en siinä esitettyjä ajatuksia enää muistakaan.

Ontologisesti lonkalta ja kliseenkin uhalla sanon fragmentin olevan vastaus ns. postmodernin (en tarkoita postmodernia tyylilajina tai -suuntana, vaan ylipäänsä tietyn kokemuksen praksiksena; tiedollisena maailmassaolon tapana tai vääjäämättömyytenä) krapulaan: kun kaikki tyylikaudet ja kaikki tieto on olemassa samanaikasesti, mutta toisaalta usko mihinkään CV:tä kasailevaa yksilöä suurempaan on kadonnut, pitää itselleen oikeuttaa uuden tekstin (sisällön-)tuottaminen maailmaan. Kun tämän epäröivän ja kalvavan itseilmaisunsa naamioi muistiinpanoksi, joksikin kokoamaan alkavaksi —  alusta aloittavaksi — pystyy kenties hetkeksi ohittamaan merkityskadon ja toisaalta toiminnan yhdentekevältä tuntuvan vaikutuskadon. Ikään kuin opettelisi hengittämään uudestaan (vaikka se mitä henkäyksen jälkeen tulee, onkin kyseenalaista; mikäli ottaa maailmaan osaa, päätyy valtasuhteeseen). Epäilemättä fragmentin ja meditaation suhde on läheinen. Onko fragmentin poetiikka siis, nietzscheläisittäin ajateltuna, länsimainen vastaus zen-buddhalaisuuden passiiviselle nihilismille? Onko niin, että siinä missä Sawaki Kōdō aloittaa ei-minkään ei-ajattelun aina uudestaan, länsimainen aloittaa ei-minkään analyyttisen ajattelemisen aina uudestaan?

Advertisements
No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: