Skip to content

Kirjat 2016, osa 1

tammikuu 15, 2017

[Vuosi 2016 oli melko vaatimaton lukuintoni kannalta, joten tästä tulee vain 2-osainen. Pahoitteluni siitä, varsinkin jos olisit kiinnostunut pikemminkin kirjallisuudesta kuin elokuvista. Keskimäärin ainoa uudenvuodenlupaukseni on lukea vuonna 2017 enemmän. En tiedä hyödyttekö te siitä mitään.]

Paul Virilio: Bunker Archeology & The Information Bomb
Virilio kulki 50-60-luvulla kameran kanssa Atlantin vallin alueella ja kuvasi 2. maailmansodan natsibunkkereita, tämä kokoava teos ilmestyi alkujaan 1975. Muutama essee bunkkerin ja monoliitin estetiikasta suhteessa luotien ja pommien vauhtiin, lopussa mustavalkokuvaosuus. Kirjaa lukiessa tuli hassu anakronistinen vire, vähän kuin se olisi aavistuksen verran jostain toisesta paradigmasta. Ehkä Virilio oli vielä kiinni toisessa maailmansodassa ja sen kysymyksissä siinä, missä Katoamisen estetiikassa 5 vuotta myöhemmin on aura jo ”nykyaikainen”.

Tultaessa 2000-luvulle Virilion moralistinen konservatiivisuus alkaa käydä problemaattiseksi ja The Information Bomb on änkeröinnissään paikoin huvittava. Aforistisesti silti kiinnostava, mutta ei lähelläkään Katoamisen estetiikkaa ja Pakonopeutta, jotka ovat oikealla tavalla poeettisia; niiden vapaasti virtaavat ideat ja kiinnostava tekstuaalinen pinta kestävät toistuvaakin lukemista. The Information Bombin raoista tihkuu kuitenkin jo vanhan miehen huoli elinympäristön muutoksesta, mikä alkaa myös nakertaa aiempien teosten ja koko ajattelurakenteen pohjaa; onko Virilio sittenkin vain konservatiivinen vasemmistojäärä, joka kaipaa takaisin johonkin agraariseen kyläyhteisöön? Kaikki on ns. hyvin, jos katoaminen ja pakonopeus vain ovat, jos Virilio vain kuvaa ”tosiasian”. Mutta ideologisesti värittyneenä orjamoraalina hänen ajattelunsa saa pahanmakuisia piirteitä.

Jussi Seppänen: Kymmenottelu
Nasevia pieniä novelleja, kehysteemana löyhästi urheilu. Seppänen on taitava kirjoittaja, ehkä jossain määrin jopa humoristi. Pureskelua tai syvää pohdintaa ei tämän äärellä harrastateta, mutta niin tekstit kuin teoskin ovat toisaalta niin lyhyitä, ettei se haittaa.

E. L. Doctorow: Kynämies
Luin nimikkonovellin takia, koska siinä on omaelämäkerrallisia piirteitä ja erityisesti alkuvuodesta olin kiinnostunut raportoivan novellin keinoista suhteessa omaan kirjoittamiseeni. Kyynisenä narsistina minulla ei ole mielikuvitusta, eikä maailmassa toisaalta ole enää tapahtumia tai uskoa. Tämän vuoksi fiktion kirjoittaminen on vaikeaa ja mieletöntä. Haluaisin silti yrittää. Doctorowin kokoelman sisällöstä en muista yhtään mitään. Perustason valkoisen juutalaismiehen prestiisiä New Yorkista. Itse asiassa myös ainoa lukemani Doctorowin kirja, vaikka häntä pidetäänkin jenkkiläisen postmodernin romaanin keskeisinä tyyppeinä. Toisaalta postmodernin kauden historialliset teemat ja uudelleenkirjoitukset eivät kiinnosta minua proosassa vähääkään.

Henriikka Tavi: 12
En yleensä listaa runoteoksia tähän listaan, paitsi jos ne ovat koottuja. Tämä nippu on kasattu Henriikan mainion eklektisestä 12-teossarjasta, mikä ei suinkaan helpota kokoavan lausunnon kirjoittamista, lähes 12 kuukautta lukemisen jälkeen. Bonuksena olin oikolukija, joten there you go. Kustantamon edustajana sanon: Henriikka on hieno runoilija. Itsenäisenä subjektina: Henriikka on hieno runoilija, vaikka 12 olikin sarjana epätasainen. Tässä on siitä parhaat palat.

Jyri Vartiainen: Aurinko
Vartiaisen esikoisteos oli minulla oikoluettavana, minkä vuoksi tulin kiinnittäneeksi sisältöön turhan vähän huomiota. Kun katsoo tarkasti tekstiasua lyöntivirheitä silmällä pitäen, tulee itse lukemisesta lakaisevaa. Ykityiskohtiin menevää ja jossain määrin kulmikasta kieltä, tässä on ripaus Hyryä ja Merta. Itse stoorista muistan hyvin vähän mitään. 


Michael Lewis: The Big Short: Inside the Doomsday Machine
Luin tämän saman tien katsottuani Adam McKayn hauskan elokuvaversion, joka oli minun kirjoissani yksi vuoden 2015 valopilkuista. Asuntopörssikupla tuntuu ajan hengen kannalta jotenkin keskeiseltä, enkä elokuvan perusteella ymmärtänyt varsinaisista taustamekaniikoista mitään. Kirjan luettuani ymmärsin ainakin hetken verran. Lewis on mainio kirjoittaja ja tietokirjaksi tämä vetää kuin se proverbiaalinen junan vessa; kirja on usein vielä leffaakin viihdyttävämpi.

Donald Barthelme: Unspeakable Practices, Unnatural Acts
Barthelme jota en ollut lukenut, vaikka toisaalta lienee useita lukemattomia. En tiedä olenko kasvanut Aku-sedästä yli, vai onko tämä vain keskimääräistä heikompi kokoelma. Ehkä Barthelmelta tulee vain omaksua tietty ideavapaus ja ilmaisun nasevuus, minkä jälkeen hänen novellejaan ei ole enää välttämätöntä lukea. Riittää kun tietää, että jossain eetterissä Barthelme tekee täydellisiä lauseitaan. Niille voi olla vaikea keksiä muuta käyttöä. ”Historiallisesti” ajateltuna mahdollisesti suurin vaikute omassa kirjoittamisessani, mutta sillä ei ole enää merkitystä. Erään haastattelun perusteella Barthelme olin nimenomaan editoimisen jumala, mikä on toisaalta vastakkaista omalle kirjoittamiselleni. Luulen, että hän editoi tekstejään niin kauan, että niistä tuli omituisia.

James S. A. Corey: Leviathan Wakes (The Expanse #1)
Scifi-saaga sanan avaruusoopperamielessä, joskaan ideakuvastoltaan tai skaalaltaan ei niin korkealentoisesti kuin joku Reynolds tai Banks. Tässä ollaan lähempänä Babylon 5:n sosiologiaa; politiikalla ja ihmisryhmien välisillä suhteilla on Expansen maailmassa selkeä paino, mikä on vaihteeksi virkistävää. Luin ensimmäisen kirjan, koska hammasta jäi kolottamaan katsottuani kirjasarjaan pohjaavan tv-sarjan 1. kauden.

Vähemmän yllättäen tv-sarjassa hahmojen väliset suhteet ovat kirjaa räjähdysherkempiä ja dramaattisempia. Joku kutsuisi sitä hyväksi televisioksi, toinen hahmoja ärsyttävyyden rajoille ylidramatisoivaksi. Tv-versio on joka tapauksessa tällä hetkellä paras (joskin myös keskimäärin ainoa) scifi-sarja, eikä kirjakaan huono ole. Kirjan suurin ongelma on itse proosa, jossa olisi toivomisen varaa, erityisesti dialogit ja niiden kautta rakennetut ihmissuhteet ovat paikoin väkinäisen banaaleja, mutta maailma ja keskiössä oleva ”mysteerivirus” vaikuttavat tarpeeksi kiinnostavalta. Luen scifiä joka tapauksessa ideoiden, en proosan vuoksi.

Mutta: tv-versio tuntuisi kirjoja kiinnostavammalta, joskin on epäreilua arvottaa vain yhden kirjan perusteella (kirjasarjassa on jo kuusi osaa, seitsemäs ilmestyy tänä vuonna ja pari on vielä luvassa). Aion lukea kyllä ainakin vielä toisen, jahka ehdin. Netflix on ostanut tv-sarjan oikeudet (alkujaan muistaakseni Syfyn sarja) ja 2. kausi on luvassa helmikuun vaihteessa. Nyt on siis hyvä hetki aloittaa.

Peter Watts: Blindsight / Echopraxia / Starfish / Maelstrom / ßehemoth
Uuden lempikirjailijani hienosta Blindsightista (ja kursorisesti sen jatko-osasta ja Rifters-trilogiasta) kirjoitin jo täällä. Ns. ”kovaa scifiä”, mutta myös poikkeuksellisen hyvin kirjoitettua. Onko scifin Tarkovski M. John Harrison löytänyt manttelinperijänsä? Ehkei sentään, sillä Watts menee 90% ideat edellä, mutta sehän passaa. Ainakin Blindsightin aion lukea uudelleen.

Arthur C. Clarke: 2001: A Space Odyssey
Olen keskittynyt pääasiallisesti moderneihin avaruusoopperoihin ja lukenut melko vähän ns. scifin klassikoita, joten päätin lukea edes yhden Clarken. Kankeaa proosaa, joka tuntuu 2010-luvulla lähinnä retrofuturismin ideakuvastolta. Jossain määrin avaa elokuvaversiota, sillä vaikka Kubrick on oma läpitunkematon itsensä, oli Clarke kuitenkin toinen käsikirjoittajista. Mutta jos tämä on Clarken ”paras” kirja, ei liene syytä perehtyä muuhun tuotantoon.

Janet Frame: The Lagoon
Uusiseelantilainen Frame on tunnettu ”poikkeavasta” elämästään, josta hän teki kirjallisuuttaan: itsemurhaa yrittänyt Frame oli 8 vuotta psykiatrisessa sairaalahoidossa (nyt puhutaan siis 40-50-luvuista) ja säästyi lobotomialta vain siksi, koska hänen esikoisnovellikokoelmansa The Lagoon sai kansallisen kirjallisuuspalkinnon vuonna 1951. Myönnän usein tutkineeni Framen kirjoja yliopiston kirjaston hyllyillä juuri tämän elämäntarinan vuoksi. Vaikka olenkin vuosien varrella olen oppinut ja joutunut hyväksymään sen karun tosiasian, etteivät tekijöiden erilaiset ”hulluuden historiat” takaa kirjallista laatua; vaikkea poikkeavat mielentilat voivatkin olla kokemuksellisesti ja materiaalisesti kiinnostavia, eivät ne opeta kirjoittamisen tekniikkaa tai esteettistä sommittelun tajua, mikä on puolestaan se ainoa merkittävä tekijä kirjoittavan yksilön ja tekstiä lukevan kaksilon välissä. Niinpä Erno Paasilinnan maksiimi ”on elettävä sellainen elämä, josta syntyy kirjailija” ei tuntuisi pätevän (luultavasti) tarkoitetussa mielessä; suhteessa kirjallisuuteen elämänkokemuksilla ei tee mitään, ellei osaa kirjoittaa. Tietenkin myös kirjoitustaito ja lahjakkuus tulevat eletystä elämästä, joten hiuksia halkoaksemme Paasilinnan heitto pitää kutinsa.

Liittyykö tämä Frameen? En tiedä, hänen esikoisnovellikokoelmansa on ihan ok, mutta ajatuksellisesti tai teknisesti se ei antanut minulle mitään uutta. Toisin sanoen kiinnostus pysyi jossain määrin ulkokirjallisella tasolla.

Stewart Lee: How I Escaped My Certain Fate
Modernin stand-up-komiikan rakenteen ja dynamiikan nero kertoo elämästään ja siitä, miksi lopetti hetkeksi stand-upin tekemisen ja aloitti sitten uudelleen. Mukana tarkkoja lähilukuja hänen dvd-spesiaaleistaan, ts. routineista, jotka hän käsikirjoitti ja joiden kanssa kiersi aina kunakin vuonna ja toisaalta niiden syntyhistoriasta ja suhteesta hänen omaan elämäänsä. Ei mitään suurta kirjallisuutta, mutta kiinnostavaa läpileikkausta brittiläisen stand-upin historiasta ja tarkempaa perehtymistä Leen huumorin lähteisiin. Lavalla, brittikulttuurin sysimustana satiirikkona Lee on vailla vertaa, Chris Morrisin hengenheimolainen.  


Elfriede Jelinek: Pianonsoittaja
Jos tietää, etten voi sietää esimerkiksi Lispectorin tyylistä ”hurmiollista” proosaa, arvannee myös, että pidän Haneken kuivasta ja kylmästä elokuvaversiosta Jelinekin ”sinfonista” romaania enemmän. Oireellista? Kaikki on. Olen kyllä hyvin kiinnostunut Jelinekin äärikriittisestä eetoksesta, eikä romaani huono ole (ainakin se on ns. ihanasti ahdistava), mutta tietyssä mielessä Jelinekin proosa on lähimain lukukelvotonta; tieto sosiaalisten rakenteiden kritiikistä kantoi lukukokemustani. Kyllä, olen sisäsiisti pelkistäjä(mies). On hivenen kummallista, että ”psykologisten henkilöhahmojen kulttia” kritisoinut Jelinek äityy aivan yhtä imeläksi ja eskapistiseksi tulkittavissa olevaan ”soljuvan lauseen” kulttiin. Onko tämä käännöksen ongelma? Mahdollisesti osittain. Erityisen kiinnostavaa olisi, jos olisin lukenut Jelinekin romaanin ennen Haneken elokuvaversion katsomista, niiden välinen sävyero ns. runsaudessa on niin suuri.

Toisaalta erot kieliarvotuksessa saattavat johtua lääkityksestäni. Joku vielä uskoo adjektiiveihin, myllytykseen huudahduksiin! Minä en.


Osip Mandelstam: Keskustelu Dantesta
Epäilemättä kiinnostavia historiallisia pohdintoja esimerkiksi Venäjän kielestä ja toisaalta kristinuskon ja Rooman suhteesta, mutta rehellisesti sanoen en muista Mandelstamin esseekokoelmasta enää mitään.


Allan Ropper & BD Burrell: Reaching Down the Rabbit Hole
Ällöttävän omahyväiseltä ja rehellisesti sanoen vähän kusipäiseltä tyypiltä vaikuttavan neurolääkärin sinänsä ihan kiinnostavia tapauskertomuksia, jotka joku toinen on kirjoittanut ylös ja editoinut. Köyhän miehen Oliver Sacks?

Viktor Segalen: Maalauksia
Vuolaasti mehusteltu kirjoituskokoelma on lähinnä kädenlämpöistä hymistelyä. Ei suinkaan huono, mutta sen pitäisi olla paljon, paljon parempi. Miksi? Koska en muista siitä yhtään mitään. Toisaalta saatoin lukea sen vain lukeakseni sen. Aina hieman huono motiivi, silloin lukee jotain ulkoista painolastia varten ja vasten.

Charles Simic: Dime-Store Alchemy
Joseph Cornellin kollaasitöiden tiimoilta kirjoitettu pikkukiva ”runokokoelma”. Kävimme häämatkalla Lontoossa Cornellin tuotannon hienossa retrospektiivissä. Kirja tarttui mukaan tuolta reissulta. 


John Barth: Chimera
Tämä jäi joskus vuosia sitten kesken, kun mainion alkupään jälkeen viimeinen stoori tuntui obliikilta. Ehkä se sitä onkin, mutta ei enää niin pahasti, etten olisi saanut läpi luettua. Paikoin vetävä ja mainio, toisinaan vähän yhdentekevä myyttimetailu. Osaanko sanoa yhtään syytä, miksi lukea Barthin metafiktioita muuten kuin tietyn estetiikan omaksumiseksi? En usko.

Advertisements
No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: