Skip to content

Vuonna 2016 katsotut elokuvat, osa 3

tammikuu 7, 2017

The Invitation (Karyn Kusama)
Ihan toimiva ja tunnelmallinen, ennen lopun pakollista väkivaltahölmöilyä. Elokuvia tuntuu olevan mahdoton lopettaa ilman splatteria; paljon raflaavampaa olisi ollut, mikäli mitään ei olisi lopulta tapahtunut. Koko leffa pohjaa lähinnä siihen, että katsoja yrittää arvailla, mikä mahdollisista juonikäänteistä tapahtuu. Sellaisenaan tarpeeksi hyvin tehty.
Lopussa vähän turha, ”edgy” juonigimmick.

Star Trek II: The Wrath of Khan (Nicholas Meyer)
Luultavasti paras Star Trek -elokuva, uudet mukaan luettuna. Pitkältä tv-jaksoltahan tämä tuntuu, mutta mikäpä siinä. Dragissa patsasteleva Montalban on valovuosia parempi Khan kuin umpihölmösti kirjoitettu Cumberbatchin versio neljännesvuosisata myöhemmin.

Center Jenny (Ryan Trecartin)
Valtaosiltaan Trecartinin videoduuni perustuu räikeään post-internet-meemeilyyn, mutta alla on paljon kiinnostavaa. Onko tämä se ns. oikea Spring Breakers, vaiko vain nykytaidekuplan sisäistä runkkailua? Poetiikkana tietoisesti tyhjä, turha, ärsyttävä ja sekava. Toisistaan ohipuhuvien hahmojen flarffijargon on paikoin varsin hauskaa. Olen kirjoittanut pätkästä englanniksi, eikä sitä ole syytä kääntää suomeksi: ”The poet in me (that is what I am by trade and passion, after all) really likes the flarfy jargon these splendid beings utter to the spectator, to one another, to nobody. They’re like humanoid spam-proteins, executing useless subroutines/existing in some liminal fringe/outside the noosphere. Plus It’s fun to spot familiar faces from more… showbizzy venues (Plaza, Malone, Shawkat).”

The Look of Silence (Joshua Oppenheimer)
”Regret? Remorse? Shame? If there’s any to be had from the killers, you won’t see it, not really. Even if one wished for it, even if one thought to catch a glimpse. It’s actually very boring, all these old automatons, twitching away their elder days, having killed dozens and hundrerds of people. There is no cunning here. Only the banal and the mundane. This is perhaps the greatest piece of cinema about the true banality of evil: the repression, the indifference, the random on/off (a)morality. The return of the repressed gives pause only to the repressed and us, the viewers, the exploitationists. The victors themselves won’t analyse. To them it’s water under the bridge. Maybe they have memories. Maybe they have nightmares. The most depressing thing is — of course — that they probably don’t.” (huonon kieliopinkin uhalla olen tänään laiska kääntämään muistiinpanojani)

The Painter (Paul McCarthy)
”de Kooooooning, de Kooooooning!” Katsoin muutaman McCarthyn elokuvan, kuten myös Center Jennyn, koska luin niistä Maggie Nelsonin kiinnostavassa The Art of Cruelty -kirjassa. McCarthy näyttäisi olevan jonkinlainen jenkkiläisen nykytaiteen kulttihahmo, sarjassamme ”ihastuttaa tai vihastuttaa”. Tämä 50-minuuttinen teos koostuu pitkälti omituisen maalarihahmon (McCarthy itse) edesottamuksista. Itsekseen höpisevällä ja tuhisevalla kaverilla on valtava kuminenä ja valtavat kumiset kädet. Sitten tuhritaan ja suhrataan maaleilla, raiskataan kumikädellä maalitölkkiä suggestiivisen lotinan säestyksellä. Välillä maalari käy agenttinsa/taidediilerinsä juttusilla ja käyttäytyy kuin sekava lapsi, kun rahaa ei ole luvassa. Konteksti on epäilemättä, ainakin jos niin haluaa asian nähdä, abstraktin ekspressionismin & Yhdysvaltojen taidemaailman dumaaminen. Itse asiassa pidin tästä varsin paljon.

The Shawshank Redemption (Frank Darabont)
”Hyvä pankkiiri, eli kuinka kapitalismi pelasti elämäni”. Olin vältellyt tätä IMDb:n pitkäaikaista #1-rankattua juustokakkua viimeiset 15 vuotta, joten ehkä oli jo aika istua tämä läpi. Katsoessani tajusin, että olin kuin olinkin nähnyt leffan ainakin osittain, mutta nyt voin joka tapauksessa sanoa katsoneeni sen, eikä minun tarvitse ajatella sitä enää ikinä. Typecasting to the max ja tolkuton hunajakuorrutus, mutta tavallaan ymmärrän arvostuksen. Darabont & King osaavat tällaisen. Mahdollisesti ainoa feelgood-elokuva, jossa on (homoseksuaalinen) anaaliraiskaus.

Jack Reacher (Christopher McQuarrie)
90-luvun alku soitti, halusi toimintaelokuvansa takaisin. Hölmö tavara, tavallaan mainio, tavallaan kamala. En tiennyt että tallaisia tehdään vielä. Niin hyvässä kuin pahassa.

Duelle (Jacques Rivette)
Äh, halusin pitää tästä paljon enemmän. Mahtavia hahmoja ja visuaalisesti hieno, mutta jätti aika kylmäksi. En tuntenut hahmojen motiiveja tai dynamiikkoja, mikä voi toisaalta olla tietoista/ominaista Rivetten unilabyrinteille. Englantimuistiinpanoni kertoo: ”It’s quite opaque and feels a bit senseless while telling its story; why bother? These are not people, there are no motives, no sensations, only mannequin-like performances without the uncanny agent needed for any feelings of threat or unease. It flatlines too much, which might be fine, but it’s not brutal or cold enough. The style is somewhere between tropes. The documentay-like quality of the outside shots don’t help it none, as they shatter the suspension of disbelief and add a quality of conceptual art. I understand some people adore it and I can see why, but it’s nowhere near the intensity and dynamics that would make it truly shine for me.”

Profound Desires of the Gods (Shohei Imamura)
Imamuran kolmetuntiseen mahtuu paljon hienoa, mutta myös löysää. Insestinhuuruista ja taikauskoista, kreisiä saariantropologiaa. Suosittelen, sillä tämä saattaa kolista hyvinkin lujaa, tai vain puolittain, kuten omassa tapauksessani.

The Neon Demon (Nicolas Winding Refn)
Vaikea sanoa, onko Refnin viimeisin vedätys täysin typerä vaiko ihan ok. Lynchiläinen arkkikertomus suuren maailman toimistojen ovelle (tässä tapauksessa muotimaailman) kolkuttelemaan saapuvasta ”viattomasta” tytöstä, joka alkaa breikata. Silkkaa visuaalista tyylittelyä, ilman tarvittavaa toiseuden tai hienovaraisuuden tajua. Refn tuppaa tekemään elokuviaan nyrkkiraudalla. Silti leffa onnistuu olemaan paikoin jopa tylsä, sillä hitaus hitauden tai tyylin tähden ei aina toimi. Ehkä silti eräänlainen ”tapaus”, joka kannattanee tarkistaa ihan vain nähdäkseen, mitä vuoden 2016 valtavirtaelokuvassa yritettiin tehdä, kun yritettiin tehdä jotain ”erilaista”.

”I still laughed my ass off at Jena Malone spitting into the beautiful cadaver’s mouth whilst jerking off on top of the corpse. The scene is so inanely absurd and faux-symbolical that I just lost it. It’s much like the movie itself. I mean the spitting into a corpse’s mouth part, not the hilarity. I wish the whole 2 hours were so hilariously idiotic and offensive. But in the end it’s just more of the same stylized, fetishistic male-gazing masturbation. If there’s ”a critique”, it’s decades old and banal. This movie (too) takes place in a fantasy world of 80s/90s retronostalgia.

Yes, there are pretty pictures in it. But it’s not cold. Coldness is a sign of mastery. A Kubrick is cold. It’s not disturbing. A Lynch or a Cronenberg is disturbing. ”The Neon Demon” is just an over the top ”thing”, bunch of visual ideas thrown together.”

Knock Knock (Eli Roth)
Haluaisin sanoa, että Rothin elokuva ei ole kyyninen, misogynistinen ja laskelmoiva, mutta valehtelisin. Jos tämä olisi naisen tekemä, saattaisin olla toista mieltä silkan ulkoisen perusteella, sillä Roth ei voi paeta omaa historiaansa gorepornon tekijänä, ei ainakaan näin helposti. Se, että kääntää roolit ympäri (esineellistetyt kaunottaret ovatkin niitä psykopaatteja eikä toisinpäin) ei vielä oikein riitä. Leffa on sitä, mitä hyväntekeväisyys on kapitalismille: tasapainottava, symbolinen ele, jotta voidaan taas jatkaa naisten silpomista ja raiskaamista muissa elokuvissa (kuten Rothin Green Infernossa).

Voi myös olla, ettei Roth yritä lainkaan olla transgressiivinen tai poliittinen, vaan pyrkii vain tekemään silkkaa tuubaa. Ei siinä mitään. Leffa on usein hauska, yleensä silloin kun Keanu Reeves dekonstruoi itseään ironisesti. Mukana on muutama niin naurettava kohtaus, että mieleen uhkaa tulla jo Nicolas Cagen ”Not the bees!” -nykyklassikko. Onko leffa vahingossa hauska, vaiko tarkoituksella vahingossa hauska? Samantekevää, touhu on joka tapauksessa niin halpaa ja kyynistä.

Viihdyin silti. Roth tietää kyllä mikä miestä viihdyttää; leffassa huippumallinäyttelijät (Ana de Armas, Lorenza Izzo; latinoita, kuinkas muuten) vetävät fetisismin ABC-kurssia ja saavat/pakottavat Keanun hahmon sortumaan perinteiseen miesmulkkuiluun. Myönnän: ensin olin hieman kiihottunut, sitten tylsistynyt. Ainakaan mitään palveluksia ihmiskunnalle Roth, Tarantino ja muut b-nostalgikot eivät tee.

Ja jep, Izzo on Rothin vaimo. Miten rakastettavaa onkaan, kun miesohjaajat haluavat esitellä omia vaimojaan bikineissä (vrt. Harmony Korinen vaimo Rachel Spring Breakersissa). Mikä pornokatsekulttuurin huipentuma se onkaan. Ah. Miten rakastettavaa. Miten perin juurin rakastettavaa. Mutta tämä ei ole mitään moralismia, sillä muistakaa: uusi normaali on jatkuvasti uusi. Itse kunkin puhelin lienee täynnä syviä kurkkuja.

Blue Ruin (Jeremy Saulnier)
Taattua käsityötä hyvällä tunnelmalla. Vähän suuntaa vailla, silti. Pidin alkupuolen hobo-kohtauksista paljon itse trillerikuvastoa enemmän, mutta se on vain loogista: hobot taapertavat pieniä pakopolkujaan siinä, missä muut tyytyvät työskentelemään lisäarvon parissa.

Hail, Caesar! (Joel & Ethan Coen)
Pidin tästä luultavasti keskimääräistä (nihkeähköä) vastaanottoa enemmän, sillä ymmärrän Coenin nostalgisen mieltymyksen pastisseihin, oli se kuinka hyödytöntä hyvänsä. Pastisseja pastisien jälkeenkin, sormiharjoitus, jossa ei ole mitään varsinaista mieltä. Paljon hauskoja yksityiskohtia ja silmäniskuja. Teknisesti loistava kuten aina, muutama mainio kohtaus. Ovatko Coenit hyvin murheellisia? Vaiko vain täysin välinpitämättömiä?

The Hunt for Red October (John McTiernan)
On suuri sääli, ettei Sean Connery vedä skottilaisittain väännettyä venäjäänsä läpi koko elokuvan. I’d buy that for a dollar! Temmoltaan aikansa lapsi ja nostalgianakin löysä tapaus. Tämän jälkeen McTiernanissa taisi kiertää veri enää kerran (Die Hard: With a Vengeance).

Swiss Army Man (Dan Kwan, Daniel Scheinert)
Vuoden outolintu on käsittämättömyydessän hetkittäin piristävä; Daniel Radcliffe piereskelevänä ruumiina, jonka postmorteemisti purkautuvaa flatulenssia Paul Dano käyttää perämoottorina seilatessaan Radcliffen raadolla jäänee mieleen, piti siitä tai ei. Paikoin hauska ja jatkuvasti ”sympaattisesti surrealistinen” (ugh), tuntuu silti turhan paljon muutaman idean lyhytelokuvalta, joka on venytetty sataan minuuttiin. ”Kasvukertomuksena” leffa tuntuu teennäiseltä ja tyhjältä, jopa vähän kyyniseltä, mutta kreisit ideat ja Danon ja Radcliffen kemia pelastavat paljon.

Sixteen Candles (John Hughes)
Kasaritrippailu teinileffojen muodossa jatkuu, tässäkin Molly Ringwald. Vaivaannuttavaa näyttelemistä, raiskauksen tuoksuisia vitsejä, rasistisia stereotypioita, menstruaatiovitsejä, yleisesti sekavaa menoa…

Doom (Andrzej Bartkowiak)
Klassikkopelin edelliseen reinkarnaatioon pohjautuva hölmöhkö scifitoiminta, joka oli rahtusen parempi kuin muistin. Kierrättää  Aliensin avaruusmariinikaavaa ja siten kodikas.

Love & Friendship (Whit Stillman)
Elokuva opetus: myös kyyninen narsisti saa lopuksi haluamansa. Austenin tekstiin pohjaavaa nokkelaa seurapiirimanipulaatiota. Periodidraama vaiko metaperiodidraama? Parodis-näsäviisas seurapiiridraama 200 vanhoista high society -konventioista. Motiivi tämän tekemiselle on hämärän peitossa, mutta mikäpä siinä.

Haluan toisaalta uskoa, että tämä on Austenin ”oikea” ääni: kylmän nokkeloiva, seurapiirielämää sisältä päin dekonstruktioiva, feministisin vivahtein.

Tremors (Ron Underwood)
Mainiosti tehty lapsuudensuosikkini toimii edelleen yllättävänkin hyvin. Hyvää kuvakerrontaa, hupaisa tunnelma. Parhaita kauhukomedioita?

Candyman (Bernard Rose)
Jostain syystä Candyman ei tuntunut enää (en edes halua miettiä kuinka mones katsomiskerta tämä oli) lainkaan kauhuelokuvalta, vaan pikemminkin depressiiviseltä kierteeltä kohti huonoa omatuntoa, häpeää ja hulluutta: ”All that white guilt placed on Helen, her unfaithful husband, her best friend of African-American heritage… All of whom she slaughters in the name of ghetto folklore and becomes some kind of symbol for them. All of this is just an interpretation, since the plot is all over the place and the motives are hazy, the socio-racial aspect quite disturbing. As a film it’s a bit clunky and hasn’t aged all that well. The soundtrack by Glass is excellent, even though he felt cheated.”

The Assassin (Hou Hsiao-Hsien)
”Every picture in this is ridiculous. The forefront, the middle, the background – always something moving, some trickery with the depth of field, some whiff of smoke. The movie is a slideshow of perfectly built tableaux. The composition is flawless. Yes; it’s insanely beautiful. Visual masterclass.

That being said, I didn’t understand anything about what was happening. I didn’t feel the motives of the characters nor for them. Sometimes I couldn’t even tell one character from another. Maybe this was deliberate. Maybe it tried to be calm like the nature, not cold like the universe is. For me, it fell short. The dynamic was off, or hardly even there.

It’s funny, while watching this I started to think whether contemplative cinema is dead, hollowed out. Art, the energy, is always in a flux, as it were. The Assassin felt almost like a parody; the deliberate slowness, the ”existentialism”, the random short scenes of nature, of people doing nothing in particular.

Maybe there’s some ”fault” in the fact that it’s a historical period piece. The slowness of life, of time, is harder to understand, to feel, when it’s already twice-removed. Maybe I should watch this one again. Too bad about the ”plot”; I wish it wasn’t so central, too much focus is allocated toward it. It’s superfluous.”

High-Rise (Ben Wheatley)
Poliittisena kommentaarina ei erityisen kiinnostava (vaikka monta yhteiskuntakerrosta saman pilvenpiirtäjäasuintalon sisällä onkin ihan ok ajatus), mutta retrofuturistinen tunnelma on mainio; leffan maailma tuntuu siltä, kuin se olisi 70-luvulla esitetty näkemys yhdenlaisesta dystooppisesta lähitulevaisuudesta. Kiehtova efekti. Elokuvana vähän sekava ja luultavasti Ballardin romaania kovakouraisempi, mutta fiilis on niin omituinen, että pidin.

Doctor Strange (Scott Derrickson)
Marvel pumppaa viimein vähän mielikuvitusta toimintakohtauksiin. Visuaalisia vuoristoratatrippejä, toki, mutta elokuva on suositeltava jo yksinomaan tehosteiden vuoksi. Juoni on melko typerä ja tämä(kin) on jälleen yksi valkoisen (rikkaan) miehen kasvukertomus kusipäästä ihan normaaliksi hepuksi.

Star Trek Beyond (Justin Lin)
Outoa, sillä tämähän on varsinaisesti vasta se uusintaversio Wrath of Khanista, ei vuoden 2013 sysihuono Into Darkness, joka sellainen siis oli, tavallaan. Uusien Trekkien osalta tämä on ehdottomasti askel parempaan suuntana, mikäli siis haluaa, että nämä tuntuvat Star Trekiltä. Samalla mukana tuntuisi tulevan wanhoille Trekeille ominainen on/off-tylsyys.

The Hunger Games: Mockingjay – Part 2 (Francis Lawrence)
Harmaa, iloton, tylsä, hajanainen. Sarjan kaksi ensimmäistä elokuvaa eivät todellakaan ole mitään mestariteoksia, mutta silti valovuosia parempia kuin kaksi jälkimmäistä osaa.

Zootopia (Byron Howard, Rich Moore, Jared Bush)
Hyvin kirjoitettu, antirasistisella viestillä silattu animaatio lienee ”genren” paremmasta päästä, pullollaan hauskoja yksityiskohtia.

Elle (Paul Verhoeven)
Mais oui, porvarillinen, 2000-lukulainen ranskalainen talo! Onkohan talo aina sama? Se näyttää aina samalta ”näissä elokuvissa”. Verhoeven tuntuu tässä yllättävän paljon Hanekelta ja Assayasilta, jos kohta jälkimmäinen lienee opetuslapsi. Kuiva sävy ja toteutus Verhoevenin elokuvaksi, paikoin lähimain tylsä kuvapinnaltaan. Toisaalta Huppertin hahmo on niin ihastuttavan omituinen ja läpitunkematon, ettei sävystä ole liiaksi asti haittaa. Luultavasti roolisuorituksesta täydet tehot saavuttaakseen sävyn on pakko olla näin hillitty. Huppert on ihan käsittämättömän hyvä, vaikka roolihahmossa onkin samankaltaisuuksia Pianonopettajan Erikaan. Mukana myös Verhoevenille pakolliset katoliset motiivit. Parhaasta päästä vuonna 2016 tulleista elokuvista.

Shock Corridor (Samuel Fuller)
Sosiaalisena kommentaarina Fullerin kulttikuva on vanhentunut, heikosti näytelty ja epälooginen, mutta hulluuden kuvaukset ovat kohtauksina edelleen toimivia. Tässäkin on Lynch/Žižek-taso: aina yrittäessään kuvata todellisuutta elokuva on korni ja typerä, mutta hulluuden kuvaukset ovat huomattavan paljon kiinnostavampia. En tarkoita, että ne välttämättä kuvaisivat osuvasti juuri ”hulluutta”, mutta kohtauksina ne ovat jännittäviä, niissä tapahtuu jotain. Niissä tavallaan ylitetään elokuvan b-taso; efekti on hieman samankaltainen kuin niissä kirjoittajakurssin tehtävissä, jossa oppilaita kehotetaan kirjoittamaan mahdollisimman huono teksti. Yleensä syntyneet tekstit ovat paljon kiinnostavampia kuin tekstit, joissa oppilaat yrittävät olla ”uskottavia”.   

The Naked Island (Kaneto Shindo)
Kaunis, käytännössä mykkäelokuva. Maa(perä), raadanta ja perhe, ilo ja kuolema, mutta ilman turhaa ja blatanttia työn ylistystä; pikemminkin se on sisyfoslaista. Tai japanilaista… Dovzhenko ja kumppanit olisivat olleet tästä silti haltioituneita, luulen.

Fantastic Beasts and Where to Find Them (David Yates)
Minuun ei kannattane tässä tapauksessa luottaa, sillä monen mielestä uusin Rowling-leffa on tylsä kuin paahtoleipä, mutta oma kokemukseni oli positiivisen puolella, kun en odottanut yhtään mitään. Whimsyä ja magickalia tässä oli enemmän kuin monessa Potter-elokuvassa ja tätä on halutessaan helppo inhota; iso osa leffasta ei CGI-slapstickissään varsinaisesti etene mihinkään ja Redmayne on Redmayne.

Mannerlaatta (Mika Taanila)
Vuoden kovimpiin lukeutuva elokuva tuli kerrankin Suomesta, rasti seinään. Suuren yleisön riemuksi se on kokonaan ilman kameraa tehty lettristinen avantgarde-elokuva, jota ei nähne enää missään muualla paitsi netissä, tai mahdollisesti tulevaisuudessa blu-rayna. Ilmeisesti DVD-formaatin resoluutio ei riitä elokuvalle, koska vetäytyvä teksti muuttuu nopeasti puuroksi.

Throne of Blood (Akira Kurosawa)
Hienosti kuvattu ja aavemainen, lienee paras Macbeth-filmatisointi, jos puhutaan hahmojen energiasta ja elokuvallisuudesta. Ei silti omissa kirjoissani parasta Kurosawaa, vaikka tämä olikin esimerkiksi Tarkovskin lempielokuvia. Elokuvassa on, muutamista hienoista kohtauksista huolimatta, jotain kaavamaista ja tylsää. Mifune on aina loistava, mutta Isuzu Yamada ei hänen fatalistisena ja hyytävänä vaimonaan jää piiruakaan jälkeen.

Flesh+Blood (Paul Verhoeven)
Verhoevenin varhaisten elokuvien brutaali riemu ja kauneus, aijai. Näille on melko vähän verrokkeja. Zulawskikin on pohjimmiltaan niin kovin kyyninen, vaikka loistava onkin. Mutta tämähän on kuin aito Disney elokuva, sillä nyt keskiaikaisen satumiljöön etuoikeutetun pinnan mahdollistaneet mekanismit näytetään: ryöstely, irstailu, satunnaiset raiskaukset, alistaminen… Kummakos tuo, sillä pääosahahmot ovat palkkasotureita ja rosvoja. Kieli on poskessa syvällä, jokainen hahmo moraalisesti ristiriitainen ja kaksinaamaisesti kaikkia käsiä pelaamaan pakotettu. Jotain tällaistahan keskiaika oikeasti oli, siinä määrin kuin tiedetään; leffa oli Verhoevenin tietoinen vastaus 80-luvun alun ihannoiville keskiaikakuvauksille. Täynnä katolista symboliikkaa, hupsua näyttelemistä ja omituisia ex machinoita, mutta myös fantastisia yksittäisiä kohtauksia sekä kohtauksia, joiden moraalista ei ota kukaan selvää; vain Verhoevenin elokuvassa joukkoraiskauskohtaus voi muuntua näin omituisen (ja problemaattisen) riemulliseksi, varsinkin kun uhri alkaa itsekin nauttia.

Arrival (Denis Villeneuve)
Toni Erdmann (Maren Ade)
Molemmat vuoden parhaimmistoon kuuluvia, Arrivalista kirjoitin täällä, Erdmannista täällä.

Raid (Tapio Piirainen)
Toimii edelleen paremmin kuin odotin, pitkälti mainiotakin mainiomman hahmogallerian ja loistavan dialogin vuoksi. Lähimain kaikki hahmojen suusta pääsevä on kultaa. Rikossarjana (ja myös elokuvana) Raid lienee melko ainutlaatuinen ilmiö, niin meillä kuin muuallakin, eikä suomalaisessa televisiossa ole sen koommin mitään vastaavaa yritettykään. Perin outoa, kun ottaa huomioon tanskalaisen ja ruotsalaisen tv-dekkaritarjonnan varsin korkean laadun. Toisaalta myös rahoitusrakenteet ja puitteet ovat naapurimaissa aivan toista luokkaa.

Nocturnal Animals (Tom Ford)
Amy Adamsilta tähditti teattereissa samanaikaisesti kahta hienoa elokuvaa, eikä Nocturnal Animals varsinaisesti kalpene Arrivalin rinnalla. Monen mielestä muotisuunnittelijana paremmin tunnettu Tom Ford lunasti odotuksia vasta nyt, mutta itse pidin paljon jo debyyttielokuva A Single Manista, joka on elokuvaversiota vielä paljon hienomman Christopher Isherwoodin romaanin filmatisointi.

Fordin neo-noirissa on paljon meneillään, upean tyylitellystä alkutekstikohtauksesta lähtien. Elokuvassa on sisäistarina, eräänlainen tylyn tomuinen americana-kostotarina, jonka sävy poikkeaa suuresti kylmän tyylikkäästä, eliitin taidemaailmaan sijoittuvasta päätasosta. Elokuvan narraatio koostuu kuitenkin pääosin tuosta sisäistarinasta, josta rakentuu elokuvan sisällä fiktiivinen/analoginen kuvaus Adamsin esittämän Susanin ex-aviomiehen pettymyksestä Susanin abortoitua heidän lapsensa ja jätettyä tämän. Tarinassa miehen (Jake Gyllenhaal) vaimo ja teini-ikäinen tytär raiskataan ja tapetaan, joten mies lähtee kostoretkelle terminaalivaiheen syöpää sairastavan sheriffin kanssa.

Staminani alkaa totisesti loppua, joten vaihdan tässäkin englanniksi kirjoittamiini Letterboxd-muistiinpanoihini, olen siitä (ja huonosta kielestä) pahoillani:

”Many themes and some nice ”Lacanian” reversions, as once again the real of the movie feels more dreamlike and stylized than the thriller fiction within it. This, for one, is as much a meta-statement on the pulpy and ”grippingly visceral” thrillers we tend to appreciate as on the life of the modern and elitistic, culturally poised upper middle class.

At the same time the movie is rapey and violent itself and thus not without its problems, ethically and stereotypically speaking. Adams’ character is THE elitist white upper class having a bad conscience. The clichéd writer, the disapproving parents… The whole thing is, yet again, one more dirge for ”our” shame. It can be seen as very problematic: the white educated male of Gyllenhaal/Ford, transferring his problems of not being authoritative enough, not manly enough, in this society of valueless shit…

But the film knows it. Ford knows it. It deconstructs itself all the time. It’s not so simple, not necessarily. I saw it as analysis.

Of course it’s beautifully shot and scored, with Michael Shannon doing what is perhaps the finest supporting role of the year. Adams and Gyllenhaal are good, as always.”

arvosteluani kommentoinut nimimerkki chilliesMg jatkaa:

As you suggested, all the problematics boil down to the cliches shan’t be taken by their literal surface. They are Lacanian especially in the ego mirroring of reader /writer through pains they shared from the moment their union (presented as against status quo) was split by class consciousness creating a disparity of privilege that mere maleness cannot overcome, in social not ”biological” dimensions (education simply provides symbols to express the class barriers of intersectional privileges even among men.)

Mainokset
No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: