Skip to content

Vuonna 2016 katsotut elokuvat, osa 2

tammikuu 4, 2017

Year One (Harold Ramis)
Joudun syömään edellisessä osasssa kirjoittamani, sillä yhden tähden klubi sai jatkoa Ramisin selittämättömän huonon sekasotkun muodossa. Ainestahan olisi vaikka mihin; kyseessä on esihistoriallis-historialliseen miljööseen sijoittuva komedia suurella kalustolla ja kulttihahmoja vilisevällä näyttelijäkavalkadilla, mutta niin rytmityksessä, käsikirjoituksessa kuin logiikassakaan mikään ei toimi.

Blackhat (Michael Mann)
Keskinkertainen ja sekasotkuinen Mann hyvin epäuskottavalla pääosahahmolla. Ehkä olen vain ennakkoluuloinen ja ahdasmielinen, kun en osta lähemmäs 2-metristä lihaskimppuadonista Chris Hemsworthia mestarihakkerina. Kenties hän treenasi vankilassa ja noudatti diligentisti mustan riisin ja kananrinnan dieettiä. Joka tapauksessa Blackhat on mainettaan parempi, sillä keskinkertainenkin Mann on aina kiinnostava.

Bonjour Tristesse (Otto Preminger)
Kiehtova ja epäintuitiivisella tavalla ahdistava; elokuvan sävy on kevyt ja nuorekas, Rivieran Technicolor-värit epätodellisen rikkaat, mutta kaiken alla lymyilee väistämätön kiirastuli. Elokuvan nykyhetki Pariisissa (tms.) on kuvattu mustavalkoisella, takaumat (eli Rivieralla tapahtuva pääosa elokuvasta) Technicolorilla. Muistot paremmasta ovat siis kuin värikästä unta, nykyisyys mustavalkoista, ahdistunutta yläluokkaista porvarismia kaupungissa jne. Mutta kyse onkin siitä, miten kontrastien vuoksi ahdistuksen aistii jo värikkäiden kuvien alta. Hieno ja kiinnostava kudos, mainiosti roolitettu ja näytelty (Seberg, Kerr, Niven).

Captain America: Civil War (Anthony & Joe Russo)
Mahdollisesti paras Marvelin elokuvista tähän mennessä — lause jonka voi ymmärtää monella tapaa. Viihdyin banaalisti, aavistuksen kosketuinkin. Kapun jatko-osa lienee Avengers-elokuva, jollainen Age of Ultron yritti olla, sillä kööri on melko pitkälti kasassa tässäkin.

Pretty in Pink (Howard Deutsch)
Melkoinen sekasotku, kuten kasarin teinileffat tuppaavat olemaan. Ongelmani on varmasti se, etten ollut nähnyt Pinkkiä aiemmin, joten nostalgia ei leikannut pois löysää ja vaivaannuttavaa. Ringwald on kyllä ihana, mutta hahmojen suhteet eivät tunnu uskottavilta, mikä on ongelma (kevyessäkin) romanttisessa elokuvassa.

Masculin Féminin (Jean-Luc Godard)
Godardille tyypillisesti dynamiikka vaeltelee mainiosta ja kiinnostavasta kirjallisen tylsään metajaaritteluun. Yleensä ongelmat ovat dialogissa, vaikka elokuvan pelastavat kohtaukset ovat myös dialogeja; muutamat peilimäiset restroom-kohtaukset nostavat sen pois keskinkertaisuudesta leikkisyydellään ja jopa *gasp!* tunteellaan.

Elokuva leikittelee ”muutoksen reunalla” (lähestyvä vuosi -68) olevan välinpitämättömän/epätietoisen yhteiskunnan mentaliteeteilla sen nuorison kautta; mieshahmot ovat äkkivääriä, sovinistis-narsistisia nuoria vasemmistolaisia, naishahmot eivät piittää ympärillään kehkeytyvästä yhteiskunnasta lainkaan, ainoastaan suhteidensa pyörittämisestä. Mieshahmot ovat siis teennäisiä mulkkuja, naishahmot lähinnä kauniita. Eikö se yleensä Godardissa näin mene? Oh well.

Man on Fire (Tony Scott)
Ylivedettyä toimintatyylittelyä hölmön pinnan mestarilta. Typerää, tarkoituksetonta, viihdyttävää.

Letter from an Unknown Woman (Max Ophüls)
Huomaan virheettömän rakenteen, toistuvat motiivit, teknisen taituruuden, mutta melodraamassa on liikaa juustoa ja melonia. Erityisesti Stefanin hahmoon en usko; elokuvallinen dynamiikka, joka olisi määrännyt ettei hän muista Lisaa, loistaa poissaolollaan. Motivoimaton käänne!

X-Men: Apocalypse (Bryan Singer)
Singer voisi lopettaa lapsuuteni lempisarjiksen paskantamisen päälle. Tällä kertaa hän vieläpä tortuttaa Apocalypsen/Tuhon, mikä on erityisen anteeksiantamatonta. Sarjakuvallisten mieltymysteni ja elokuvallisen toteutuksen idiosynkrasioiden suhteen voisin suoltaa pitkältikin, mutta pääasia lienee, että leffa on pohjimmiltaan Aimo Kikkare. Toisaalta se on juuri tarpeeksi typerä, jotta viihdyttävän kuonan rajapyykki rikotaan. Eli nauttiakseen tästä pitänee sysätä syrjään sellaiset asiat kuten uskottavuus ja vakavamielisyys (joskin turhan vakava elokuva onkin ja juuri siksi usein niin hauska).

Cat People (Jacques Tourneur)
Repressoidun (naisellisen) seksuaalisuuden allegoria, vaiko samaisen halun äärimmäistä stigmatisointia? Unettavaa, pönkköä ja stereotypisoivaa kulttikamaa, jonka arvostus on itselleni pieni mysteeri. Kaameaa näyttelemistä orientalistisella höpötyksellä ja psykoanalyysikarikatyyrilla/flirtillä kuorrutettuna.

Tourneur osaa kyllä äänen ja valon käytön, mutta taidosta pääsee nauttimaan vain muutamassa kohtauksessa. Out of the Past ja I Walked with a Zombie ovat aivan toisella tasolla, mikäli Tourneurin tuotantoon tutustumista harkitsee.

Spawn (Mark A.Z. Dippé)
Tämän ulosteportaalin tapauksessa en joudu syömään yhden tähden sanojani, sillä kirjanpitoni mukaan olen antanut Spawnille lähestulkoon historiallisen puolikkaan tähden. Aivan yhtä hyvin tähtiä voisi olla viisitoista. Kyllä, tämä on yksi niistä elokuvista. Kuten Ponterosa. Häkellyttävää, nerokasta paskaa. Jokainen kohtaus, jokainen leikkaus, jokainen dialogi, jokainen kuva on niin huonosti tehty, että efekti lähentelee brechtiläisyyttä.

Spawnin katsomiskokemus on lähempänä post-internet -videotaidetta kuin Hollywood-elokuvaa. Itse asiassa elokuva on konsistentisti niin paska, että sen toteuttaminen vaatii jo taitoa, tai objektiivisen sattuman apua. Leffan katsomisesta tulee pervolla tavalla kiinnostava: voiko se muuttua vieläkin huonommaksi? Vastaus tuntuisi olevan kyllä, aina uudelleen. Omituisin näkemäni 40 miljoonan dollarin produktio. Lukemani mukaan kolmasosa budjetista meni tietokonetehosteisiin, jotka ovat mahdollisesti naurettavimpia näkemiäni. Ne tuovat mieleeni vuotta aiemmin (-96) julkaistun Realms of the Haunting -tietokonepelin tehosteet. RotH oli jo 20 vuotta sitten ruma (mutta pelinä salatiede/magiaviitteineen edelleen ihan käypä).

Häiriötekijä (Aleksi Salmenperä)
Christopher Morrisin suomalaisen opetuslapset jatkavat kotimaisen huumorin harvoina valopilkkuina. Häiriötekijä on episodielokuva, oikeastaan kokoelma pitkiä sketsejä, joista osa toimii paremmin, osa heikommin. Pääasiallisia sävellajeja ovat sietämätön ja kestämätön. Itse pidän eniten dvd-ekstrana löytyvästä ”Protufolk”-sketsistä/biisistä, koska olen alapäähuumorin ystävä, minkä lisäksi biisi on varsin tarttuva, eikä sukupolvikuilunkaan kuvaus vapaaputoa kauas maalistaan.

Sex and the City (Michael Patrick King)
Puolentähden kerholainen, ilman lieventäviä asianhaaroja. Näin löysänä ammottavaan peräreikään olen harvoin tähyillyt.

River’s Edge (Tim Hunter)
Kasarislacker-polven Sivullinen, tosin ilman minkäänlaista mainetta. Nostalgista Stand by Me -miljöötä varjostaa melkoinen pimeys, jonka tyhjyys yhdistettynä retroestetiikkaan lyö yllättävän kovaa. Blue Velvetin pikkuserkku?

The Conjuring 2 (James Wan)
Varsin toimiva visuaalisten säikyttelyjen kavalkadi, muutamia erinomaisesti toteutteuja wanhan liiton jippoja. Pimeitä alueita lähes jokaisessa kuvassa, sokeita pisteitä, kuvan rajamailla olevia sumeita alueita, toistuvia visuaalisia motiiveja (A ja V -kirjaimet, niiden muodot). Pidin myös julisteiden ja maalausten käytöstä, miten ne hämärässä/pimeässä alkavat muistuttaa jotain aivan muuta… Kauhuelokuville harvinaista hienovaraisuutta.

Leviää loppua kohden, kun manaaminen ja erikoistehosteet alkavat. Juoni sinänsä on melko hölmö, varsinkin mediasirkuksen kuvaaminen repii dynamiikkaa hajalle; kauhu elokuvissa menettää tehoaan, mikäli siitä tulee julkista, sillä julkisen psykologia on toisenlainen; julkinen kauhu on pikemminkin kaaosta, teurastusta, sortoa tai katastrofi.

Hierro (Gabe Ibáñez)
Kahden tähden mysteeritylsyyttä.

Thief (Michael Mann)
Tiukkaa alkupään Mannia, pikkurikolliskuvaus. Mahdollisesti paras James Caanin rooli, erityisesti ruokalamonologi on lois-ta-va. Elämän voi kyllä ostaa, mutta peli ostaa sinut.

Inherent Vice (Paul Thomas Anderson)
Toisella katsomisella vielä parempi, kun pienet yksityiskohdat ja värimaailman huomaa paremmin. Lisäksi olin lukenut Pynchonin mainion romaanin ensimmäisen katselun jälkeen, mikä varmasti auttoi juonen ymmärtämisessä. Elokuva on kirjalle varsin uskollinen.

The Black Dahlia (Brian De Palma)
Yleensä rakastan kaikkea mitä De Palma tekee, mutta tämä ei ole häävi. En pidä 50/60-lukulaisittain metailevasta, huonolla tavalla vanhentuneelta tuntuvasta noir-kuvapinnasta/leikkauksesta. Juoni on sekava, dynamiikka heittelee, käänne tulee liian puskista. Ilmeisesti alkuperäinen leikkausversio oli tunnin pidempi, mikä saattaa selittää paljon.

Back to the USSR – Takaisin ryssiin (Jari Halonen)
Mahtava! Onko Halosen ensimmäinen elokuva myös Halosen kruunu? Ainakin hyvin lähellä sitä. Tuotannon ideologia ei ole ainakaan hirveästi muuttunut tämän jälkeen. Tälle ei ole oikein verrokkia missään kaanonissa. Kuin kengännauhabudjetilla tehtyä Kusturicaa kolmanteen potenssiin. Kotimaisen elokuva valonpilkahduksia.

Spring Breakers (Harmony Korine)
Korinen ”isompi produktio” on mahdollisesti parempi nyt, muutamaa vuotta myöhemmin, kun pahin dubstep-pelleily ja videopäiväkirjamaiset kamerapinnat ovat aavistuksen passé ja niitä voi Spring Breakersissa pitää ”vain” tyhjänä pintana ja voice-overeita flarffina ilman mitään sen kummempia ”ajanmukaisuuksia” tai sosiologisia huolia. Toisin sanoen Spring Breakers on varsin mainio. Korine sanoo katsoneensa referenssielokuvana lähinnä Mannin Miami Viceä, mikä on alkujärkytyksen jälkeen kovin loogista.

Ghostbusters (Ivan Reitman)
Ghostbusters (Paul Feig)
Katsoin alkuperäisen Feigin lämmittelyksi. Jälkimmäinen puolisko on nykykatsannossa tylsähkö ja laahaavaa ja moni kohtaus tuntuu kerran tai pari harjoitellulta Saturday Night Live -sketsiltä. Koko elokuva tuntuu tekosyyltä ja lavasteelta Bill Murrayn kuivalle huumorille, mutta sehän toisaalta toimii. Mainio castihan tässä on. Paitsi Rick Moranis.

Feigin uudelleenlämmittelyn suhteen joudun valitettavasti taipumaan negatiivisen puolelle. En ole erityinen Ghostbusters-fani, alkuperäinen ei ole minulle pyhä ja olin oikeasti innoissani näistä näyttelijöistä ja Paul Feigistä ohjaamassa. Minun silmääni leffa on kuitenkin lähinnä läpikyynistä by-the-numbers -rahastusta studion taholta ja koko elokuvaan suhtautumista muovannut ”feministinen elokuva sai internetin raivon partaalle ja olet mahdollisesti sovinisti jos et pidä tästä” -kalabaliikki on hupsu ja tuplakyyninen, sillä itse elokuvassa ei ole mitään feminististä, ainakaan irtopisteitä keräilevän individualistisen lisäarvopellon ulkopuolella. Hollywoodissa feminismiksi riittää se, että päähenkilöt ovat naisia joilla on aseita. Tervetuloa viereiseen selliin.

Comic Book Girl19 pistää mielestäni koko jupakan hyvin pakettiin tällä videolla. Mukana on salaliittoteoriaa lähentelevää suurstudiovihaa, jonka ainoa ongelma lienee se, ettei se ole tarpeeksi kyynistä tai vainoharhaista. Ei näitä pääomamekanismeja tarvitse ”ymmärtää” tai laittaa ”oikeaan kontekstiin”. Tarvitsee vain nauraa sosiaalidemokraattisille piirteille sielussaan.

Mutta katselukokemusta kuvailin salista tullessani seuraavasti: ”kuin joku kovaääninen tyyppi olisi huutanut korvaani kaksi tuntia. Päähän sattuu.” Rytmi on pitkin seiniä ja käytännössä hauskoja olivat vain Wiigin ja Hemsworthin hahmojen yhteisjutut. McCarthy lähinnä huutaa ja usein loistava McKinnon on tässä vain totaalirandom; Holtzmannin hahmossa oikeastaan mikään ei toimi. Päävihu on äärilaiskasti kirjoitettu ja haamut unohdettavia CGI-väripuuroja.

Siltikin haluaisin nähdä tämän uudestaan, koska turhasta CGI:stä huolimatta pidin visuaalisesta ilmeestä ja näyttelijöistä & moni järkeväkin ihminen on pitänyt tästä oikeasti.

An American Werewolf in London (John Landis)
Kaameaa näyttelemistä, haahuilevaa dynamiikkaa ja tautologista dialogia, mutta toisaalta myös mainioita, käsintehtyjä erikoistehosteita. Avauskohtaukset nummilla toimivat, sen jälkeen mennään alamäkeä. Kulttikauhu, jonka arvoa en oikein ymmärrä.

The Bird With the Crystal Plumage (Dario Argento)
Yllättävänkin selväpäinen Argenton elokuvaksi, kenties myös yksi parhaista. Point of view -murhakohtaukset toimivat ja tässä on muutamia aivan uskomattomia hahmoja (maalari, keltatakkinen palkkamurhaaja, änkyttävä tiedonantaja). Loppuratkaisun aavistaa kilometrien päästä, mutta se lienee tarkoituskin.

Macbeth (Justin Kurzel)
Silkkaa visuaalista loistoa, mutta mikäs siinä. Silkkaa siksi, että Shakespearen usein melko läpitunkematon wanhan englannin dialogi vedettynä modernilla näyttelymetodilla aiheuttaa kummallisen dissonanssin; hahmoilla tuntuisi olevan paljonkin tunteita ja asiaa, mutta heidän sanansa eivät tuntuisi oikein vastaavan sitä. Näyttelijöiden piikkiin tätä ei ainakaan voi laittaa; Fassbenderiä ja Cotillardia kuuntelisin tätä kestoa vaikka tuplat. Macbeth on muutenkin Shakespearen näytelmistä vähiten ”pulskistettu” hahmoiltaan, joten samastumispinnat ovat aika vähissä.

Sunset Song (Terence Davies)
Sukupuolirooleista, itsenäisestä naisesta talouden päänä, sosiaalisista hierarkioista 1. maailmansodan aikana. Lähellä olla todella hieno. En osaa selittää miksi ei kuitenkaan iske kunnolla, mutta sellaisia dynamiikat ovat. Daviesin Deep Blue Sea oli loistava, tämä kenties turhankin ”arkinen” ja elämänkaltainen, mikä voi kuulostaa vähän hassulta. Mutta hitaus ja sisällöttömyys seuraavat, vaikka siellä täällä onkin kauneuden ja surun hetkiä. ”Kuten elämässäkin”, aivan, mutta tuollainen ajattelu on käsitteellistä, sillä taide ei ole mimesistä, vaan ideoita ja energiaa.

 

Mainokset
One Comment leave one →
  1. aleksis salusjärvi permalink
    tammikuu 7, 2017 12:59 pm

    Nää listat on ihan mahtavia. Upeeta matskua.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: