Skip to content

Vuonna 2016 katsotut elokuvat, osa 1

tammikuu 2, 2017

(Pahoittelen jälleen kerran moniosaisuutta, mutta pääsin vasta huhtikuuhun, joten paloittelen kirjoituksen käyttömukavuuden nimissä.)

 

The Martian (Ridley Scott)
Elokuva joka kertoo siitä, kuinka NASA ja kansainvälisten asiantuntijoiden tiimi käyttää satoja miljoonia dollareita pelastaakseen Matt Damonin Marsista. Nautin tästä silti häpeällisen paljon. Kiinnostavana sivujuonteena Damonin hahmo ei saa minkäänlaista taustatarinaa tai perhettä, vaikka vastaavasti monta sivuhahmoakin pedataan moisilla. Mutta mitäpä taustatarinoilla. Kiinapesua & karmeaa kiinalaisten kuvausta.

The Lobster (Yorgos Lanthimos)
Ei huono, mutta pidin hummerista aika paljon keskimääräistä vastaanottoa vähemmän. Ei yllä minun kirjoissani lähellekään Lanthimoksen tyystin kylmää ja mainiota Dogtoothia, vaan on ”wesandersonoitu”, pikkunokkela dystopiaparaabeli. Inhoan aikuisten satuja, myös silloin kun ne ovat ”osuvia”.

The Kingdom of Dreams and Madness (Mami Sunada)
Dokumentti legendaarisesta Ghibli-studiosta ja erityisesti Hayao Miyazakista. Loistava, parhaita tänä vuonna katsomiani asioita. Ihmisten tinkimättömyys ja kauneus palautti hetkellisesti motivaatiota omaan elämääni.

The Three Burials of Melquiades Estrada (Tommy Lee Jones)
Kaunis ja pohdiskeleva. Americanan nostalgiaa ja modernia ankeutta sekaisin, pikimustaa huumoria. Aavistus löysää siellä täällä, mutta ei haitaksi asti. Tompassa taitaa olla ainesta myös kameran takana.

Jealousy (Philippe Garrel)
Thanks heavens I’ve not broken any homes up lately. Garrel taitaa läpikotaisin ahdistavan, eksistentiaalisen ihmissuhdedraaman kaavan.

Dreamcatcher (Lawrence Kasdan)
Tämän vuosituhannen älyttömimpiä suuren luokan produktioita, jollaisia tuskin tullaan enää näkemään. Ei silti tarpeeksi typerä ollakseen briljantti. Ensimmäiset 30min toimivat, mutta sitten pähkähulluus iskee täysin puskista ja loppu on melkoista syöksykierrettä. Kiinnitän Hollywood-leffoissa harvemmin huomiota erityisen huonoon näyttelyyn, mutta tässä sitäkin on rekkalasteittain.

Solace (Afonso Poyart)
Sama kuin edellä sikäli, että alkaa ihan hyvin, äityy jumalattomaan typeryyteen. Hopkins/Farrell/Cornish mielestäni toimii, mutta mikään muu ei. Lienee lähtökohtaisesti mahdotonta tehdä perinteisen elokuvan puitteissa toimivaa elokuvaa, mikäli premissi on se, että ”siinä on jätkis, joka tavallaan tietää kaiken”.

Merry Christmas Mr. Lawrence (Nagisa Ôshima)
Lukemani mukaan Ôshima ei varsinaisesti ohjannut brittinäyttelijöitä, vaan pyysi heitä vain ”tekemään mitä te britit teette”. Jonkin verran tämä näkyy ja tuntuu, dynamiikassa on jotain vinossa, tai siitä puuttuu jotain. Hyvin näytelty & keskeiset moraaliset ongelmat (velvollisuus, homoseksuaalisuus armeijassa, kunnian käsitys eri kulttuureissa) ovat kiinnostavia.

Lilting (Hong Khaou)
Sympaattinen pieni elokuva, vaikka onkin hieman ”lässy”. Siis tarkoitan, että Wishaw’n hahmoa on vaikea ostaa täysin, hän on liian hyvä ollakseen todellinen. Tai ehkä minä olen liian kyyninen. Yleisfiilis on affirmoiva, ns. todellisuudessa teema (vanhusten laittaminen hoitokotiin) olisi paljon raadollisempi.

Tales From the Darkside (John Harrison)
Episodielokuva, kauhua, ysärinostalgiaa. Muutama hyvä, muutama meh, yksi uskomattoman huono stoori. Tykkäsin silti yleisestä ambienssista.

The Hateful Eight (Quentin Tarantino)
Minun makuuni parasta Tarantinoa aikoihin. Lumi ja höyry, viikset, ah. Referenssileffa, John Carpenterin The Thing, on tietenkin nostalgisesti tärkeä. Loistavaa ja täysin turhanpäiväistä dialogia, hahmoista jokainen paljastuu moraalisesti arvelluttavaksi, toisin sanoen kiinnostavaksi. Viimeinen kolmannes lässähtää, kun Tarantino ”ratkaisee” jälleen touhun yliampuvalla väkivallalla. Audiovisuaalisesti täyttä karamellia.

The Thing (John Carpenter)
Syyt katsomiselle löytyvät edelle, eli niin sanotuissa jälkihöyryissä mentiin. Luulen, että tämä oli vähintään viides katsomiskertani, mutta tuskin sentään kymmenes. Toimii edelleen loistavasti.

Spectre (Sam Mendes)
Yllättävänkin huono ja sekava. Craigin ja Seydoux’n välillä ei ole kemiaa, eikä Waltzia tunnu pahiksena juuri kiinnostavan. Blofeldin hahmon tuominen mukaan moderniin iteraatioon ei ole millään muotoa tarkoituksenmukaista vaan pikemminkin löysä ja kyyninen, 2010-luvun uudelleenlämmittelyjen aikaa noudattava ratkaisu.

The Revenant (Alejandro G. Iñárritu)
Audiovisuaalisesti melko uskomaton, jopa jonkinlaiseen simulaation tunteeseen asti. Teatterissa katsottaessa elokuvan aiheuttama fysikaalisuuden ja raakuuden efekti on outo; kuin huijaisi itseään täydellisesti siihen, että maailmaan on vielä jokin suhde. Ainoa jäljellä oleva kysymys lieneekin, pitäisikö suhde luoda uudestaan, vai pitäisikö siitä vieraantua lopullisesti? Elokuvan kostotarina on varsin typerä, mutta mitäpä elokuvissa tarinoilla tekisi. Tom Hardy näyttelee DiCaprion suohon, sillä Leo lähinnä ölisee ja piiskaa itseään fyysisesti. Joka tapauksessa virkistävää nähdä jotain näin hidastempoista ja jossain määrin ”epäamerikkalaista” (vaikka erään arvion mukaan koko leffa on silkkaa siannussimista) Hollywoodista.

The House of Yes (Mark Waters)
Parker Posey Appreciation Society. Alkujaan Wendy MacLeodin näytelmä, mikä totisesti kuuluu; dialogi on paikoin loistavaa. Siis Stoppard/Barthelme/DeLillo -loistavaa.

Until the Light Takes Us (Aaron Aites, Audrey Ewell)
Kiinnostava dokkari Norjan black metal -skenestä, keskittyy pitkälti Vargiin ja Fenriziin. Sikäli tykkäsin puhuvista päistä ja simppelistä toteutuksesta, mutta toivoin silti enemmän arkistomateriaalia 90-luvulta ja enemmän aikalaisia. Ideologioiden erittelyä liian vähän, niistä koko hommassa on kysymys, mikäli bläkyn yhteydessä haluaa katsoa yhteiskuntaan. Toisaalta varsinkin Vargin touhut ovat melko paksua natsismia, mutta analyysia, beibi, analyysia.

Spotlight (Thomas McCarthy)
Äärikuivaksi rutistettu ja valkopesty, taitavasti tehty ja näytelty proseduraaliprestiisi. Ei kitkaa, ei mitään ärsyttävää. Balsamoi moraalisen närkästyksen tajua, palkintokierroksensa jälkeen vaipunee unohdukseen. Ei minkäänlaista analyysia, ei uutta infoa, ainoastaan silkkaa journalistista runkkausfantasiaa journalisteille ja kulttuurityöläisille. Fetissiobjekti.

Trainwreck (Judd Apatow)
Pitkälti nimensä mukainen. Schumerin hahmosta on vaikea löytää mitään pitämisen arvoista, varsinkin kun kasvukertomus tuntuisi olevan kasvua kohti valkoista, keskiluokkaista suburbanismia. Sinänsä toimivia komediallisia juttuja siellä täällä, mutta yleisesti inhoan romanttisten komedioiden pakotettua kaavaa, jossa jokin väkisin väännettu konflikti pitää ympätä mukaan, että lopussa voidaan sopia ja ”kasvaa”. Kristus miten typerää ja väsynyttä. Miksei pelkkiä kullivitsejä kahta tuntia? Tilda Swinton ja John Cena varastavat shown aina ollessaan kuvassa.

Steve Jobs (Danny Boyle)
Vuoden pirteimpiä jenkkileffoja, silkkaa Sorkinin käsikirjoittamisen juhlaa. Kaksi tuntia värisevää energiaa, ensimmäiset 30 minuuttia ovat erityisen loistavia. Todellisuuden tai historian kanssa tällä tuskin on mitään tekemistä, mutta piruako se minua liikuttaa. Joku Steve Jobs. Kaikki on todellista.

Kristy (Oliver Blackburn)
Naurettavan paska Netflix-slasheri. Yhden tähden antaminen elokuvalle on aina tapaus, sillä surkeinkin viritys ylittää yleensä keskimääräisen kirjan dynamiikassaan. Ei näissä yhden tähden tapauksissa.

Thieves Like Us (Robert Altman)
Altmanin 1930-luvun Yhdysvaltojen Coca-Cola-depressio 70-luvulta. Kauniisti kuvattu, samoileva, mutta hahmot jäävät etäiseksi. Pinnan alla värisee, mutta ei pysty nousemaan ”suurten” Altmanien joukkoon.

Brooklyn (John Crowley)
Kädenlämpöinen, gaalakauden jälkeen unohtuva perusprestiisi, astia Saoirsie Ronanille, joka on kieltämättä mainio. Ensimmäinen puolisko onnistunee silti kuvaamaan koti-ikävää säädyllisesti. Toisaalta outo: kaikki hahmot ovat epäilyttävän hyviä ihmisiä, jokainen elämänvalinta tuntuisi johtavan tragediaan.

Joy (David O. Russell)
Sekasotku. Kenties Russell tavoittelee alkutuotantonsa indiesatiirien henkeä, mutta koko hökötys maistuu muovilta. Ärsyttävää ”höpsöä” oikuttelua, karikatyyrisia sivuhahmoja, satumaisuutta tavoitteleva typerä voice-over. Tietenkin leffa on tarina nuoresta naisesta, josta tulee muovin ja tv-shoppien kuningatar, mutta en silti ole varma pitäisikö elokuvan vieraannuttaa katsojaansa näin vahvasti. Tuppaan inhoamaan nykytaiteen käsitteellisyyksiä: ”se on satiiri itsestään ja samalla ei ole, koska yhteiskunta”. Ehkä olen vanhaan tuijotteleva setä, mutta poliittinen on jotain aivan muuta.

The Big Short (Adam McKay)
Se viime gaalakauden toinen oikeasti hyvä prestiisi Steve Jobsin ohella. Viehätyin pörssipelailusta niinkin paljon, että luin myös kirjan, joka on vielä elokuvaakin viihdyttävämpi. Mitä elokuva tekee: fiktionalisoi dokumentin, tekee prestiisielokuvaa modernin leikkaa&liimaa-dokumentin leikkauksen keinoin. Faktojen selittämisen sijaan se tekee niistä voodoota, puhuu pelkillä äänensävyillä, kuin koirille. Kirjan luettuani toki ymmärsin hedge fundeista ja subprime-koroista hieman enemmän kuin elokuvan katsottuani, mutta älkää pyytäkö enää selittämään mitään.

Regression (Alejandro Amenábar)
Hämmentävän huonoa Amenábaria, joka taisi olla se toinen tänä vuonna yhden tähden klubiin päässeistä. Hyvät näyttelijät ja ohjaajakin on, mutta mitään ei tapahdu. Ei jännitettä. Ei tapahtumia. Lopun juonitwisti yrittää selittää osan hölmöyttä, mutta se tulee 90 tylsää minuuttia liian myöhään. En edes tiedä, oliko tämä draamaa vai kauhua.

Pawn Sacrifice (Edward Zwick)
Maalaa Bobby Fischerin silkaksi paranoidiseksi mulkuksi (jota hän varmasti oli, mutta toki jotain muutakin?) ja redusoi legendaarisen shakkiottelun kylmän sodan pop-instrumentiksi. Ei varsinaisesti mitään nähtävää draaman tai shakinkaan kannalta.

Me and Earl and the Dying Girl (Alfonso Gomes-Rejon)
Täsmäohjus quirkyn ja indien ja manic pixie girlin ja boyn vihaajille. Tässä on nimittäin sitä kaikkea. Ystävyys. Houkuttelee ja lyö munille. Pidin varsin paljon, erityisesti loppu on hieno ja musertava, harvinaislaatuisella tavalla syventävä. Paitsi jos olet jo niin kyyninen, ettei mikään tule enää läpi. Tämä tuli minulle, ei välttämättä sinulle. Bonuksena Thomas Mannin (kyllä, nuoren miesnäyttelijän nimi on oikeasti Thomas Mann) Werner Herzog-imitaatiot ovat täydellisiä: Werner Herzog täyttämässä hakupaperia collegeen. Priceless.

Deadpool (Tim Miller)
Juuh, olihan se hauska. Juonellisesti ja toimintakohtauksellisesti typerä, X-Men-hahmot lähestulkoon idioottimaisia. Mutta idea onkin siinä, että Ryan Reynolds vetää maskin takaa pari tuntia sarjakuva- ja populaarikulttuuriaiheista stand-uppia tavalla, jonka roisiuteen kukaan ei osannut varautua. Vitsien määrä on kunnioitettava, osumaprosentti tarpeeksi hyvä.

Room (Lenny Abrahamson)
Äh. Manipuloiva to the max, erityisesti siinä miten tarinaa fokalisoidaan lapsen kautta. Filosofisena ideana tietenkin hyvin kiinnostava, mutta kauhean juustoinen score, hirvittävä voice-over… Ylemmän keskiluokan eetos ei myöskään hirveästi napostanut. Olin ehkä tarkoituksen vastahankainen katsoja, sillä Roomia kehuttiin vuolaasti.

Carol (Todd Haynes)
Vuoden parhaita, helmikuussa Oscarien yhteydessä kirjoitin seuraavaa: ”Rooney Mara oli mielestäni Carolin pääosa ja Blanchett sivuosa, mutta ehdokasasettelu oli strateginen: ajateltiin selkeästi, että Blanchettilla voi olla mahdollisuuksia pääosaehdokuutteen, Maralla sivuosaehdokkuuteen. MOT. Molemmat pesivät aika pitkälti lattioita muilla ehdokkailla omissa kategorioissaan (paitsi Saoirse Ronanilla, joka on jokaisessa elokuvassaan pelottavan karismaattinen, luulen että itse Saoirse Ronania ei ole olemassa). Kumpikaan ei (tietenkään) voittanut. Ilmiselvästi vuoden parhaita elokuvia (myös Hollywoodin ulkopuolella) ollut Carol ei päässyt edes ehdolle parhaasta elokuvasta tai ohjauksesta, koska a) akatemia ei ilmeisesti pidä Weinsteinin tuottajaveljeksistä ja b) kyseessä lesbotarina. Muita syitä on vaikea keksiä, varsinkin kun ehdolla oli niinkin kädenlämpöistä kamaa kuin Room tai Brooklyn (jotka olivat molemmat vain astioita sinänsä hienoille pääosarooleilleen).”

The Hunger (Tony Scott)
Alkupuolisko on loistava, loppua kohden touhu vähän hyytyy. Pidän kylmästä valaistuksesta, jossa muinaiset vampyyriolennot flaneeraavat. Hillittömän kauniita ihmisiä, kasarityylittelyä. ”In the earth, in rotted wood. In the eternal darkness, we will see and hear and feel.”

Mistress America (Noam Baumbach)
Olen keskimäärin pitänyt Baumbachin elokuvista, mutta While We’re Young oli arvelluttava ja tämä oli mielestäni jo huono. Gerwigin satunnainen quirkyness saavuttaa tässä viimein pisteen, jota alan rakastamisen (esim. vielä Frances Ha) sijaan inhota. Inhoan New Yorkia taiteellisesti/kulttuurisesti ”making it” -meeminä. Anakronistinen ja tyhjä meemi. Kenenkään ei pitäisi ”make it”. Making it on ideologisen individualismikapitalismivaltiokoneiston tavoite. Lisäarvosi ulosmitataan. Lähde vittuun sieltä New Yorkista. Paitsi jos pyrit luomaan jotain aivan muuta.

No joo.

Close Encounters of the Third Kind (Steven Spielberg)
Pikemminkin Close Encounters of the TURD Kind, am I right or am I right? En tiedä, jotenkin tämä on kovin tylsä. Ikoninen, mutta tylsä.

2001: A Space Odyssey (Stanley Kubrick)
Lempielokuviini lukeutuva Kubrick menettää kylmää kuulauttaan sitä enemmän, mitä enemmän ”ymmärrän” sitä. Asiaan vaikuttanee myös se, että luin viimein Clarken romaanin, jonka hän kirjoitti samalla kun kässäröi Kubrickin kanssa elokuvaa. Tokikaan Kubrickin ei tarvitse tarkoittaa sitä, mitä Clarke tarkoittaa. Tässä oli enemmän ideakuvastoa esittelevää kuvaa kuin muistiin.

Crimson Peak (Guillermo del Toro)
Yllättävän pienelle huomiolle jäänyt kauhufantasia tuntuu pöhöttyneeltä ja moraalisesti konservatiiviselta. Hahmojen shokeeraavat salaisuudet eivät ole shokeeraavia. Jälkimmäinen puolisko laahaa pahasti. Sääli, sillä viktoriaanisessa kummitustalogenressä on vähän oikeasti toimivia elokuvia.

Star Wars: Episode VII – The Force Awakens (J.J. Abrams)
Saavutti tärkeimmän, eli on valovuosia parempi kuin edellinen trilogia. Liikaa juustoista nostalgiaa ja vanhan kierrätystä, mutta kun Solo tapettiin valkokankaalla ja Fisher menehtyi oikeasti, päästäneen myöhemmissä osissa luomaan jotain uuttakin. Eikös juu? Daisy Ridley ja John Boyega jättivät jo tässä vanhat ikonit varjoonsa, joten näyttelijäpuolella en olisi huolissani. Adam Driver emo-lordina on tietenkin mainio mahdollisuus.

The Exorcist III (William Peter Blatty)
Yllättävänkin hyvä. Aavemainen ohjaus, salamaleikkauksia ja omituisia näyttelijäsuorituksia. Alun Karras/Gemini-kohtaus on mainio ja pidän jopa studion pakottamasta lopun manauskohtauksesta. Mahdollisesti 90-luvun parhaita kauhuelokuvia.

Four Lions (Christopher Morris)
Synkkyyden ja hämmennyksen uusi raja-alue. Pidän enemmän tai vähemmän kaikesta mitä Christopher Morris luo. The Day Today ja Jam ovat yhteiskunnallisen taiteen ja satiirin kohokohtia. Kun ottaa kaveriksi Stewart Leen stand-upin, ei ihminen paljon muuta tarvitse. Mutta Four Lions. Mitäpä tästä sanoisi. Ei huono, ei totisesti, mutta jotain aivan muuta. Moraalikäsitys tässä on niin…toinen. Hauska ja herkkä, mutta hauskuudella ja herkkyydellä ei ole väliä, mikäli systeemi on peukaloitu ja alistava. Morris tietää tämän. Toisinaan hauska, toisinaan tylsä, lopuksi shokeeraava, mutta en tiedä onko näillä määreillä väliä. Moraalisesti Four Lions tavoittelee jotain uutta, eikä sen herättämille ristiriidoille riitä tämä yksi horisontti.

Dream Work (Peter Tscherkassy)
Outer Space (Peter Tscherkassy)
Ihanaa noisea tutuilla merkeillä. Lyhytelokuvia. Outer Spacessa Barbara Hershey yrittää paeta avantgarde-elokuvasta. Tila jonka se luo, on hyvin kiinnostava. Materiaalihan lienee Sidney J. Furien The Entitystä (1982), jossa päähenkilöä ahdistelee seksuaalisesti näkymätön demoni. Elokuva, joka uudelleenkirjoittaa aiempaa elokuvaa sen omalla materiaalilla. Päästäänkö näin lähelle runoutta useinkin? Ehei.


My Wrongs 8245-8249 and 117 (Christopher Morris)
Morrisin Blue Jam -radiosarjasta adaptoitu lyhytelokuva. Keskipaksua arkisurrealismia, ei erityisen kiinnostava.

À nos amours (Maurice Pialat)
Nuoren Sandrine Bonnairen loistoa, Lolitasta eksyksiin. Onko Pialat’n kiinnostus ongelmallista, well probably. Varsinkin kun hän näyttelee itse isää… itse asiassa kaikki kohtaukset, joissa Pialat on itse mukana, ovat hienoja. En silti ihan tavoittanut hahmojen motiiveja, mikä on sääli, koska elokuva on varsin korkealle arvostettu, tulee tunne etten saa siitä ”täyttä kokemusta”. Ehkä en vain usko siihen suruun, jonka elokuva väittää perhesuhdetta vallitsevaksi. Ehkä oma perheeni ei ollut tarpeeksi sekaisin. Tuntuu, että juuri pinnan alle jää jotain, jota en tavoita. Sinne tänne riehuva elliptinen kerronta ei helpota asiaa, vaikka se lieneekin koko touhun juju.

Kiss the Girls (Gary Fleder)
Perushölmö sarjamurhaajatrilleri, joita 90-luvulla Se7enin suosion jälkimainingeissa tehtiin liuta. Kaikissa niissä on Morgan Freeman. KAIKISSA. Eikä siinä mitään, sarjamurhaajaleffat herättävät kiinnostukeni aina, sillä lienen ennalta-arvattava sadomasokisti. Mutta tämä on heikohko.

Ordet (Carl Theodor Dreyer)
No joo, 50-luvulta ne vaikuttavat elokuvat pitää ilmeisesti hakea. Uudelleenkatsottu, joten en löydä siitä sen kummempia huomioita erinäisistä leffalistausprofiileistani. Luultavasti siksi, ettei vaikuttavista taideteoksista ole ikinä mitään sanottavaa. Vaikuttavat taideteokset tekevät kokijastaan idiootin sanan kaikissa positiivissa merkityksissä. Silloin tuntee ja aktivoituu, mutta ajatukset ovat hiljaa. Kielimuotoinen kapitalismi ei saa kiinni. On mahdollista, että pidän Gertrudesta vielä Ordetiakin enemmän, mutta arvotusskaala loppuu joka tapauksessa kesken. Täydellistä esteettis-hengellis-eksistentialistista puritaaniutta.

Aus dem Leben der Marionetten (Ingmar Bergman)
Tämän vahvuus yllätti. Ehkä siksi, että aina kun löydän jonkin katsomattoman Bergmanin, en usko sen tuntuvan enää missään ylisaturaation vuoksi; kenen hyvänsä ohjaajan metkut alkaa tuntea melko läpikotaisin siinä vaiheessa, kun on katsonut häneltä yli 20 elokuvaa. Mutta aaah. Bergmanin psykoseksuaalinen, kerroksellinen dialogi. Pärjääkö kukaan tai mikään? Se ahdistuksen määrä. Vatsa alkaa oitis vuotaa verta. Oikeassa elämässä (ts. arkimaailmassa) mikään ei tietenkään ole lähimainkaan niin ”syvää” tai ahdistavaa kuin Bergmanin ihmisten dialogit. Nuoren, reilun parikymppisen minän ja 33 vuotta pian täyttävän minän erottaa se, että nuorena ahdistuin näitä katsoessani hengiltä, nykyään katson Bergmanin elokuvia rauhallisen tyytyväisyyden vallassa. Täydellisiä eskapistisia fiktioita: onko Bergmanin elokuvien rakkaus muuta kuin angstinen reaktio kapitalismia vastaan? Eikö porvarillis-esteettisen ahdistuksen huone olekin niin kovin turvallinen ja kotoisa…

Lifeforce (Tobe Hooper)
Kulttikauhusekasotku, joka alkaa typerryttävänä Alien-kopiona, muuttuu hillittömäksi Muppet Show -zombielaahaukseksi ja päätyy ällistyttävän satunnaiseen sekasotkuun, jossa ei ole mitään mieltä tai dynamiikkaa. Vaikea inhota, koska leffassa on muutamia poskettomia wtf-hetkiä ja selittämättömän huonoa näyttelemistä.

The House is Black (Forugh Farrokhzad)
Hieno ja melko kylmäävä iranilainen lyhytdokumentti. Muiden katsomieni lyhytelokuvien tavoin löytynee YouTubesta.

The Act of Seeing With One’s Own Eyes (Stan Brakhage)
Mahdollisesti Brakhagen kruunu? Ruumiinavausdokumentti/lyhytelokuva, jota vain katsoo hypnotisoituneena ja antaa tunteiden tulla. Sairaalloinen mielenkiinto, ällötys, helpotus. Lopuksi vain oleminen.

Marketa Lazarová (Frantisek Vlácil)
Visuaalisesti loistava, mutta narraatiossa on toivomisen varaa, vaikka toisaalta sen sekavuus on yksi elokuvan keskeisiä motiiveja. Joka tapauksessa usein inkoherentti; mikäli haluat tietää mitä varsinaisesti ”tapahtuu”, joutunet turvautumaan Wikipediaan. Tämä ei olisi minkäänlainen ongelma, ellei elokuva olisi a) niin pitkä ja b) niin selkeästi juonivetoinen. Jälkiäänitus ja diegeettisten äänitehosteiden puute myös häiritsivät: dubbaus luo elokuvaan oudon ruumiittomuuden, joka istuu heikosti fyysiseen ja likaiseen, sinänsä upeaan keskiaikakuvaukseen. Päällimmäinen tunne katsomiskokemuksesta oli siis dissonanssi, vaikka näkemästäni pidinkin.

Heathers (Michael Lehmann)
Ihan miellyttävän outo viba, mutta aivan liian hidas. Retrokasaria.

Under the Sun of Satan (Maurice Pialat)
Perhanan hieno valaistus. Pialat’n versio Bernanosin Mouchettesta on dialogiltaan makuuni turhan kirjallis-teatraalis-monologimainen ja läpitunkematon (ranskalaisen taide-elokuvan perisynti), mutta Depardieu ja Bonnaire miellyttävät. Liian usein jäin ihmettelemään mitkä ovat hahmojen motiivit, miksi he sanovat mitä sanovat. Johtuuko se ranskasta? Kukaan ei puhu noin, edes ranskalaiset, mutta pitääkö siitä olla välittämättä? En tiedä.

Prometheus (Ridley Scott)
Scottin paluu Alien-kuvastoon on narratiivisesti typerä ja varsin huonosti kirjoitettu (hyvä luoja miten paskaa dialogia tässä onkaan), mutta hienon visuaalisuuden ja ideakuvaston vuoksi olen katsonut sen 3-4 kertaa. Kyllä, odotan kaikesta huolimatta paljon Scottin tulevilta Alien-elokuvilta.

Hush (Mike Flanagan)
Yllättävänkin toimiva suljetun tilan kauhutrilleri, jossa run-of-the-mill psykopaattimurhaaja piinaa kuuroa nuorta naista. Kuulostaa aika pahalta kirjoitettuna, myönnän. Mutta se on Netflixissä, katso mikäli halajat näpsäkkää käsityötä. Äh, tämä menee entistä pahempaan suuntaan…

 

Mainokset
No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: