Skip to content

Luettua: Johannes Ekholmin ”Rakkaus niinku”

syyskuu 4, 2016

Käyn tapani mukaan oitis kiinni pihviin, sillä johdatukset teoksen lähtökohtiin voi lukea muualta tai ne ovat jo tiedossa.

Jos ajattelee isoilla kirjaimilla kirjoitettujen erisnimien taakse henkilöitä tai persoonallisuuksia, niin onko Joona ns. uskottava hahmo, uskottava ihminen? Kysymys on teoksen kontekstin ja/tai teemojen (”litteä kirjallisuus”; oikeakielisyyden vastustaminen; meemeillä puhuminen; kaikki vaihtoehdot päällekkäin; identiteetin luominen representaation kautta ja se, miten kapitalismi hallitsee tuota prosessia; valkoisen cis-miehen jäljelle jääneet keinot tehdä jotain ilman, että hän vain vahvistaisi ja loisi lisää alistamisen kulttuuria…) valossa hupsu, sillä selkeästi hahmojen ei ole tarkoituskaan olla hahmoja. On vain kielirekistereitä, jotka toisinaan poikkeavat toisistaan (Joona vs. Joonan taistolaistaustainen isä, Zoe joka poikkeaa lähinnä savolaisen murteensa vuoksi), toisinaan vaikuttavat keskenään melko identtisiltä (Joona, SAD91RL, Caritas). Erottavat tekijät ovat ideologioiksi tulkittavissa olevia ”katsomuksia”, joskaan harva uskoo vahvasti mihinkään. Tämä ei ole itselleni minkäänlainen ongelma, sillä ns. psykologinen syvyys tai toisaalta teosmuodollinen eheys/uskottavuus eivät erityisesti kiinnosta minua. Joona on zizekiläinen symbolisen tason kieltävä ”idiootti”, joka sanoo ääneen asiat joita ei saisi sanoa, masentaa niin sisällä kuin puutarhassakin.

Toisaalta – aivan yhtä selkeästi – hahmojen on tarkoitus olla hahmoja, jäljitteleehän rakenneratkaisu totuuden kaipuuta par excellence koostuessaan litteroiduista, käydyistä keskusteluista (teoksen ulkoinen muotoasu muistuttaa tarkoituksellisesti tiheästi rivitettyä, Times New Romanilla (? en ole varma, siltä se näyttää!) printattua bulkkitulostetta). Tokikaan teoksen keskustelut eivät ole aitoja, minkä tekijä Johannes Ekholm ilmoittaa esilehdillä. Tätäkin väittämää voi ongelmallistaa edelleen, mikäli vielä jaksaa, mutta akti olisi omaan silmääni melko turha; kaikki keskustelut vaikuttavat joka tapauksessa jo-käydyiltä keskusteluilta, olivat ne fiktiivisiä tai eivät, niiden totuusarvo on sama. Ekholmin edellinen teos, oikeasti käydyistä litteroiduista keskusteluista koostuva Graafinen suunnittelu. Käytännöt, tekniikat, strategiat oli tavallaan ns. totuudellinen taso, mutta ”totuuden tasollaan” Rakkaus niinku ei varsinaisesti poikkea siitä mitenkään. Totuudella tuntuisi nykyään olevan merkitystä joka tapauksessa vain lainopillisessa mielessä: voiko tämän pohjalta haastaa oikeuteen? Voiko jokin taho tämän pohjilta erottaa sinut / lopettaa sponsoroimisesi / julistaa sinut pannaan? Voiko tämä loukata läheisiäsi?

Pidän teoksesta niin paljon juuri siksi, että se on lähinnä pelkkää neuroottista ”puhetta”, joka pyrkii viittaamaan vain yhteiskuntaan, fiktiivisen kehyksen ulkopuolelle. Tästä syystä se on usein myös todella ahdistava, koska pääasiallisesti se muistuttaa kapitalismin kaikin puolin kestämättömistä olosuhteista. Teokseen on rakennettu (luultavasti kustantamon toiveesta) hahmoja ja muutamia teemoja (hapuilevat yritykset suhteisiin, isänmurha), mutta on vaikea sanoa ovatko ne erityisen kiinnostavia. Ehkä ne ovat se pakollinen ”löysä”, jotta itse ”kriittiselle” puheelle jää tilaa. Aivan kuten David Lynch omien sanojensa mukaan kirjoitti elokuviinsa juonia (tuottajia/The Big Otheria miellyttääkseen), jotta voisi leikkiä rauhassa strobovaloilla. Joonan oma jankkaus ja pysytteleminen muiden fiiliksiä downaavana mulkkuna on myös dramaattinen keino, eihän mitään draamaa muuten syntyisi.

Hieman huvittavasti välirikko SAD91RL:n kanssa tapahtuu juuri siinä vaiheessa kun teosta on enää kolmasosa jäljellä, mikä noudattaa perinteistä romanttisen elokuvan kaavaa (ja mikä keskimäärin tekee romanttisesta elokuvasta genrenä niin tympeän, vaikka analogisesti sama rakenne on siirrettävissä jokaiseen muuhunkin genreen). Ehkä tämäkin on tietoista, sillä romaani tekee mustaa komediaa itsestään sortumalla itse moniin kritisoimiinsa tendensseihin ja meemeihin. Joonan ”perinteinen” halu SAD91RL:iä kohtaan – kuviohan on analoginen teoksessakin kritisoidun Lars von Trierin Nymphomaniacin ikikyynisen lopun kanssa – tai jatkuva isäsuhteen kaiveleminen ovat tästä räikeimpiä esimerkkejä. Isänmurha on läsnä myös allegorisella tasolla, kun Joona/Rakkaus niinku sotii isän taistolaiselämäkerran/Knausgårdin rinnastamisen kautta vanhaa, cis-miehistä ja setäilevästi sortavaa kirjallisuuskäsitystä vastaan. Isänmurha on myös helpompaa ja populistisempaa kuin hyperobjektien murhaaminen. Kuten Pontus kirjoitti mainion tekstinsä loppukaneettina: ”Todella eroava kirja ottaisi hatkat isäteemoista eikä edes kostaisi isälle tai hajottaisi isän hahmoa vaan tekisi jotain ihan muuta. Rakkaus niinku ei ota tätä askelta: kyseessä on taas yksi isänmurha. Suuntaa se silti antaa, kohti tyhjän tuottavuuden vastustamista, laiskottelua ja päämäärätöntä kävelyä.”

Katsomukset tuntuvat cut-upilta, loputtomalta jostain luettujen tai kuultujen iskulauseiden leikesuolta. Redusoiden voisin sanoa, että Joonan isä pelaa kuluneilla viisaus-kliseillä, Joona modernin yhteiskuntateorian ja pop/rap-lyriikan hokemilla, mutta samalla tekisin tekstille turhaa hallaa, koska koko teoksessa on kysymys nimenomaan tästä tekstin mikrotasosta. Neuroottisesta sopertamisesta ja sönköttämisestä, josta ns. originaalien ajatusten tunnistaminen on mahdotonta. Joona ennakoi myös tämän sanomalla, että tuntee itsensä lähinnä kuraattoriksi, ei niinkään tekijäksi tai taiteilijaksi klassisessa mielessä. Tälla tavoin kuratoitu oli teos Ekholmin Graafinen suunnittelu, eikä Rakkaus niinku poikkea siitä muotokieleltään kovinkaan paljon. Niinpä en lukiessani missään vaiheessa ajatellut, että myöskään Rakkaus niinku olisi yksinomaan Johannes Ekholmin kirjoittama, vaan pikemminkin koostama, toimittama, kuratoima. Ekholm kiittää teoksen esilehdillä ihmisiä, joiden ääniä ja ajatuksia olen bongailevinani kirjan sivuilta. Tämäkään ei ole ongelma, vaan kiinnostavaa.

Kuplista. Romaanin puheenparsi lienee varsin tuttua teoksen kohdeyleisölle, mutta voi toisaalta tuntua melko läpitunkemattomalta, mikäli lukija ei satu olemaan kulttuurityöntekijä suurkaupungissa. Joona yrittää paikoitellen sopertaa ns. Pihtiputaan mummolle (isänsä kautta), että toivottavasti tästä kaikesta voi saada uusia ajatuksia itse kukin, mutta teoksen infosnippet-dumppaus per sivu tai jopa lause on sitä luokkaa, että harrastuneisuus muunkin kuin proosan lukemisen saralla lienee ennakkovaatimus. Heitän tämän mututuntumalta, sillä olen itse samanlainen manspleinaava lukutoukka ja ideologiabingo kuin Joonakin, eikä minulla ole valmiuksia samastua tässä mielessä kuplani ulkopuolelle. Saatan hyvin aliarvioida Pihtiputaan mummoa.

Kuplan reunat tulevat joka tapauksessa piirretyksi teoksen dialogien kautta, sillä Joonan kaveripiiristä eivät sanavalmiit ja postmodernisti lukeneet ihmiset tunnu loppuvan. Ehkä tämä ei tunnu realistiselta, mutta toisaalta kulttuurikuplien ihmiset kuratoivat myös tuttavuussuhteitaan. Myönnän, että omaa tuttavapiiriäni nauhoittamalla saisi aikaiseksi yhtä läpitunkemattomalta tuntuvaa runouspuhetta. Joka tapauksessa kaikessa tässä on tiettyä dissonanssia sisällön ja hahmojen suhteen: tuntuu siltä, että Ekholm on käynyt useita keskusteluja, joita on leikkaillut ja liimaillut jatkumoiksi, jotka on puolestaan istuttanut luomiensa hahmojen suihin. Syntyy tunne, että hahmojen välttämättömyys ei tuota puhetta, vaan puheen välttämättömyys tuottaa hahmot. Tämä ei toisaalta ole mielestäni negatiivista, ainoastaan kiinnostavaa. Perinteiset teosmuodolliset hygieniat kun ovat myös ulossulkemisen mekanismeja.

Hyvässä tekstissään Schizoblogin Janne Toivoniemi kuvaa SAD91RL:iä Joonan ”lacanilaiseksi tiedostomattomaksi”, minun puolestani koko teosta voisi kuvata skitsoyksinpuheluksi (kuten toki halutessaan kaikkia muitakin maailman romaaneja, mutta tässä tapauksessa sille lienee olemassa paremmat perusteet), samalla läpileikkautuu monta yhteiskunnallista fasettia; isä on se edellisten sukupolvien ääni, SAD91RL manic pixie girliesmiä vastaan taisteleva feminiini Toinen, johon Joonalla ei ole valkoisena cis-miehenä minkäänlaista mahdollisuutta päästä muutoin kuin tasavertaisena (mikä on tietenkin pelottavaa), ex-tyttöystävä Caritas on meemit ja ongelmat tiedostava mutta niistä huolimatta eteenpäin porskuttava menestyjäkone, Timo toivonsa heittänyt työkone, Zoe se vähän hipiltä tuntuva uusien tietoisuuksien mahdollisuus Toinen, joka on sopivasti feminiini ja kansallisuudeltaankin hybridi… Joona on itse asiassa alisteisessa asemassa kaikkien muiden paitsi isänsä (mennyt mies), yhteiskunnan (pukumies) ja Timo (ns. nuori perusjäbä) suhteen. Kaikesta tästä piirtyy ideologinen tendenssi kohti sivistyksessään sirpaloitunutta prekaarivasemmistolaisuutta mutta myös queeriä postpostpostia, jota konservatiivit, miesasiamiehet ja alt-oikeistolaiset tulevat a priori halveksimaan ja pilkkaamaan. Psykoanalyyttisesti Rakkaus niinku lukee käytännöllisesti itse itsensä.

Kritiikoille tyypillisiä väittämiä esittääkseni voisin sanoa, että Rakkaus niinku koostuu monologeista, jotka on puettu dialogin muotoon. Hahmot ohipuhuvat toisilleen ja teoksen ”taiteellinen taso” voi aiheuttaa joissain lukijoissa närästystä, koska ”litteys” tekee myös sen, että kirjaa lukee nopeasti kuin nettikeskustelua ja mikäli ajatusmaailmoja ja tuntemuksia tai toisaalta nettikeskustelujen ”estetiikkaa” ei osta, ei teoksestakaan jää välttämättä käteen paljon. Kiinnostavaa on, että minussa romaani herättää samantyylistä hyperaktiivisuutta ja aivojen yliaktivoitumista kuin parhaat nettisurffausputket tai meemikuvalaudat. Oikeastaan Rakkaus niinku kiihottaa lähinnä kirjoittamaan ja analysoimaan lisää, valonnopeudella, litteästi. Onko ”syvällisyyttä” enää olemassa? Onko sillä väliä? Pitäisikö olla? Pitääkö taidetta arvottaa aikaa/historiaa vasten, vai voiko sen ottaa vain nopeana meeminä? Teoksen synnyttämä ärsyke ainakin itsessäni on hyvin vahva. Tulee tunne, että pitäisi itsekin osallistua, jotenkin.

En ole kirjoittanut tähän tekstiin sitaatteja, koska lopulta minuun iski laiskuus ja toisaalta työmäärän edessä kokemani kauhu. Merkitsin tätä blogitekstiä varten sivutaitoksilla kymmeniä sivuja, mutta tuntuisi hölmöltä siirtää tähän mediaan sivukaupalla tekstiä vain, jotta voisin esittää muutamia hajahuomioita. Samalla sivumäärä paisuisi proseminaarin laajuiseksi tutkielmaksi. Tulisi tunne, että naputan puhtaaksi sitaatteja, jotka saattavat jo alkujaan olla sitaatteja jostain muualta. Mielessäni ideaalitapauksena välkkyy kommenttiraita tai alaviitesysteemi (tai jonkinlainen ketjukirjeteos), jossa teoksen keskusteluihin voisi kukin lisätä viitteinä omia huomioitaan tai analyysejään, mikä ei tosin välttämättä kiinnostaisi enää ketään. Pitäisi lähilukea koko teos, koska mielestäni se on nimenomaan pikemminkin keskusteleva, esseistinen, pamflettimainen kuin mikään yksinäiseen norsunluuproosuuteensa piiloutuva obliikki timantti.

Merkitsemiäni sivuja selaamalla voin vain banaalisti ja silläkin uhalla, että kuulostan kliseiseltä prekariaatti/Social Justice Warriorilta todeta, että kirja on täynnä kiinnostavia ajatuksia ja loistavia muotoiluja ainakin seuraavista aiheista:

-Työn levittäytymisestä kaikkialle, yksityiselämää, vapaa-aikaa ja perhettä myöten

-Cis-miehisestä katseesta, manspleinaamisesta (jonka harrastajaksi Joonaa, kuten myös minua, voisi halutessaan hyvin perustein syyttää), miehisyyden rakenteista

-Naisten käyttämisestä, kaikin keinoin, esimerkiksi henkilöhahmoina palvelemaan ko. miehisiä tarkoitusperiä

-Ahdistuksesta, masennuksesta

-Merkityksettömyyden tunteesta

-Työn merkityksestä & merkityksettömyydestä

-Historian painolastista

-Sosiaalisen median hyödyistä & haitoista

-Huumeista & päihdeaineista

-Perhesuhteiden rakenteista, parisuhteiden rakenteista

Ehkä pitää kirjoittaa myös negatiivisista asioista, jos ne sellaisiksi haluaa lukea. Tässä tapauksessa pyrin ottamaan kaiken negatiivisen itseäni rakentavana, sillä en tiedä onko näin monella tapaa innovatiivista ja riemullista kirjaa syytä varsinaisesti dissata. Hegelin dialektiikan sijaan tämä nopanheittoni lienee syytä nähdä yhtä innostuneena negatiivisuudessaan kuin positiivisuudessaankin. Tavallaan tuntuu siltä, että teoksen ongelmat ovat elämän tai tekijän itsensä ongelmia, koska Joonan/Ekholmin psyyken kokonaisvaltaisuus teoksen sivuilla on siinä määrin vaikuttava.

Jep, Rakkaus niinku on usein ahdistava ja problemaattinen kirja monella tapaa. ”Tieto lisää tuskaa” ja mikä ei tapa ahdistaa ja masentaa (tai Jokerin sanoin tekee sinusta entistäkin oudomman), ja vaikka tiedän jo entuudestaan aivan liikaa, onnistuu perkeleen lukenut Ekholm (ja hänen kauttaan esilehdillä kiitetyt ihmiset) lisäämään tietoani edelleen. Niinpä olin teosta lukiessani keskimäärin varsin ahdistunut, vaikka olenkin enää nykyään huonosti ahdistuva kaveri, onhan kaikki tasaisen merkityksetöntä, turtaa zeniä. Mitään ratkaisukeinoja Rakkaus niinku ei varsinaisesti pysty tarjoamaan, vaikka omaan silmääni se onkin esimerkiksi Kaspar Hauser -näytelmää kriittisempi ja ehdottelevampi. Spektaakkelina ja suorana viihdekeskusta balsamoivana karkkina Kaspar Hauser oli varmasti toimivampi, mutta kriittiseltä impaktiltaan silti lähinnä räiskyvä taudinkuva. Podin näytelmän nähtyäni huonoa omatuntoa, koska en ollut siitä yhtä em. syistä yhtä innostunut kuin muu kuplani (don’t get me wrong, pidin siitä kyllä), kunnes Ekholm sanoi melko lailla saman jossain taannoisessa haastattelussaan. Toisin sanoen koin saaneeni vapahduksen, jos myös yksi tekijöistä oli samaa mieltä.

That being said, ja tässä saattaa puhua oma kyyninen möhömieleni – joku voi (toivottavasti) olla toista mieltä – mutta symptomaattisesti Rakkaus niinku on silti heikoimmillaan aina silloin, kun se esittää innostunutta tai ideoi. Samahan koskee hieman höpsösti kaikkea yhteiskuntateoriaa. Vaivaannuttavin osuus on aina kirjojen lopussa, kun kriitikot yrittävät ehdottaa parannuksia, luultavasti lähinnä siksi, koska teko-orientoitunut yhteiskunta sitä vaatii (oikeistolaisen tekemisen meininki -kulttuurin vanavedessä, no doubt: ”if you can’t beat ’em, join ’em” / ”vihollinen pitää voittaa vihollisen säännöillä”). Eihän mikään viittaa siihen, että yksityishenkilöiden esittämät ratkaisukeinot olisivat yhtään sen toimivampia kuin mikään muukaan systeemissä, joka on täysin kaoottinen, kaikkialle linkattu, arvaamaton ja loputtoman monisyinen. Tähän liittyy myös scifin vaikeus: tulevaisuus ja todellisuus muotoutuvat niin monisyisten prosessien kautta, että logiikalla ja järjellä on harvoin osuutta asiaan, minkä vuoksi scifikirjallisuuden visiot vanhentuvat tasaisen varmasti. Ratkaisukeinona modernit avaruusoopperat onkin alettu sijoittaa tuhansien vuosien päähän.

En itse näe tätä välttämättä negatiiviseksi asiaksi (vaikka ratkaisuehdotusten leimaaminen ”noloksi” onkin aina sikäli typerää ja pientä), sillä kriittisyys on (ts. sen pitäisi olla) aktina nimenomaan räjähtävää ja luovaa, ei-dialektista leikkiä, joka ei ole mitään vastaan. Kritiikki ei oleta vaihtoehtoja. Myönnän, että viime aikoina tämän taustalla on ajattelussani varmasti Deleuzen luenta Nietzschestä mikä varmasti näkyy myös muotoilustani, mutta ongelman ja sen dynamiikan olen tiedostanut elämässäni ja yhteiskunnassa aina. Kriittisyys kiinnostaa, ratkaisut eivät, sillä ratkaisujen taustalla kummittelee aina ns. lopullinen ratkaisu, The Final Solution ja sen soveltaminen yhteiskuntaan, eli sen kivettäminen. Vallankumous on ongelma, koska kumousta seuraa aina valta, paluu arkeen. Viime kädessä tämä on kaiken vasemmistolaisuuden ja nähdäkseni myös ihmisyyden perimmäinen ongelma. Marxilainen teoria yleensä väistää ongelman sanomalla, että kaikki betaongelmat ratkeavat, kunhan kapitalismin alfaongelma ratkeaa, mutta itse en usko tähän; onhan selvää, että olemisen sietämättömyys ei alkanut kapitalismista; kapitalismi lähinnä fokusoi, totalisoi ja systematisoi ihmisluonnon tiettyjä tendenssejä. Žižek tuntuu viime aikoina (Trouble in Paradise) taipuneen kannalle, jonka mukaan kapitalismissa sinänsä ei ole mahdollista toimia tai tehdä mitään merkittäviä muutoksia tai tekoja, vaan sitä varten koko järjestelmän pitäisi olla radikaalisti, kataklysmin kautta jotain aivan muuta.

Kokemani ahdistavat tunteet liittyvät myös aikalaisuuden ongelmiin, kaikkialle kiirivään kilpailuun ja nollasummaan, jotka ovat itse teoksen keskeinen teema. Sillä kyllä, niin kauan kun kapitalistinen elämän työllistäminen ja huomiotaloudellistaminen porskuttavat, ovat myös taide ja sisällöntuottaminen nollasummapelejä, mikäli yhteiskunnalta ja Isolta Toiselta kysytään. Ekholm tietää tämän, ennakoi tämän ja on siitä pahoillaan, sillä teos on käsitteellinen alusta loppuun: sukupolvensa ääneksi nostettu nuori nero synnyttää tietenkin, viriolaisittain, sukupolvensa ääneksi nostetun alistavan ja hyötyvän aseman ja vastaavasti sukupolvensa ääntä kadehtivat. Joona ei haluaisi olla esillä ja häntä epäilyttää koko kirjaprojekti, hän flirttailee ajatuksella näkymättömyydestä, mutta ei toisaalta voi tehdä mitään muutakaan, mikäli haluaa tulla toimeen. Tässä on hänen ”potentiaalinsa”, mikäli hän haluaa täyttää ”velkansa” (jota hän inhoaa ja jonka hän kieltää, mutta joka hänen on pakko tehdä) yhteiskunnalle, hänen taipumuksensa ja taitonsa viittaavat tähän. Kuten teoksessakin todetaan, voi ”ratkaisevan” hypyn tuntemattomaan tehdä (oli se sitten ”se mitä on aina halunnut haaveissaan tehdä” tai gridin ulkopuolelle heittäytyvä omavaraistalous jossain metsässä) vain sellainen, jolla on siihen edellytykset. Yksi miljoonista. Muut katoavat, epäonnistuvat tai menehtyvät, jo pelkästään (eko)systeemin asettamien rajoitteiden vuoksi. Kaikki nämä miljardit ihmiset eivät voi breikata tai ”make it”. Kaikki miljardit ihmiset eivät voi kasvattaa nauriita. Tämä on perimmäinen totuus amerikkalaisesta unelmasta: kapitalismissa ei ole tasa-arvoa. Yhteiskunnallisen kehon kuuluu kadehtia, halusi tai ei.

Psykosemanttisesti tämä taso on raskas ja jossain määrin turha, mutta toisaalta teokselle keskeinen, koko teoksen luova ja kirjoittava. Kotimaisesta proosasta on kaikessa takkatulifiilistelyssään puuttunut yhteiskunnalliset ehtonsa näkyväksi tekevä taso ja tässä sitä on viimein käsillä aimo annos, tilasi sitä joku tai ei. Nojatuolilukijan ei tarvinne häiriintyä, ei se dickensläinen kerronta tai ne psykologisesti ”syvät” hahmot joihin paeta ympäröivää yhteiskuntaa sieltä mihinkään katoa (varsinkaan, jos näkee ympäröivän yhteiskunnankin vain pakokeinoksi muiden joukossa). True, Rakkaus niinku on paikoin jankkaavaa valkoisen hipsterimiehen terapiaa, joka eikä välttämättä päädy mihinkään, mutta mitäpä sitä päätymisellä, silloinhan on ”valmis”, eikä valmius sovi totalitarismia vastustavalle.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: