Skip to content

Luettua: Peter Wattsin ”Blindsight” (ja tuotanto)

heinäkuu 29, 2016

Oitis rakastun siihen, miten en väistämättä ymmärrä mitä tapahtuu, mikä on toki hivenen omahyväistä.

Lukijana sallin tämän kuitenkin vain, mikäli kieli toimii, tai paremmin: mikäli kieli tekee jotain muuta. Taidon ja lahjakkuuden ero on se, mitä ei voi sanallistaa.

Tietenkin on oltava jokin dynamiikka. Esimerkiksi Pynchonilla sellainen on vain toisinaan, sillä tarinat ja hahmot sinänsä ilman ns. psykologiaa ovat vain juoksua. Erityisesti huumori vaatii alituista rytmiikkaa. Psykologia kirjallisena keinona on puolestaan raskasta ja tautologista, minkä vuoksi se olisi paras välittää implisiittisesti. Tämä on hirvittävän vaikeaa, eikä sillä ole esimerkiksi runouden kanssa välttämättä mitään tekemistä; runous on kiertämistä siten, että kaikki löydettävissä oleva ilmenee hukkaenergiassa, eikä sitäkään voi sanallistaa.

Niinpä proosalle jää kovin vähän minkäänlaista tilaa. Tv- ja elokuvakerronta voi tehdä tämän niin kutsutun psykologisen ulottuvuuden muutamassa sekunnissa muutamalla kasvonliikkeellä. Mitä se sitten on, en ole varma.

Ilmiselvää on, että henkilöhahmojen psykologiaan voi paeta siinä missä tietokonepeleihinkin.

En tiedä olisiko pelkkä ”kielen toimiminen” sinänsä lopulta kovinkaan kiinnostavaa. Hiottu systeemi on ideoita etsivälle yhdentekevä ammattitaito, sillä määritelmänkään mukaan siinä tuskin on haavoja tai tarpeeksi paljon ahdistusta. Taiteen ideat eivät ole ideoita, mikäli ne eivät kärsi, sillä elämä on pääsääntöisesti elinten ja kemikaalitasapainon muuntumista kohti puutetta.

En tiedä, mikä idea on. Tiedän vain, että sillä on dynamiikka ja taipumus antaa energiaa, jonka avulla voi löytää toisia ideoita.

Niinpä proosakirjallisuuden olemassaolon tarkoitusta on usein vaikea ymmärtää. Kirjastossa, uutuushyllyä selatessa. Mitä on arkiproosa? David Foster Wallacen jo mantraksi muodostunut credo ”kirjojen kautta saan kosketuksen toisiin ihmisiin” on harvoin millään muotoa validi, sillä usein tuntuu pikemminkin siltä, että kirjallisuus on viimeinen paikka josta sen voisi löytää.

Peter Watts on scifikirjailija, mutta huomaan jo, että Blindsightia lukiessani aivoni siirtää häntä myös ns. oikean kirjallisuuden, eli taiteen, puolelle. Toisin sanoen teksti ei ole välttämättä olemassa pelkästään välittääkseen tarinoita, hahmoja, eskapismia ja teknologisia visioita, vaan vaikuttaa myös tekstinä kummalliselta. Myöntäkää pois, kirjallisuudella taiteena on harvoin muuta eroa.

Wattsin tekstin outous ei välttämättä ole tietoista, hän on yksinkertaisesti saattanut unohtaa selventää joitain asioita kymmenien ja kymmenien uusien käsikirjoitusversioiden aikana. Kenties hän ei halua selventää. Tällaista aukkoisuutta ja selventämättä jättämättä hyödynnetään yllättävän harvoin. Siksikin se on yleensä kiehtovaa, ainakin hetkellisesti. Kokonaisen mytologian ja maailmanrakentamisen tasolla vastaava on oiva kanadalainen fantasiakirjailija Steven Eriksson.

Wattsiin kuitenkin oppii, varsinkin kun luin hänen tuotantoaan hyppelevästi takautuvassa järjestyksessä: aloitin Blindsightista (myös suomennettu, nimellä Sokeanäkö), joka on Wattsin kehutuin teos ja se, jossa hän kenties löytää ”omimman äänensä”. Sen jälkeen luin Blindsightin jatko-osan, Wattsin viimeisimmän kirjan Echopraxian, minkä jälkeen hyppäsin Wattsin ensimmäiseen teokseen, Rifters-trilogian aloittavaan Starfishiin. Lopuksi luin trilogian kaksi muuta osaa (Maelstrom, βehemoth).

Puoli vuotta myöhemmin voin vain muistella, miltä Blindsightin kieli aluksi tuntui, on mahdoton sanoa onko siinä enää mitään kummallista. Voisiko Wattsia verrata toiseen ”lyyriseen” scifikirjailijaan, M. John Harrisoniin? Ehkä kielen ”outous” johtuukin henkilöhahmojen outoudesta, sillä heillä on yleensä jokin neurologinen poikkeama.

Esimerkiksi Blindsightin (sokeanäkö, harvinainen aivokuoren vaurion takia sokeutuneilla tavattu ilmiö, jossa henkilö pystyy sokeudestaan huolimatta arvioimaan erinomaisella tarkkuudella esineiden ominaisuuksia ja sijainnin, Wikipedia huom.) kertoja Siri on läpikäynyt lapsena aivoleikkauksen epilepsiakohtausten vuoksi, tarkemmin sanoen häneltä poistettiin kokonaan toinen aivopuolisko. Jäljelle jäänyt puolisko pystyy hoitamaan kognitiiviset operaatiot, mutta tunteet ja intuitiot ovat tiessään: maailma ei varsinaisesti tunnu miltään, vaikka Siri tietää/muistaa, että sen pitäisi tuntua. Niinpä hän joutuu opettelemaan ihmisyhteiskunnan ”algoritmit” alusta alkaen uudestaan. Steven Shaviro vertaa Sirin tilaa tietokonepelaajaan, joka opettelee pelaamaan peliä kokeilemalla pelimoottoria pyörittäviä algoritmeja. Niinpä voitaneen puhua melko ääripäisestä autismista, ja koska tämä autisti on myös kertoja, on maailman ja muiden henkilöhahmojen tulkinta sen mukaista.

Toki tapahtumat sijoittuvat 2080-luvulle (Sannin biisi soikoon päässäsi alkaen nyt) ja ihmiskunta on melko erinäköinen muutenkin. Esimerkiksi skitsofrenia, tai dissosiatiivinen persoonallisuushäiriö kuten nykyinen nimitys kuuluu, ei ole enää luokiteltu taudiksi, vaan on hyväksytty ja hyödyllinen osa elämää. Esimerkiksi Blindsightin keskeisenä tapahtumapaikkana toimivan avaruusaluksen lingvisti (teos on ns. First Contact -kirja, eli miehistö on matkalla tapaamaan ensimmäistä kertaa Maan ulkopuolisia olentoja) on neljä eri persoonallisuutta yhdessä kehossa, sekä miehiä että naisia. Luonnollista on, että neljä tietoisuutta eri luonteenpiirteine ja taipumuksineen on/ovat tehokkaampi/a tekemään töitä kuin yksi ainoa.

Miehistössä on mukana myös vampyyri (nimeltään Jukka Sarasti, älkää kysykö miksi). Kyllä, vampyyri. Mutta ennen kuin pyörittelette silmänne sijoiltaan, kerrottakoon että Wattsin maailmassa vampyyrit ovat sukupuuttoon kuollut ihmisevoluution sivuhaara, ravintoketjun huipulla ollut apex predator, jonka tiede on sittemmin herättänyt takaisinmallintamalla (reverse engineering) henkiim. Kansantaruihin ja perimätietoon olennot silti ehtivät päätyä. Vampyyrit ovat sosiopaatteja (tai: epäsosiaalisesta persoonallisuushäiriöstä kärsiviä), sillä evoluutiossa ne hyppäsivät optimaalisen saalistamisen kannalta turhan empatian ja sympatian yli. Samasta syystä ne/he ovat myös ihmisiä huomattavan paljon älykkäämpiä, sillä resursseja ei mene hukkaan minuuden ja sinuuden jauhamisessa. Ilmeisesti vampyyrit myös pystyvät ajattelemaan ”neljännessä ulottuvuudessa”, vertauksen vuoksi teos sanoo, että he/ne näkevät samanaikaisesti sekä pupun että ankan optisissa harhoissa.

Nokkela on myös ns. krusifiksiglitchi, jolla Watts selittää vampyyrien sukupuuton ja aversion risteille: ”They also possessed some very unusual wiring in the retina. Human eyes contain whole arrays of specialized receptor cells; some fire only when they see light and shadow in conjunction, some fire only when they see horizontal lines-horizons and so on. In a vampire’s case, the receptors that responded to horizontal lines were crosswired with those that responded to vertical ones. When both sets of receptors fired simultaneously in a very specific way-that is, when intersecting right angles occupied more than thirty degrees of visual arc-positive feedback generated a neuroelectrical overload in the visual cortex. This what caused the famous adverse reaction to crosses, which consisted of violent convulsions which strongly resembled grand mal seizures. The reaction is commonly called the ”crucifix glitch” by scientists.”

Vampyyrius on kuitenkin vain sivujuonne, pääpaino on siltäkin osin tietoisuuden kysymyksissä. Oma lukunsa on itse muukalaisrotu, jota ei varsinaisesti edes koskaan tavata, ainoastaan sen lähettämiä, kuhnureihin verrattavissa olevia minättömiä työläisiä, jotka ovat silti/juuri siksi valtavasti ihmistä älykkäämpiä. Ne pystyvät ratkaisemaan hetkessä niille esitetyt loogiset ja matemaattiset ongelmat ja näyttää siltä, että ne oppivat myös kommunikoimaan ihmisten kielellä. Lopulta kuitenkin selviää (tai ei selviä, sillä varmuutta tietoisuuden tapauksessa ei voi olla), että ne eivät välttämättä ymmärrä tai koe mitään sanomastaan, koska ne eivät ole tietoisia. Ne eivät viittaa itseensä, tai ymmärrä muiden viittauksia itseensä. Ne yksinkertaisesti prosessoivat käytetystä kielestä ne lauseet ja sanat, jotka saavat aikaan ”toivotun” reaktion. Siitä miksi niin on niillä ei ole mitään käsirystä.

Watts on entinen merinisäkäsbiologi (kliseen mukaan scifikirjailijat ovat yleensä tähtitieteilijöitä) ja lopulta hänen teostensa syvin anti onkin nihilistis-teknologisissa skenaarioissa, jotka pohjaavat yleensä olemassaoleviin tutkimuksiin, joiden pohjalta Watts fabuloi worst case scenario -tyylisesti.

Myönnän, että parhaimmillaan hänen ideansa hellivät aivojani kuin viileä vesi ja luettuani Wattsia koin syvää vastenmielisyyttä muuta kaunokirjallisuutta kohtaan. Mutta miksi? Tietenkin tämä on vain painotus, jonka suuntaan ajatusmaailmani ja kiinnostuksenkohteeni tuntuisivat tällä hetkellä nojaavan. Niinpä ajatus tietoisuudesta vahinkona ja glitchinä inspiroi minua enemmän kuin esimerkiksi rakkaustarinat. Epäilemättä viime vuosien filosofiset painopisteet kohti spekulatiivista realismia ja objektiorientoitunutta ontologiaa kertovat jotain myös kulttuurista yleisesti. Suuret Muinaiset ovat taas kiinnostavia, koska ne ovat hyperobjekteja. Aivan kuten ilmastonmuutos, kapitalismi ja ympäristökriisitkin.

Joka tapauksessa erityisesti ajatus tietoisuudesta hukkaenergiana ja spämminä on ihastuttavan hyytävä. Lempikohtani Blindsightissa lienee jonkun miehistönjäsenen (kenties lingvistin, en muista kenen) johtopäätös siitä, että mikäli oletetaan kohdattujen muukalaisten olevan ”vain” optimaaliseen ongelmanratkaisuun ja laskutehoon pyrkiviä, itsensä tiedostamattomia olentoja ja, mikä vielä tärkeämpää, mikäli oletetaan, tehokkuuden nimissä, tämän olevan maailmankaikkeuden peruskaava, ovat ihmiset tietoisuuksineen ja minuuksineen universumin mittakaavassa pikemminkin harvinainen poikkeus kuin sääntö, ovat ihmislajin avaruuteen vuotavat lähetykset (tv- ja radio-ohjelmat, musiikki, kommunikaatiot jne. jne.) silkkaa spämmiä, roskapostia ja viruksia.

Mihin muuhunkaan lopputulokseen tietoisuutta vailla oleva olento tai äly voisi tulla? Ihmisten lähettämä kieli, musiikki, kommunikaatio jne. pohjaavat kyllä kaavamaisuuksiin ja laskettavissa oleviin algoritmeihin, mutta selviytymiseen ja lisääntymiseen keskittyvällä älyllä ei ole niille mitään tarkoitusta. Ne eivät kerro missä on energiaa tai ravintoa, toisin sanoen ne eivät ole informaatiota. Silti niiden dekoodaukseen kuluu aikaa ja ne näyttävät informaatiolta. Mitä ne siis ovat? Roskapostia. Viruksia. Aggressiivisia eleitä. Sodanjulistus.

Jatko-osa/rinnakkaisosa (”samaan aikaan toisaalla”) Echopraxia (neurologinen häiriö sekin, tällä kertaa tahdosta riippumaton toisen henkilön liikkeiden tai eleiden matkiminen) painottaa enemmän tekoälyn ja uskonnon ongelmia, jälleen huuruisiin tiedepapereihin nojaten.

Entä se aiempi tuotanto, eli Rifters-trilogia? Ei niin toimiva ja kiinnostava, mutta aloitusosa Starfish on silti loistava. Teos on myös looginen aloitus meribiologille, onhan tapahtumapaikkana käänteinen, maanpäällinen avaruus, nimittäin tulevaisuuden syvänmerenpohja.

Kuvitelkaa Cameronin The Abyss, mutta lyyrisemmin ja futuristisemmin. Vaihtakaa päähenkilöt sosiopaatteihin (kyllä! taas epäsosiaalinen persoonallisuushäiriö!), joiden kehoa ja keuhkoja on muokattu kestämään syvyyden paine. Sosiopaatteihin tai vaikeasti traumatisoituneisiin siksi, koska teoksen mukaan he ovat jo valmiiksi tottuneet ns. ääriolosuhteisiin, eli psykologiseen tuskaan ja krooniseen stressiin, ja kestävät siksi myös syvänmeren pohjan psykologisia vaikutuksia ”normaaleja” ihmisiä paremmin.

Normista poikkeavia hahmoja luvassa siis silläkin saralla, varsinkin kun merenpohja tuntuisi kutsuvan siellä asuvia unohtamaan ihmisyyden ja katoamaan vienoon pimeyteen. Kenties sekin on psykologinen tekijä.

Trilogian päämotiivi on kuitenkin meren pohjasta löytyvä (tai ihmisen tekemä ja sinne lähettämä), βehemoth-nimen saava supermikrobi, joka erinäisistä ominaisuuksistaan johtuen syö mahdollisuuden saadessaan tieltään kaiken maanpäällisen. Biologiset perusteet ja ominaisuudet olen jo unohtanut. Lienee sanomattakin selvää, että sarja menettää heti ison osan charmistaan kun kerronta poistuu meren pohjasta. Suljetut tilat hakkaavat kerronnassa aina globetrotterismin.

 

 

 

No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: