Skip to content

Vuoden 2016 Oscar-gaalan katsomisesta & ehdokkaista

helmikuu 29, 2016

Tarkoitukseni oli kirjoittaa ehdokaselokuvista, mutta en saanut aikaiseksi ennen gaalaa. En tiedä onko sillä väliä, Oscareiden merkitys tuntuu katoavan aina viimeistään seuraavaan iltaan mennessä niidenkin mielistä, jotka ensin kuukausikaupalla gaalaa odottivat. Ilmeisesti kirjoitankin ensin itse gaalasta.

Katson Oscareita tietenkin huvittuneena, kuten asiaan kuuluu, näytelmän säännöt hyväksyen. Jos katsoo spektaakkelikoneiston elokuvia, ei liene kummallista katsoa myös spektaakkelikoneiston gaalaa. En ymmärrän toisen sorsimista toisen kustannuksella. Kukaan ei liene ajatellut sitten ala-asteen Oscareiden mittaavan mitään. Elokuvaihmiset tuntuvat seuraavan lähinnä sitä, miten hyvin osaavat lukea ja veikata ennakkoon keski-iältään 63-vuotiaan, miesvaltaisen akatemian makua. Ymmärrän tämän hyvin, sillä teen niin itsekin. Se on yllättävänkin hauskaa ja luo tunnetta siitä, että omassa havainossa olisi jotain erityislaatuista kyvykkyyttä, mikä ei tietenkään kaanonia katsottaessa kaanonin luomilla säännöillä pidä paikkaansa. Samalla se on jo perinteiseksi muuttunut oire irtaantumisesta; merkityksettömyyttä varten luotu, ”ironisen” tarkkailijan katsomisstrategia. Toisaalta ainakin omalla kohdallani mukana on myös nostalgiaa: ala-asteikäisenä, Filmnetiä päivittäin tuntikausia katsovana lapsena Hollywood oli minulle oikeasti taianomainen maailma.

Tämän vuoden ehdokaslistalla oli liuta mukiinmeneviä elokuvia, sekä muutama ihan hienokin. Sellainen tuntuisi antavan lisäpotkua aivoissani gaalan katsomisen oikeuttamiseen, vaikka kaiken jälkeen aamuseitsemältä, vatsa täynnä perunalastuja ja muuta paskaa olenkin aina sitä mieltä, että tätä touhua ei enää ikinä.

Chris Rockin juonto: Hollywoodin rasismia piiskaava ja/tai katsojan naamaan väsyttävyyteen asti hierova spektaakkeli spektaakkelin sisällä leikkasi gaalan metkasti kahteen limittäiseen tasoon. Jakajat (siis ne, jotka eivät olleet Rockin vitseissä mukana) yrittivät herjameressä tehdä työnsä ja palkintojen saajat nauttia palkinnoistaan, vaikka Rockin juonto ei antanut sellaiselle tilaa käytännössä lainkaan. Tuloksena oli usein kiehtova, usein vaivaannuttava dynamiikka. Touhu tosin rauhoittui sekavan alun jälkeen, löysi uomansa. Niin sanottujen tabujen niin sanottu paskaksi paiskominen ei minua sinänsä haittaa, mutta silti kuulin itseni parahtavan ”jakakaa nyt herranjumala niitä palkintoja, tässä haluaa nukkumaankin joskus”.

Hieman huvittavasti rasismikeloista oli melko pitkälti unohdettu kaikki muut vähemmistöt kuin ns. afrikanamerikkalaiset, mikä puolestaan teki muutamista aasialaisista, arabeista, latinoista jne. kiintiöedustajia. Ehkä tämä on saivartelua; yksi taistelu kerrallaan, jne.

Parasta olivat Oscar-kaavaa rikkovat välijipot, kuten Rockin, Kristen Wiigin ja Jeff Danielsin Yksin Marsissa -sketsi, joka viimein huomautti elefantista olohuoneessa: jos Damonin hahmo olisi ollut musta, oltaisiinko hänen pelastamiseensa elokuvan maailmassa todellakin käytetty satoja miljoonia dollareita niin budjetissa kuin työtunneissakin?

Hauska oli myös Louis C.K.:n pieneksi keikaksi muuntunut parhaan lyhytdokkarin jakopuhe, jossa C.K. tuli dekonstruoineeksi taloudellisen eron Hollywoodin tähtien ja ns. oikeiden elokuvantekijöiden välillä (jälkimmäiset poistuvat gaalasta Honda Civicillä). Mutta onko varsinaisen voittajan helppo ottaa palkinto sen jälkeen vastaan? Oliko C.K.:n touhu itse asiassa alentuvaa? Unclear.

Mutta itse palkinnoista. Veikkasin 16/24 oikein, mikä on lopulta melko vähän; gaalassa oli paljon ilmeistä, mutta myös jonkin verran yllätyksiä. Sellaisia olivat Mark Rylancen sivuosapysti (vaikka jälkikäteen ajateltuna, kun miettii akatemian koostumusta, siinä ei ole mitään yllättävää. Rylancen palkinnosta olin hyvilläni, veikkasin sitä pessimistisesti Sylvester Stallonelle edes näkemättä Creediä), Ex Machinan efektipysti (mikä on 15 miljoonan budjetilla aika vaikuttava suoritus), Sam Smithin parhaan biisin pysti (Lady Gaga oli ilmeinen ennakkosuosikki) ja Spotlightin parhaan elokuvan pysti (odotin että The Revanant, Mad Max ja The Big Short olisivat ilmeisempiä voittajia).

Yleisiä hajahuomioita ehdokkuuksista ja voittajista:

-Rooney Mara oli mielestäni Carolin pääosa ja Blanchett sivuosa, mutta ehdokasasettelu oli strateginen: ajateltiin selkeästi, että Blanchettilla voi olla mahdollisuuksia pääosaehdokuutteen, Maralla sivuosaehdokkuuteen. MOT. Molemmat pesivät aika pitkälti lattioita muilla ehdokkailla omissa kategorioissaan (paitsi Saoirse Ronanilla, joka on jokaisessa elokuvassaan pelottavan karismaattinen, luulen että itse Saoirse Ronania ei ole olemassa). Kumpikaan ei (tietenkään) voittanut. Ilmiselvästi vuoden parhaita elokuvia (myös Hollywoodin ulkopuolella) ollut Carol ei päässyt edes ehdolle parhaasta elokuvasta tai ohjauksesta, koska a) akatemia ei ilmeisesti pidä Weinsteinin tuottajaveljeksistä ja b) kyseessä lesbotarina. Muita syitä on vaikea keksiä, varsinkin kun ehdolla oli niinkin kädenlämpöistä kamaa kuin Room tai Brooklyn (jotka olivat molemmat vain astioita sinänsä hienoille pääosarooleilleen).

Roomista sanottakoon, että eräänlainen rikos on Jacob Tremblayn jättäminen ilman parhaan miespääosapystin ehdokkuutta. Brie Larson voitti leffasta (odotetusti, mutta ei ansaitusti) parhaan naispääosapystin (vaikka mielestäni Larson olisi aivan yhtä hyvin voinut olla sivuosa), mutta elokuvaa kannatteleva voima on 9-vuotiaan Tremblayn rooli, jonka kautta elokuva myös fokalisoidaan. Pirun viritelty, juustoinen ja manipulatiivinen leffa, muuten. Mutta siinä on myös paljon kiinnostavaa (tosin lähinnä tekstinsä puolesta). Tremblay on silti varsin hyvä. Ehkä Tremblay on siinä vain oma itsensä, lapsi. Joka tapauksessa akatemia on viimeksi antanut pääosaehdokkuuden lapsinäyttelijälle 84 vuotta sitten (Jackie Cooper vuonna 1931, ei voittanut). Anna Paquin (11v) ja Tatum O’Neal (10v) ovat nuorimmat sivuosapystien voittajat. Ilmiselvää on, että pääosapystiin liittynee jonkinlaista ikärasismia.

-Tarantinon isoja pystejä (elokuvakuningatar Jennifer Jason Leighin mahtavaa sivuosaa lukuun ottamatta) täysin vaille jäänyt The Hateful Eight (paras Tarantino hetkeen) olisi pessyt lattioita monella ehdokkaalla. Itselleni Tarantinon poissulkeminen on täysi mysteeri, joka lienee lähinnä politiikkaa. Näiden ehdokkaiden keskellä ihminen, jonka mielestä Tarantino ei ole suvereeni (niin kuvan, äänen kuin näyttelijöidenkin) ohjaaja tai Robert Richardson ehdokkuuden ansainnut kuvaaja on minulle melko läpitunkematon kasa kvartsia. Morricone sentään voitti viimein sävellyspatsaansa. Mainittakoon, että pidin paljon myös Carolin scoresta.

Spotlightia moni osasi veikata parhaan elokuvan saajaksi, vaikka näkemistäni prestiiseistä se oli heikoin. Ei mitään, mitä Pakulan All the President’s Men ei olisi tehnyt paremmin jo 40 vuotta sitten. Kenties tämä on sitten sitä ”ajattomuutta”. Aivan kuten stagnaatio. Kuivakka, viimeisen päälle huolella tehty ja näytelty kolmen tähden proseduraali, joka masturboi jenkkiläisen, liberalistis-nukkavierulle älykölle tyypillisen toimittaja-fantasman äärellä. Sinänsä ihastuttavan modernistinen aihe (katolisten pappien organisoitu pedofiliarinki) lienee ”painava”, mutta käsittely ei tuo keskusteluun minkäänlaista uutta informaatiota. Itse tutkimusproseduurin kuvaamisen sijaan olisin ollut huomattavan paljon kiinnostuneempi katsomaan ja kuulemaan villejäkin analyysejä katolilaisen Bostonin psykososiaalesta tilasta ja siitä, mikä ajaa juuri katoliset papit näin laajaan pedofiliaan, niin Bostonissa kuin ympäri maailman.

Toisin sanoen elokuvassa ei ollut minkäänlaista analyysia. Elokuvassa ei toki tarvitsekaan olla. PAITSI jos tekee populistista, Painavalla Aiheella ratsastavaa dokufiktiota. Miksen mieluummin lukisi aiheesta tehtyä kirjaa? Miksen mieluummin katsoisi siitä tehtyä dokumenttia? Mitä tämä fiktionalisoitu, mutta silti mahdollisimman todenmukainen (jne.) käsittely tuo siihen lisää?

Kyllä, tositapahtuviin perustuva prestiisielokuva on tyhjä kategoria, elokuvan nolla-aste, toimittajien tekemä elokuva, toimittajien käsitys taiteesta: raflaavat tositarinat mahdollisimman kaltaisena mimesiksenä.

-Päteekö kaikki edellinen toiseen ehdolla olleeseen tositapahtumaprestiisiin, The Big Shortiin? Kyllä ja ei. Pidin The Big Shortista varauksettomasti paljon Spotlightiä enemmän. Osin siksi, etten oikeastaan ollut nähnyt mitään sen kaltaista aiemmin. Täten The Big Shortin voisi kuvitella jäävän elämään elokuvataiteen historiaan, mutta en usko. Se on lopulta liian omituinen, liian läpitunkematon sisällöltään. Se häkeltää aluksi, koska on leikattu kuin ”pörssimaailman sykettä” (tai jotain) kuvaava dokumentti. Kaava on hupsu: elokuvasovitus talouskuplan ennakoineista henkilöistä siten, että lopputulos on puoliksi dokumentti, puoliksi neljättä seinää rikkova komedia. Aivan kuin The Big Short olisi dokumenttielokuva, jota ohjaaja Adam McKay lähtee fiktionalisoimaan, pilkkomaan ja humorisoimaan. Dialogista ei kukaan talousmaailman ulkopuolinen tajua varmasti yhtään mitään, eivätkä neljättä seinää rikkovat asian rautalangasta vääntävät hahmot (esim. Margot Robbie poreammeessa) auta asiaa. En usko, että on tarkoituskaan. Tämä ei haittaa, koska draama toimii ennen kaikkea äänenpainoilla ja leikkauksella. The Big Short puhuu kuin koirille puhutaan. Käytännössä päähahmojen päälle pinotaan jatkuvasti kasvavissa määrin käsittämättömämpiä kusetuksen ja typeryyden strategioita, mihin nämä reagoivat kasvavalla epäuskoisuudella. Helppoa. Ymmärrän jos siitä ei pidä.

Minä pidin siitä paljon. Luin varsinaisen kirjan heti perään. Ymmärrän nyt 1,7% enemmän siitä, mistä oli kysymys. Kirja oli itse elokuvaankin verrattuna heroiinia, jumalattoman vetävä ja kiehtova. Miten taitava punoja Michael Lewis onkaan! Onko kirjakin lopulta täysin tyhjä? Ovatko kaikki kepeät tietokirjat? Unclear.

The Big Short on ehdokaselokuvista ainoa, jonka uudelleenkatsomista harkitsen tulevien kuukausien sisällä. Olen itse asiassa pahoillani siitä, että Steve Carrell ei saanut sivuosaehdokkuutta. Mielestäni hänen roolinsa oli mainio, varsinkin Steve Eismanin hahmosta (elokuvassa Mark Baum) kirjasta lukeneena. Carrell tuntuisi OLEVAN Steve Eisman. Siis analoginen hahmo. Pidin myös Balen roolista, hänen hahmonsa Michael Burry (jonka kiinnepiste todellisuudessa on myös nimeltään Michael Burry, en tiedä miksi Eismanin nimi vaihdettiin) on mitä kiehtovin asperger-syndroomaisen tavalla.

Kaikki tämä on epäreilua muita ehdokkaita kohtaan, sillä luen kirjaa ja katson elokuvaa päällekkäin. Ne vahvistavat ja selventävät toisiaan. Myös aihe on epäreilu valtavuudessaan. Talouskupla. Finanssikapitalismi. Osakeomistajuus. Kulttuuriamme määrittävä tekijä, josta johtuu viime kädessä myös fossiilinen ympäristökatastrofi.

-Luulen silti, että The Look of Silence ja Anomalisa ovat vuoden parhaat elokuvat, mutta en ole nähnyt vielä kumpaakaan.

-Pitäisikö DiCaprion voitosta sanoa jotain? Ymmärrän studiossa hetken verran kääntyneen Mari Rantasilan (ja ”someraivon” aiheuttaneen) nurinan siitä, ettei Leon roolissa tarvinnut varsinaisesti näytellä. Sehän on vain totuus. Huomattavaa kuitenkin on, ettei Leon rooli ole silti huono, sillä Leo teki yksinkertaisesti sen, mitä elokuva taideteoksena vaati. Kyllä, Redmayne, Fassbender ja Cranston ”näyttelivät” luultavasti paljon paremmin. En jaksa silti valittaa, sillä joo, DiCaprio ansaitsi pystin takautuvasti, mutten myöskään siksi, että The Revenant oli vuoden ehdokaselokuvista ainoa, jonka äärellä koin hetkellisesti jotain ns. pyhän kokemista lähentelevää. Teatterissa istuessani siis ajattelin hetken ajan, että ”hitto, tämähän on lähes taide-elokuva!” En tiedä, onko se hyvä asia, enää. Onko elokuvan arvostaminen taidemuotona ns. möhismiä? Saako elokuva enää tuntua siltä, miltä Tarkovskin näkeminen ensimmäistä kertaa tuntui? (tämä on tietenkin hyperbola, koska ei mikään tunnu siltä, enää) Lopulta The Revenant on kovin tyhjä elokuva, enkä tiedä tarvitseeko minun nähdä sitä uudestaan. Varsinaisestihan siinä ei itse luonnonvalossa kuvatun, upean visuaalisuuden lisäksi ole mitään sisältöä. Mutta mitä kuvia! Uuh. Elokuvan äärellä mietin, että meidän on totisesti tullut aika vieraantua lopullisesti luonnosta. Siinä, että tällaisia luontosuhteita saa vain taiteen välityksellä on jotain mätää. Niinpä luonto tulee unohtaa.

Toisin sanoen ymmärrän huomattavan paljon vähemmän Rantasilan vaahtoamista siitä, miten löysä, tylsä ja huonosti ohjattu The Revenant hänen mielestään oli (voin rehellisesti sanoa, että The Revenant taisi olla visuaalisesti upein Finnkinon elokuvateatterissa ikinä näkemäni elokuva). Voi veljet, voin vain kuvitella Rantasilan katsomassa verkkarit jalassa Béla Tarria ja jälkikäteen hölisemmässä jotain silkoa siitä, miten hyvä elokuva on ”hyvä stoori joka etenee tiukasti”. Minun puolestani ”hyvät stoorit” voisi keittää ja myydä Mustamäen torilla orjiksi. ”Hyviä stooreja” ei tarvita elokuvassa niin kauan kun meillä on esimerkiksi kirjallisuutta. Eikä niitä tarvitse, itse asiassa, kirjallisuudessakaan. Stoorihan on sitä parempi, mitä vahvemmin se eristää todellisuudesta. Vähän kuin työnteko. Mutta annetaan kaikkien kukkien kukkia.

 

No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: