Skip to content

Luetut kirjat 2015, osa 3/3

tammikuu 23, 2016

Laura Lindstedt: Oneiron

Hankala lukukokemus, sillä tähän liittyy myös paljon aikalaisuuden vaahtoa, mikä puolestaan tekee lukukokemuksen usein lähes mahdottomaksi, koska on hankala sanoa mikä on teosta, mikä yhteiskuntaa, mikä kirjallisuuden piirejä; mikä sitä että ”Suomessa tapahtuu” vs. se, että tämä olisi ”vain” käännöskirja (jolloin en olisi tullut lukeneeksi sitä). Joka tapauksessa Laura on hyvä ja fiksu tyyppi ja olen onnellinen hänen puolestaan Finlandia-palkinnosta ja Gallimard-diilistä, mutta myös siitä, että jokin hieman perinteisestä poikkeava voi saada Finlandian (mikäli Finlandialla mitään muuta kuin kaupallista arvoa on, ainakin se hetkeksi leventää lukijoiden marginaalia). Silläkin uhalla, että suututan keskimäärin kaikki (sillä en pitänyt kirjasta varauksetta), kirjoitan joitain havaintoja lukukokemuksestani.

Oneironin hahmot eivät varsinaisesti koskettaneet minua, mutta en tiedä onko tarkoituskaan näin suuren metamäärän ja performanssigalleriakuvaston lävitse. Itse asiassa pidin kirjasta enemmän, mikäli ajattelin sitä vaikkapa skitsofrenian kuvauksena, tai vielä paremmin: kuvauksena tai satiirina siitä, miksi tai miten romaaneissa pitäisi olla henkilöhahmoja ja eläytymisesityksiä. Mitä se on, kun kirjoittaja asettuu jonkun ”toisen” nahkoihin, yrittää luoda mahdollisimman ”uskottavan” psykologisen hahmon tai kertoa tarinoita (perinteisen proosan alhosta kehotan, edelleen, kuuntelemaan tämän)? Sillä Oneironin kaikki hahmot tuntuivat, lopulta, melko samanlaisilta; heidät erotettiin toisistaan lähinnä nimillä ja kansalaisuuksilla (mikä tietenkin suomalaisessa romaanissa pistää heti silmään, halusi tai ei, varsinkin jos mukana ei ole yhtään suomalaista), tietyillä piirteillä. Heistä kerrotaan nimeltä, kolmannessa persoonassa, kertoja on kuin kuoro, huudahtelee, toisinaan kyselee, kuin hakemalla hakisi eroja. Kunkin taustatarinat kyllä syventävät hahmoja, mutta miksi hahmot jäävät mielessäni silti niin ulkokohtaisiksi ja toisaalta samanlaisiksi? Voiko se liittyä kerronnan ja psykologisen romaanin konventioihin? Heti jos perinteistä, paljon muistelevaa ja yltäkylläistä sisäistä monologia käyvää näkökulmakerrontaa rikkoo, alkaa syntyä kerronnallisia ongelmia? Tässä mielessä Oneiron oli minulle jonkinlainen lukemisen laboratorio: se ei toisaalta ollut ns. ”upottavaa” lukukirjallisuutta, mutta ei toisaalta myöskään keinoiltaan tarpeeksi raflaava, jotta olisi alkanut toimia silkkojen muodollisten dynamiikkojen kautta (lähempänä ns. taideromaania tai kokeellista romaania tai mitä ikinä).

Myönnän siis, että minulla oli ongelmia tyylin ja rekisterin kanssa, ja edellä kuvailtu metapositiokin on jälkiviisasteleva. Tämä tosin lienee henkilökohtainen, kielen tasoon liittyvä preferenssini: arvotan yleensä kylmän tiukkuuden ja toisaalta leikkauksen häiritsevyyden pirskahtelevan adjektiivikylläisyyden ohi. Muistaakseni joku puhui teoksen yhteydessä Clarice Lispectorista, minkä näkisin ihan asianmukaiseksi yhteydeksi. Minulla on samoja kielellisiä ongelmia myös Lispectorin kanssa (jopa siinä määrin, etten yleensä saa luettua hänen teoksiaan loppuun), mikä tuotantoja tunteville tiedoksi annettakoon. Siitä, miten ”barokkinen” kerronta kestää mielestäni aikaa paljon niukkuutta heikommin olisi oman kirjoituksensa väärti, mutta ei välttämättä liity Oneironiin.

Toinen kielellinen ”ongelma” (sillä tämän romaanin tapauksessa ongelmat ovat myös positiivisia, koska laittavat aivon hankaamaan vastaan; harvoja vuonna 2015 lukemiani kirjoja mietin niin paljon kuin Oneironia) oli hankalammin määriteltävissä oleva, mutta olen kuullut useammalta lukijalta samanlaisia mietteitä: teoksen kieli tuntuu käännössuomelta. Tämä ei tarkoita sitä, ettäkö se olisi huonoa kieltä. Samalla sen kääntämisessä muille kielille ei liene minkäänlaisia ongelmia, eihän kukaan teoksen hahmoista muutenkaan ole suomalainen, eikä siis ajattele suomeksi, vaikka teksti onkin suomea. Voisiko tämä olla alitajuinen ongelma, ts. kertoja yrittää puhua mahdollisimman ”yleistä”, globaalille käännöskirjallisuudelle ominaista kieltä, kun henkilöhahmotkin ovat joka puolelta maailmaa? Tavallaanhan Oneiron olisi kannattanut (kannattanut on tietenkin väärä sana, koska kukapa englanniksi mitään saisi julki, ellei välissä ole ensin oman maan instituutioita) kirjoittaa suoraan englanniksi, sillä sen tähtäin on selkeästi jo valmiiksi jossain muualla. Siinäpä kirjallisuuden graduille aihiota, varsinkaan kun näin pitkän ajan perästä en osaa perustella havaintoani sen kummemmin. Kitkattomuutta kaipaavalle käännöskielisyyden tuntu ei sinänsä ole ongelma; mitä suomi kielenä ylipäänsä edes on, nykyään?

Valkoinen, elämän ja kuoleman välinen liminaalitila on trooppina kiinnostava: suomalaisessa kirjallisuudessa uusi juttu (”koska eihän meillä ole kuin arkirealismia”, jne.), mutta toisaalta lukemattomat tv-sarjat, elokuvat ja pelit ovat tulleet saturoineeksi sen omassa viihdetajuntakeskuksessani (viimeksi eilen pelasin tietokoneroolipeliä, jonka tekstuaalinen kerronta on täynnä toisten hahmojen tajuntoihin ja erilaisille ”tasoille” [planaariset, maagiset jne.] menemistä), minkä lisäksi romaanin ”galleristisuus” on ehkä liiankin kodikasta ja helppoa minulle. En siis tarkoita asetelmallisuutta, vaan taidegalleriaa valkoisena ja hygieenisenä arkkitilana. Mieleeni tulvivat kaikki ne käsitteellisen nykytaiteen kerrokset, joita pienen elämäni ajan olen mättänyt aivooni. Kurt Krenin leffat vain laulavat. Toisaalta juuri noita meemejä teos ei dekonstruoi tarpeeksi, jotta se toimisi puhtaan älyllisellä tasolla siten, että hahmoihin samastumattomuuteni tekisi korjausliikkeen kohti ideoiden dynamiikkaa. Silti ehdottomasti paras osio on yhdysvaltalaisen performanssitaiteilija (*huokaus*) Shlomithin luento juutalaisuuden ja nälän tiimoilta. Esseeromaania kohti!

 

Jean Baudrillard: Amerikka & Lopun illuusio & The Transparency of Evil: Essays in Extreme Phenomena

Amerikka ei totisesti ole Jani-sedän parhaimmistoa. Sinänsä kipakan alun jälkeen esiin möyrii se vähän rasistiselta ja vanhoilliselta vaikuttava vanhus, joka ei sen kummemmin kantojaan perustele. Ehkä Amerikan kerronnan matkakirja-/pamflettimaisuus saa efektin aikaiseksi, sillä Lopun illuusio on huomattavasti kiinnostavampi ja The Transparency of Evil jo mainio. Baudrillard on aforististen lauseiden jumala. Mielestäni on ilmiselvää, että Baudrillarin ajatukset eivät ole vanhentuneet millään muotoa, vaikka ”yhyy postmoderni loppui jo ja oli väärässä, niisk ja buhuu” -hipsterit niin väittäisivätkin. Kyse on yksinkertaisesti siitä, että Baudrillard oli helvetin tarkka ja herkkä kaveri, joka näkee toisenlaisella tasolla kuin kaiken maailman nihilismistä syyttelevät, 1.divisioonan joukkuepelaajat. Nihilismiähän se ei ole, ainoastaan selvänäköisyyttä, eikä sen tarvitse tarkoittaa myöskään sitä, että hanskat pitäisi lyödä tiskiin. Ei filosofia ole mikään vitun työkalupaketti tai ratkaisuehdotelma, vaan jättää maailman juuri sellaiseksi, millainen se oli jo löydettäessä. Merkityksen katoamisen filosofia ei ole mikään syyte tai kehotus.

”Jos asiat ovat olemassa, niihin on turha uskoa. Jos niitä ei ole olemassa, niistä on turha luopua.”

 

Steven Erikson: Forge of Darkness (The Kharkanas Trilogy #1)

Malazan-saagan prequel-trilogian avausosa oli minulla kesken lähemmäs vuoden, mutta kahlattua läpi lopulta tuli ja helmikuussa ilmestyvä seuraava osakin meni jo ennakkotilaukseen. Parhaasta päästä high fantasya edelleen, samat ruusut ja risut kuin Eriksonin aiemmissakin. Se myytin ja legendan, aikakirjan tuntu näissä viehättää.

 

H. P. Lovecraft: Call of Cthulhu and Other Weird Stories & The Thing on the Doorstep and Other Weird Tales & Dreams in the Witch-House and Other Weird Tales

Olisikohan tässä jo leijonanosa Lovecraftin tuotannosta? Kaikki tärkeä, joka tapauksessa. Samalla useampi kuukausi elämästäni, sillä luin näitä rutiininomaisesti lähinnä öisin, n. 30-60 minuutin verran kerrallaan. Mitä Lovecraftista sanoisi? Käytännössä koko tuotanto on yksi tarina, joka vain moduloituu ja jättää ihastuttavasti monet kirjalliset konventiot huomioimatta. Mitä merkitystä on dramaattisella, rikkaalla rakenteella, mikäli ihmiselämä on joka tapauksessa vain huono kosminen vitsi ja mielenterveys vain immuunisysteemi, joka harhoillaan suojaa meitä siltä banaalilta typeryydeltä, joka sokeana idioottijumalana lojuu kosmoksen ytimessä, jonka ympärillä otukset tanssivat pillien piipityksen tahdissa?

Lovecraftin omin tyyli on tietenkin se kuivakka, tapauskertomuksen objektiivisuutta apinoiva ”kerronpa tiedemiehestä, jonka paperit löysin/tiedemies muistelee jälkikäteen” Mountains of Madnessin, Call of Cthulhun, Charles Dexter Wardin jne. tapaan, vaikka oma viehätyksensä on myös Lord Dunsanysta selkeästi vaikuttuneessa ns. unisyklissä, jonka tapahtumia sarjatulella juoksuttavissa fantasioissa on melko erilainen rekisteri Cthulhu-kamaan verrattuna.

Lovecraftin sittemmin paljon puhuttu rasismi ei ole erityisen kiinnostavaa, sillä se on tuntuisi olevan vain yksi looginen aikalaisseuraus vähän ruman, vähän konservatiivisen 1900-luvun alun New Englandin alueen lukutoukkamiehen psyykeessä. Valitettavaa, toki, mutta melko heikosti natsien käsikassaraksi alistettavaa. Huomattavan paljon kiinnostavampaa on Lovecraftista vedettävät viivat nykyiseen spekulatiiviseen realismiin aina Timothy Mortonista Thomas Ligottiin, ja tietenkin se kaikki muu vaikutus roolipelikulttuuriin, kauhuun ja fantasiaan.

Kirjallisesti tuotannon keskeinen ydinhän on, kaikessa yksinkertaisuudessaan, ongelma siitä, miten kuvata jotain, mitä ei voi sanoin tai ihmisen aistein kuvata. Tästä syntyy enemmän tai vähemmän onnistuneita kertomuksia. Kaltaiselleni roolipelinörtille ja NIMIEN magian orjalle tuotannon keskeisin ydin on toki Lovecraftin (ja kumppaneiden) luoma) käsittämättömien, ulottuvuuksien välisten jumaluuksien pantheon. Lonkerokärsäinen Cthulhu, sokea idioottijumala ja kaaoksen sulttaani Azathoth, lentävä spagettirykelmä tai vastaavasti kelipot-tyylinen kuulakonstellaatio Yog-Sothoth, Shub-Niggurath eli The Black Goat of the Woods with a Thousand Young tai näiden sanansaattajana toimiva Nyarlathotep, tuo erisnimien kuningas… Kyllähän te tiedätte.

 

Thomas Ligotti: Teatro Grottesco

Ihastuttavan nihilistinen Ligotti on tietenkin nimenomaan prosaisti (vaikka aiemmassa merkinnässä mainitsemani The Conspiracy Against the Human Race onkin eräänlainen nihilismin historia), kauhunovellisti. Vai ovatko hänen novellinsa kauhua? Ehkä ne ovat. Ligotti on Lovecraftin moderni versio, joka kiinnittää huomiota myös kerronnan konventioihin, kiertäen ja karttaen niitä versiona 2.0. Novelleissa on varsin omalaatuinen tunnelma, jolle en ainakaan äkkiseltään keksi verrokkeja nykykirjallisuudesta. Jollain perverssillä tavalla lähimpänä saattaisi jopa olla satiirikko, niin ikään novellistina kunnostautunut George Saunders, mikäli Saunders unohtaisi kaiken velkansa metafiktiolle ja Amerikkalaisen, Hyvää Tarkoittavan Surkimuksen kuvauksensa. En puhu Saundersin ja Ligottin tyylistä (ne eivät ole lainkaan yhteneväiset), vaan tietystä taipumuksesta rakentaa hahmoilleen pieniä yhteisöjä, jotka ovat näennäisesti täysin omavaraisia, vaikka se, mihin niiden tapahtumat viittaavat ovat nimenomaan ympäröivä yhteiskunta. Äh, ehkä päädyn vain määrittelemään allegorian tai satiirin. Eikä Ligotti ole allegoriaa tai satiiria, vaan visioissaan hyvin tosissaan, jos kohta ”tosissaan” oleminen on Ligottin universumissa yhdentekevää.

 

Juha Mannerkorpi: Päivänsinet 

Ah, no nyt nykii. Pieni päiväkirjaromaani päivänsinien kukintojen tarkkailusta, kuolemaa odotellessa. Symboliikka on niin laajaa ja elämänkokoista, että lakkaa olemasta symboliikkaa. Hieno kirja, todella ahdistavan arkinen, mutta silti tai juuri siksi myös todella ajaton, todella yksinkertainen.

 

Henriikka Tavi (toim.): Kolmetoista & Antti Salminen: Kokeellisuudesta

Poesian tuoretta esseekamaa, Kolmetoista ei ole tainnut vielä edes ilmestyä. En ala näistä, kustantamon edustaja kun olen, tässä yhteydessä sen enempää kirjoittaa. Salminen on mainio rinnakkaisteos Energialle ja kokemukselle, Kolmetoista Henriikan 12-projektille.

 

G. I. Gurdjieff: Kohtaamisia merkittävien henkilöiden kanssa

Ilmeisesti tämä pitäisi lukea jonkinlaisena veijariromaanina, sillä Gurdjieff ei erityisemmin vaikuta tyypiltä, jonka sanomisiin kannattaisi luottaa. Joka tapauksessa vekkuleita anekdootteja, vaikka Gurdjieffin ”opetuksista” tässä kirjassa ei ole rahtuakaan, eikä myöskään, lopulta, mitään varsinaisia perusteita tai selityksiä sille, miksi nämä henkilöt ovat niin ”merkittäviä” (hieman samanlaista, sumeilematta selittämättä jättävää persoonien ylistystä on Henry Millerin, Gurdjieff-fani hänkin, tuotanto pullollaan).

G itse näyttäytyy (luultavasti tahallisesti, ainakin mikäli opetuslapsilta kysytään) melko helppoheikkimäisenä tyyppinä, joka käyttää ihmisiä sumeilematta hyväkseen tehdäkseen rahaa, eikä tunnu edes kyseenalaistavan rahaa millään muotoa. Melkoisia urotöitä kusettamisen saralla nämä Gurdjieffin bisnes-systeemit joka tapauksessa ovat, uskoi niitä eli ei. Toisaalta tyhmä se on joka maksaa, jne.

Sikäli vähän hupsu kirja kääntää, että haiskahtaa enemmän tosifanille suunnatulta oheiskirjallisuudelta.

 

No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: