Skip to content

Luetut kirjat 2015, osa 2/3

tammikuu 8, 2016

Conversations with Cézanne (toim. Michael Doran)

Enemmän tai vähemmän jep, aika pitkälti C:n aikalaisten kirjoittamia juttuja. Cézanne on kiinnostava, mutta pläräsin myös, koska Deleuze käytti Doranin kirjaa paljon viitemateriaalina Bacon-kirjassaan.

 

Renata Adler: Speedboat

Adlerin uutta nousua (David Shieldsin vuoksi?) elävä kulttikirja ei ole mielestäni dynamiikaltaan tasalaatuinen, mutta paikoin hyvä. Adlerin teos, Lydia Davisin novellien tavoin, lähinnä innostaa kirjoittamaan proosaa, ”koska ilmeisesti se voi olla noinkin helppoa”. Ovatko Adler sekä Davis (ja Didion ja Maggie Nelson jne.) pinnalla, koska elävä kuollut klassinen lukuromaani ei voi porskuttaa ikuisesti? Tietenkin voi ja porskuttaa, Adler, Davis, Lerner jne. ovat vain high brow -piirien innostuksia, jotka ovat kenties samalla vaarassa tulla (itsestään riippumattoman) hipsteröinnin kautta muuntuneeksi raskassoutuisempien lukijoiden silmätikuiksi. Ehkei sentään. Joka tapauksessa nämä kirjoittajat lienevät kiinnostavinta, mitä yhdysvaltalaisen valtavirtakirjallisuuden rajamailla tapahtuu. Kiinnostavaa, nopeasti luettua, kevyttä (jos kohta Speedboat sinällään tuntuikin kestävän ikuisesti, sen rakenne itse asiassa vastusti nopeaa lukemista).

 

Paavo Haavikko: Vuodet

Paavikon metka pienoisromaani ikääntyvästä puliukosta. Hupaisaa on se, että pidin tästä enemmän kuin keskimäärin koko Haavikon muusta tuotannosta.

 

Charlotte Chandler: I, Fellini

Ihmeellisen hienosti ”leikattu” haastattelukirja, jossa puheenvuoro on kuitenkin jatkuvasti Fellinillä. Toukokuun loppupuolella kirjoitin siitä seuraavaa:

”Charlotte Chandlerin I, Fellini on todella vetävä, todella hyvä. Hieman banaalin alun jälkeen yllätyin siitä, miten täydellisesti haamukirjoitus vetää ja on sommiteltu, vaikka siellä täällä onkin turhaa toistoa. Vain Fellinin ääni kuuluu ja tuntuu, vaikka kirja on Chandlerin kirjoittama ja kokoama, Fellinin 14 viimeisen elinvuoden aikana tehtyjen haastattelujen pohjalta. Miten lupsakkaasti Fellinin muistelut soljuvat! Samalla tulee suuri halu katsoa uudelleen (tai jälleen kerran) Fellinin elokuvia. Samalla kirjasta tulee inspiroitunut olo, juuri sellainen, jota ei voi käyttää tai hyödyntää mihinkään, vaan sen aiheuttaman nautinnon johdosta pitää lähteä kauppaan tai rikkoa tila jotenkin muuten (vähän kuin pidättelisi ulostusta), ja palatessa mieli on musta, olo saamaton ja lamaantunut. Mutta nämä ovat lempihetkiäni, tai eräitä niistä, kun tuntuu siltä, että ehkä sittenkin on olemassa jokin inspiraatio tai innostava ja miellyttävä tila, sen sijaan että olisi vain kauhua ja pelkoa ja tylsyyttä, väkisin vääntämistä ja tympeän sisällön tuottamista lisää, ajan kulumista ilman mitään mahdollisuutta vaikuttaa siihen, tai luoda yhtään mitään…

Tällainen tuntui olevan Fellinille vieras olotila, sillä kaikesta päätellen hän oli krooninen työnarkomaani, joka ei (ilmeisesti) nuoruusvuosiensa jälkeen edes katsonut enää juurikaan elokuvia, sillä sekin vähä aika oli pois omien elokuvien tekemisestä. Mitä omituisin italialainen ikuinen pikkupoika, joka olisi voinut masturboida omissa narsistisissa unelmissaan ikuisesti, miksi siis katsella muiden unelmiin? Minulle tavallaan vieras ja kiehtova näkökulma, sillä olen vastoin parempaa tahtoani aina kokenut taiteen kokemisen taiteen tekemistä helpommaksi ja kiinnostavammaksi. Samoin reflektoivan kirjoittamisen luovaa kirjoittamista kiinnostavammaksi ja helpommaksi. Minun huumeeni on siis peilin toisella puolella. Fellini oli juuri sellainen viisas typerys, joka jollain ihmeellisellä ja lapsekkaalla tavalla sai ulostettua fantasiansa kankaalle ilman, että halvaantui analyysiin. Joka ahdistui tai ikävystyi, mikäli ei päässyt tekemään itse.

Minulle puolestaan on mitä suurin ihme jo se, että olen tällä kitkuttamisellani saanut aikaiseksi neljä runokirjaa (joista yksi tosin julkaistaneen vasta ensi vuonna) ja luultavasti lisääkin tulee. Sellainen on täysin vastoin luonnettani. Murheellisintahan Federicon tarinassa on se, että kaikesta järjettömästä työkiihkostaan huolimatta hän sai tehtyä (omasta mielestään) vain niin vähän elokuvia. Tähän syynä oli Fellininkin kohdalla rahoituksen puute: budjettia olisi toki löytynyt, jos hän olisi tehnyt tuottajien mielen mukaisia elokuvia.

Kaikkein prominentein teema teoksessa on kuitenkin vanhentuminen ja aika, mikä ei ole yllättävää, olihan Fellini haastatttelujen alkaessakin jo iäkäs mies. Äärinostalgisen ohjaajan sielu oli ikuisesti nuori ja muisti hyvä, mikä on toisaalta kaiken murheen alku ja juuri. Fellini halusi tehdä elokuvia viimeiseen asti, vaikka maailma oli hänet jo tavallaan siirtänyt eläkkeelle: 80-luvun loppuun tultaessa 60-luvun alun ja La Dolce Vita olivat jo neljännesvuosisadan takaa, La Strada 50-luvun alkuhämäristä. Fellini kertookin teoksessa ambivalentista suhteestaan vuoden 1993 kunnia-Oscariinsa. Oliko tämä nyt tässä, loppuivatko työt jo nyt?

Loppuivathan ne, sillä samana vuonna Fellini kuoli.

Oma lukunsa on Fellinin ja näyttelijätär Giulietta Masinan elämänmittaisesta suhteesta piirtyvä kuva. Selkeästi Masina oli Fellinille muusa, jota tämä piti jalustalla ja mytologisoi. Toisaalta Fellini myös petti Masinaa ja vahvisti tietoisesti kuvaa pitelemättömästä ”italialaisesta miehestä”, mihin vastavuoroisesti myös Masina itse sortui: Federico oli ainutlaatuinen ja elämäni ainoa suuri rakkaus, oli vain kestettävä Federicon syrjähypyt. Kaikesta tästä Fellini/Chandler puhuu toki varsin vähän, yleensä hieman setäilevään ”miehet on luotu panemaan kaikkea”-sävyyn. Mutta onhan kyseessä muistelmateos, ei psykoanalyysi.”

 

Sir Arthur Conan Doyle: A Study in Scarlet

En pysty kehumaan ensimmäistä Sherlock-romaania erityisen vetäväksi tai upottavaksi (Doylen proosa on melko alkeellista ja psykologinen kuvaus tyystin tiessään), mutta 2. osan mormoni-tarina on kiinnostava, jos kohta poliittisesti epäkorrekti.

 

Maggie Nelson: The Argonauts & Bluets

The Argonauts on muistelmateksti/yhteiskuntateoriaa/queer-identiteettipolitiikkaa samankaltaisessa, syvästi henkilökohtaisessa mielessä kuin moni Susan Sontagin tai Roland Barthesin teos. Ei mitään yhtä järisyttävää ideakuvastotasolla, mutta hyviä pieniä teoksia molemmat. Mitä Bluets on? Lyyristä esseistiikkaa? Fragmentaarisuudessaan tulee lähelle itseäni kaikkein eniten kiinnostavaa muotoa. Droppaa Wittgensteisia, Jarmania ja Goethea tekosyvällisyyden rajamaille, säilyttää silti minun silmääni tarpeeksi hyvän maun. Nelsonin kirjoja voinee syyttää kirjoiksi kirjoittajille, genderbendereille ja kahvipöytä-älyköille, mutta Nelsonia lukiessani en muuta jaksa teeskennelläkään. Kiinnostava 2010-luvun kirjoittaja, joka tutkii (mahdollisesti ainoaa) tärkeää proosan, autobiografian ja esseen välimaastoa, suositukseni.

 

Jussi Laitinen: Valomerkki: Energiapula ja makean elämän loppu

Perehtynyt johdantokatsaus fossiilitalouden kuolinkorahduksiin. Suosittelen melko varauksetta Laitisen kirjaa aivan jokaiselle, vähän vaativammaksi lisälukemistoksi Vadénin ja Salmisen Energia ja kokemus. Fossiilitalouden madonlukuja.

 

Timothy Morton: The Ecologist Thought & Hyperobjects: Philosophy and Ecology after the End of the World

Ah, Mortonista tuli uusi huurupäälempparini. Molemmat kirjat / pitkät esseet polveilivat sellaista ideatykitystä, että lienee pakko lukea pian uudestaan. Morton antaa samanlaisia ideallisia kicksejä kuin Žižek parhaimmillaan, mutta on helpommin sulavaa ja ympäristön kannalta valovuosia kiinnostavampaa; Žižekhän melko pitkälti ohittaa ympäristökysymykset, koska ne eivät sovi hänen peniiliin ontologiaansa. Ei sillä että objekti-orientoituneena ontoloogikkona Morton liittyisi varsinaisesti mitenkään Žižekiin, kunhan kuvailin sitä tiettyä vipinää, jota viihdyttävän nykysekoilun lukeminen saa minussa aikaan. Mortonin hyperobjekti viisine olomuotoineen on erityisen kiinnostava käsite, josta voi vetää viivoja aina Lovecraftiin asti.

 

David Cronenberg: Consumed

Taavin esikoisromaani on juuri jotain sellaista, jota häneltä saattoi odottaakin, niin hyvässä kuin pahassa. Voittopuolisesti kuitenkin pahassa, sillä Cronenberg tumputtaa romaaninsa täyteen kamerapornoa, löysää ranskalaista filosofiaa ja vielä löysempää metaa. Vastapainoksi body horror jää melko vaisuksi, eikä psykologistakaan syvyyttää lopulta oikein synny. Mitä muuta kauhugenren(?) kirjassa voisi mitata? Luonnollisestikaan Cronenberg kun ei tee mitään toisin materiaalisesti, asetelmallisesti tai kokeellisesti. Ainoat asiat, jotka ovat toisin verrattuna kaikkeen 50 vuoden aikana julkaistuun, ovat viitteet nykyhetken trendeihin (aina seksikäs Ranska, 3D-printtaus).

 

Paavo Haavikko: Lasi Claudius Civiliksen salaliittolaisten pöydällä

En muista luinko sitä viimeistä novellia lopulta lainkaan. ”Lumeton aika” (lumeeton, voi veljet, hei nyt tutkielmaa kirjoittamaan) on kai ok, vaikka paskanmarjat siinäkään mitään erityistä ole. Alkaa hyvin, muuttuu nopeasti kryptiseksi vemputtamiseksi. Vaihtoehtohistoriat, mikä mahdottoman tylsä aihe, lopulta. Oliko kaikki yhteiskunnallinen Haavikossa ällöttävää? Melko pitkälti, vaikka aforistinen sarja Puhua, vastata, opettaa onkin hänen kruununsa, tai ainakin yksi niistä.

 

Andrei Belyi: Peterburg

Hauska, nopealukuinen. En tiedä jättääkö käännös miten paljon nyansseja välittämättä, mutta siitä huolimatta mainio romaani, jonka nykyminulle harvinaisesti luin muutamassa päivässä. Nabokovin lempikirjoja, siksi taisin päätyä lukemaan. En muista siitä enää yhtään mitään, tietenkään.

 

David Mitchell: The Bone Clocks

Mitchellin Taavi, tuo prosaisti josta olen pitänyt niin paljon, koska hänen lukuproosansa on aina yksinkertaisesti niin taidokasta ja vetävää, että yleensä annan anteeksi tiiliskiveyden ja täydellisen tarinoinnin. Tällä kertaa bonuksena on magiaa, jos kohta liian vähän minun makuuni ja lopulta sitten liikaa. Kirjassa tulee kerrotuksi muutamakin elämäntarina, mutta miksi, sitä en osaa sanoa. Muita Mitchelleitä hidaslukuisempi ja laahaavampi, jonka ehdottomasti paras osuus on viimeinen, globaalien katastrofien jälkeiselle 2040-luvulle sijoittuva arkinen osio. Niin lähellä, niin kaukana.

 

Thomas Ligotti: The Conspiracy Against the Human Race

Tuomas, anhedoninen brother from another mother. Ligottin pessimismin historia on tautologinen ja kieleltään usein turpea, mutta ajatusten innostavuutta (jos vanhan koulukunnan pessimismistä näin voi tai saa sanoa) ja läheisyyttä minun on vaikea kieltää. Mikä outo rauhoittavuus, mikä kauneus kaiken typerässä ja yhdentekevässä mielettömyydessä. Hihittelin myös Ligottin Nietzsche-vihalle, sillä olihan N kaikessa romantiikan kautta kiertävässä übermensch-kaartelussaan kaikkea muuta kuin pessimisti.

Myönnän, että Ligottin puimien ajatusten rinnalla joku Gurdjieff näyttää minun silmääni pelkältä helppoheikkimäiseltä, muiden ihmisten kärsimyksestä hyötyvältä silmänkääntäjänarrilta. Samalla Ligotti on myös mitä helpoin maalitaulu kaikenmaailman positiivareille ja padonrakentajille, sillä pessimismi on tietenkin maailmassa olemisen tapana melko… hedelmätöntä.

Kuten kaikki rauha on.

Kirjana kolmen tähden kamaa, mutta vaikutukseltaan Mortonin ohella kovin vuonna 2015 lukemani juttu.

 

Ben Lerner: 10:40

Toisaalta ja toisaalta. Pidän siitä, miten Lernerin näköinen kertoja tiedostaa epätoivon ja meneillään olevan kadonneen merkityksen katastrofin, mutta myös siitä, miten hän yrittää löytää jotain johon tarttua. Pidin myös teoksen esseistisemmistä osioista (erityisesti Challenger-luento on hieno), mutta toisaalta yleisesti teoksen kuivakkaan jenkkijournalistinen kieli ärsytti: miksi näin helpon kautta? Miksi pitää aina vain pyrkiä siihen, että sivu kääntyy mahdollisimman kitkattomasti? Ironiasta selviytymisen kliseitä, kasvutarinaa/sen mahdottomuutta, pseudofilosofiaa… En tiedä miksi suhtaudun näinkin vihamielisesti Lerneriin (jonka kirjan ihan mielelläni luin), varmaan juuri siksi, että hän on niin helppoa kahvipöytäkirjallisuutta kulttuuritoimittajille. Tapahtuuko Lernerin romaanissa lyyrisellä tasolla oikeasti jotain? Onko siinä sitä jotain, jota kutsutaan ns. taiteelliseksi kokemukseksi tai miksi-vituksi-ikinä? Oikeastiko? En usko. Ei minulla. Ehkä sitä ei enää ole, minulle. Missä vaiheessa tämä pieni tekstinpätkä muuttui parodiaksi itsestään ja Lernerin kirjan teemoista? Ahdistunut nuori älykkö kirjoittaa New Yorkissa peloistaan, minä myönnän lukeneeni tämän kylpyammeessa Lontoon Northumberland Avella. Typerä globaali kylä. Lerner on ihan kiinnostava, lukekaa Lernerin kirjat. Niitä (helvetin palkittuja) runokirjoja ei tarvitse lukea, niissä on kyllä hyvä alkio, mutta suomalainen nykyrunous on parempaa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: