Skip to content

Luetut kirjat 2015, osa 1/3

tammikuu 6, 2016

Walter Benjamin: Keskuspuisto & Messiaanisen sirpaleita

”Neuroosit tuottavat massakulutusesineen psyykkisessä taloudessa. Massatuotteella on siksi pakkomielteen muoto. Neurootikon omassa taloudessa se ilmenee lukemattomia kertoja alati samana.”

”Muisto on maallistunut pyhäinjäännös. Muisto on ”elämyksen” täydennys. Siinä menneisyyttään kuolleena omaisuutena inventoivan ihmisen vieraantuminen itsestään on lyöty lopullisesti lukkoon.”

Näin voi kirjoittaa vain itselleni syvästi läheinen, minkä vuoksi Benjaminin lukeminen on aina itsetyytyväistä. Ehkä lukemisen tapoja on lopulta olemassa kahdenlaisia: halveksiva ja itsetyytyväinen. Minun tapauksessani lisäksi, oli kyse kummasta hyvänsä, myös unohtava. En muista Benjaminin kirjasta enää mitään, vaikka pidin siitä kovasti. Voiko siis kirjallisuudesta, edes non-fiktiosta, lopulta tuoda mitään maailmaan?
 
Deirde Bair: Samuel Beckett

Ilmeisesti ensimmäinen Beckett-elämäkerta, jota raapustettaessa Beckett oli vielä elossa ja suostui edes pieneen yhteistyöhön. Eli lähinnä antoi siunauksensa. Beckett oli oman ”kehitykseni” elintärkeä vaihe, mutta nykyään tuotanto on täysin saturoitunut. Nykyään pidän lähinnä End Gamesta ja siihenkin liittyy vahva nostalgia suhteessa Conor McPhersonin mahtavaan, BBC:lle tehtyyn televisioversioon, jossa Michael Gambon ja David Thewlis lunastavat. Mutta tämä on elämäkerta ja sellaisenaan hyvä. Eniten olin yllättynyt Beckettin varakkaasta tennisklubitaustasta. James Joycesta piirtyy melko pienen ja omahyväisen ihmisen kuva, mutta kukapa taiteilija ei sellainen olisi. Sota-ajan koettelemukset olivat toinen kiinnostava puoli. Ikuinen nyhvääminen, alisuorittaminen ja pään hakkaaminen seinään taiteellisen työn kohdalla tuntuisi aikalailla omaani vastaavalta.
 
Thomas Bernhard: Häiriö 

Bernhard ei ole tässä vielä täysin löytänyt lopullista, kliinistä tyyliään, minkä vuoksi Häiriö on yllättävänkin hyvä ja kuumeinen. Siis: Bernhard on tässä mainio toisella tavalla, joka tuntui myös tuoreelta lukijalle, joka oli ehtinyt jo tottua Bernhardiin lopulliseen tyyliin.
 

Jennifer Egan: The Invisible Circus

Muistan pitäneeni Eganin freshman-esikoisteoksesta, vaikka se psykologisesti aika viriteltyä ja tarkoituksellisen ongelmahakuista olikin. Egan on tarpeeksi kiinnostava kirjoittaja lausetasolla, joten katson sormien läpi turhaa draamaa, bildungia ja muita klassisen lukuromaanin riippakiviä.
 

Adam Johnson: The Orphan Master’s Son

Pulitzer-palkittua, äärimmäisen rakennettua kirjoittajakoulutusproosaa, joka on manipulaatioasteeltaan ja kikoiltaan lähes yhtä stalinistista kuin kirjan Pohjois-Koreassa kuvattu elämä. Kulkee tietysti kuin vuoristorata, joskaan en koskaan suostunut vuoristorataan, sillä en halunnut oksentaa. En toisaalta ymmärrä myöskään lähtökohdan tarkoitusta: miksi ylipäänsä ”muiden” pitäisi kirjoittaa asioista, jotka eivät suoranaisesti ole heille itselleen elimellisiä? Miksi fabrikoida siihen päälle jotain platonistisen-platonistista liberaalin sohvaperunan fantasiaa? Koska pohjois-korealaisilla itsellään ei ole siihen mahdollisuutta? Pitääkö rikkaiden kirjoittaa köyhistä samastumalla köyhiin, koska köyhät eivät itsekään pysty ja koska köyhillä on parempaakin tekemistä ja luettavaa? Typerä  ja tarpeeton tiiliskivi, jos haluan teini-ikäisen moraalisiin ongelmiin keskittyvää eskapismia, katson mieluummin The Walking Deadia tai Breaking Badia.

 

Joan Didion: Iltojen sinessä

Pidin tästä enemmän kuin The Year of Magical Thinkingistä, josta kirjoitin varsin kritiittiseen sävyyn vuosi sitten. Ehkä olin jo tottunut Didioniin valkoiseen Concorde-New York-kulttuuriyläluokkaisuuteen, joka on kuitenkin vielä aika eri asia verrattuna ihan ok:sti toimeentulevan kirjoittajan/runoilijan asemaani, joka on sekin toki varsin etuoikeutettu maailman ja historian mittakaavassa. Sikäli Didionia on aina miellyttävä ja kevyt lukea, oli sisällöstä moraalisesti mitä mieltä tahansa. Jopa silloin, kun hän puhuu kahden itselleen rakkaimman ihmisen kuolemasta, kuten näissä kirjoissa. Tämä postikorttimainen kepeys saattaa tietenkin kertoa jotain The National Book Awardista, jonka The Year of Magical Thinking (ja tämä on oikeastaan vain tuon teoksen toisinto) voitti, mutta toisaalta ajatus peltotyömiehen lailla raatavasta prosaistista on minulle vastenmielinen joka tapauksessa, mistä voidaan loogisesti johtaa myös tiiliskiviromaanien tarpeettomuus nykykirjallisuudessa, ellei kyse ole elinvoimaisista ja nykyajan tarpeisiin vastaavista lajeista, kuten kauhusta, scifistä tai fantasiasta.

 

Juhani Aho: Yksin

Ei huono. 1890-luku reprazent. Myönnän olevani kiinnostunut vuosisadan vaihteen ”eurooppalaisista” boheemeista ja toisaalta maailmannäyttelyn vibasta nimenomaan ajan suomalaisten kuvailemana, vaikka solipsistista onanointiahan tämä teos varsin pitkälle onkin.

 

Tom McCarthy: Satin Island

Kauas on McCarthy pudonnut hienon Remainderinsa ajoista (josta nuorempi minäni kirjoitti ilmeisen baudrillardilaisissa tunnelmissa vuonna 2010). Satin Island oli yksinkertaisesti vaivaannuttava pyristelyissään olla ”ajanmukainen” tai ”kokeellinen” tai jotain. Löysältä luonnosvihkolta vaikuttava, taideinstituutiojamppoja nuoleskeleva kikkare.

 

Carson McCullers: The Heart is a Lonely Hunter

Luin lopulta hieman työvoittona, mutta ei tämä suinkaan huono romaani ole, vaikka aavistuksen verran petyinkin. Teoksella on järjetön historiallinen prestiisilasti, nimittäin. Ei niin southern gothic kuin olisin toivonut, mutta toisaalta McCullersin inhimillisestä syvyydestä kertova rodullisen tasa-arvon ja pikkukaupungin syrjäytyneiden käsittely niinkin nuorella iällä, alle 25-vuotiaana, 1930-luvun loppupuolella on vaikuttavaa. Kiinnostava hahmo.

 

Jean Rhys: Wide Sargasso Sea

Ei pärissyt enää niin kovaa kuin ensimmäisellä lukukerralla joskus kymmenisen vuotta sitten, mutta silti kiinnostava aiheenkäsittelynsä ja kielensä puolesta. Siis: uudelleenkuvittelee Brontë Jane Eyren ullakolla asustelevan ”hullun naisen” menneisyyttä. Yksi niistä kirjoista, jotka saattavat ns. lyyrisyytensä vuoksi vaatia tietynlaista tunnetilaa kolahtaakseen kunnolla. Suositukseni, joka tapauksessa.
 

Gilles Deleuze: Cinema 1 – The Movement-Image & Cinema 2 – The Time-Image

Voi veljet. Ei edes aloiteta. Hyvä, tietysti. Pidin 1. osasta enemmän kuin toisesta, luultavasti siksi, koska mykkäelokuva ja 30-50-lukujen elokuvat ovat minulla enemmän hämärän peitossa kuin ranskalainen uusi aalto (tai sen johdannaiset), joita 2. osa lähes eksklusiivisesti käsittelee.

Ensimmäinen osa keskittyi myös ehkä enemmän elokuvaan sinänsä. Siis: vaikka Resnais, Pasolini jne. ovatkin kiinnostavia, eivät he ole enää  niin kiinnostavia, että tarvitsisin kirjakaupalla jaarittelua. Tavallaan Deleuze sanoo elokuvan kehityksen loppuneen 60-luvulle, mikä pitää tietyssä mielessä paikkansa (Hollywood, joka on ikuista movement-imagea), mutta toisaalta taide-elokuvan klassikotkin alkavat kokea (ainakin omassa silmässäni) tietynlaista inflaatiota, tarvitsen katsomiskokemukseltani vähitellen jotain modernimpaa kuin Bresson tai Antonioni, jotta vaikuttuisin muutenkin kuin ”vain” formalistis-esteettisesti, ja joita Deleuze luonnehtii jo time-imagen aallonhuipuksi. Jos menen ja katson Wellesiä tai Antonionia, pidän näkemästäni 100% varmasti, mutta olenko katsoessani enää 2010-luvulla, siis henkisesti? Ongelma on outo, koska tietenkään taide ei vanhene, mutta tietenkin se vanhenee. Kysymys liittyy varmasti myös tekijyyteen ja omaan identiteettinä tekijänä (joskin toisen taidemuodon tekijänä).

Eli, mitä olisin toiselta osalta myös halunnut, olisi ollut ranskakeskeisyyden ohella edes 70-luvun Hollywoodin ”kultakauden” elokuvien analyysia, samoin ei niin leikkaus/pseudofilosofiskeskeisen (leikkaus dialektisena materialismina tms. löpinää, Pasolini, josta en ole ikinä pitänyt, iänikuinen Eisenstein, sittemmin pimentoon jääneet Straubit jne.) perinteen elokuvia, kuten Tarkovski. Aasia on muutenkin aika pimennossa suhteessa siihen, että se on oikeastaan 50-luvusta lähtien ollut elokuvan mahtimaanosa. Tosin Deleuze ei ehkä ehtinyt elää/kirjoittaa esim. juuri tätä Tarkovskista jossain mielessä alkanutta ”kontemplatiivisen” elokuvan buumia (Tarr, Weerasethakul, Angelopoulos, Denis, Hou Hsiao-Hsien ja kaikki heidän jälkeensä), saati mitään muutakaan 80-90-lukujen taide-elokuvaa, koska 2. osa julkaistiin jo 1985. Toki myös sisäsiistiä elitismiä siinä mielessä, että genre-elokuva puuttuu, mutta Deleuze ei tainnut toisaalta nähdä genre-elokuvassa mitään sen kummempaa kuin Hollywoodissakaan: movement-imagea, joka keksittiin jo 20-luvulla ja joka ei sen jälkeen ole saanut mitään muuta lisää kuin äänen…
 
Maurice Merleau-Ponty: Silmä ja mieli

”Felix Ravaisson väitteli 1838 tohtoriksi luonnonfilosofiasta. Henri Bergsonin mukaan Ravaissonin filosofian perusajatuksena on se, että taide on kuvallista metafysiikkaa, että metafysiikka on taidetta koskevaa pohdiskelua ja kysymyksessä on sama intuitio vain eri tavalla käytettynä, jonka tuloksena syntyy sekä suurta filosofiaa että suurta taidetta.” (Suomentajan huomio teoksessa.)

Hieno pieni kirja, liittyen Deleuzen elokuvakirjoihin ja näkemisen tapoihin. Filosofiaa/hermeneutiikkaa/fenomenologiaa, joten en muista kirjasta mitään. Voin lukea sen uudestaan, mikäli haluan taas ajatella sen kanssa.

 

Vladimir Nabokov: Lolita

Ei, en ollut lukenu Lolitaa aiemmin. Ei, en usko että se kääntyy, joten luin englanniksi. En tiedä olenko törmännyt näin kielellisiä kikkoja ja vitsejä täynnä olevaan englantiin edes Monty Pythonia katsoessani. Pedofiliateema moraalisesti on Lolitassa vain toissijainen, eikä lopulta edes kovin kiinnostava, pääasia on rakkaudella englannin kieleen ja Yhdysvaltoihin. Ellei pedofiliaa ymmärrä suhteena nimenomaan kieleen ja Yhdysvaltoihin. Siksi tuntuisi naurettavalta lukea sitä suomennoksena.

Huhtikuussa kirjoitin romaanista seuraavaa: ”Kirja menettää parhaimman teränsä viimeisessä kolmanneksessa, mutta silti ja banaalin uhalla: mitä kieltä, miten helposti Nabokov leikittelee! Toisaalta: mitä ihmeellistä jorinaa! Ironia Lolitassa on muuten mielestäni elimellisesti erilaista kuin Nabokovia seuranneen usalaisen metafiktion. Lolitassa kuuluu vielä laaja sivistys ja usko sivistykseen, vaikka niin Humbertin hahmo kuin Nabokovkin suhtautuvatkin kysymykseen parodisesti ja itseironisesti. Ilman perkeleellistä tutkimusta ja analyysiä en osaa tämän paremmin perustella, mutta näppituntumani on tämä. Toisaalta 1800-luvun puolella syntynyt, laajan eurooppalais-venäläisen sivistyksen saanut Nabokov oli vielä aivan toista sukupolvea kuin 20-30-luvuilla syntynyt metamieskavalkadi Barth, Pynchon, Barthelme, Gass, Gaddis ja DeLillo.”
 

Tommi Uschanov: Mikä vasemmistoa vaivaa?

Tuota noinnii. Toisaalta ja toisaalta. Pidin lukemastani, mutta lukemani oli myös syvästi problemaattista. Nojatuolisosiaalidemokratiaa, mutta nojatuolistahan minäkin huutelen. Kummasti sitä Debordiakin on mukavampi lukea sohvalla maaten ja kahvia juoden kuin betonilattialla istuen. Kannattaa lukea Uschanovin kirja, mutta kannattaa lukea myös tämä kirjoitus kirjasta.
 

Samuel Beckett Now: Critical Approaches to His Novels, Poetry, and Plays (ed. by Melvin J. Friedman)

Varsinaisesti en tiedä miksi luin, taisin löytää yo-kirjaston poistomyynnistä & kirjassa on hieno kluuttikansi, johon on kohopainettu Beckettin kasvot (ja jonka väritin huvikseni läpi paperille lyijykynällä). Ei mitään uutta, luin jo aikanaan jonkin verran Beckett-tutkimusta kandityötäni varten. Näistä papereista en muista enäää yhdenkään aihetta.
 

Thomas Pynchon: Gravity’s Rainbow & Inherent Vice

Pynchoneista kirjoitin jo toukokuussa seuraavaa:

”Gravity’s Rainbow luettu, viimeiset parisataa sivua huomattavasti hitaammassa tahdissa, sillä teos ei selkeästi enää kanna & muuttuu entistäkin sekavammaksi ja lukijalle alkaa viimeistään siinä vaiheessa paljastua, että mitään luetusta ei varsinaisesti lunasteta… kuten ei tietysti ollut Pynchonin tarkoituskaan. GR on juuri sitä outoa juupas-eipäs-puuroa, mitä kritiikitkin aina sanovat: loistava, sekava, nerokas, helvetin tylsä, taidokas, satunnainen, liian pitkä, ajanhukkaa-mutta-siltikin… Parhaita jaksoja ovat ne pienet, yhtenäiset episodit, jotka ovat myös kaikkein hauskimpia, helppolukuisimpia ja viihdyttävimpiä. Slothropin vessanpönttösukellus & rakettipanokartta, luola/kaivostakaa-ajo… Alku ja keskikohota ovat parempia ihan jo siksi, että niiden aikana tuntuu vielä siltä, että hahmoilla on jotain merkitystä, jokin kohtalo tai tarkoitus, että suuri kudelma muodostaa jonkin kuvion. Se, että ei muodosta ei oikein riitä, sillä käsitteellinen arvo on melko olematonta arvoa silloin, kun varsinaisten dynamiikkojen pitäisi toimia teosta lukiessa, ei jotain esseepaperia kirjoittaessa. Ylipäänsä: miksi edes käyttää hahmoja, varsinkaan näin paljon? GR ei ole varsinaisesti ajanmukainen tai istu omaan avantgardeeni, sillä olen kiinnostuneempi nimenomaan kaikesta muusta kuin hahmoista tai niiden motoriikasta. Viimeisen kolmanneksen aikana hahmot pudotellaan pois, unohdetaan, kukaan ei saa täyttymystä tai edes syvene, kenenkään kohtalo tai kaari ei ole selkeä, kaikkein vähiten keskushenkilöiden. Jos heille kaipaa jotain motiiveja, pitää ne kaivaa ulkopuolisesta kirjallisuushistoriasta: se ja se Rilken motiivi, se ja se Joyce tai Homeros, se tietty saksalaisen romantiikan perintö, se manikealainen dualismi, se maailmansotien taustamotiivi. Kaiken yllä pynchonilainen ”paranoian estetiikka”, joka ohjaa narratiivinukkeja kuin jokin frankensteinilais-teslalainen sähkövirta, jonka runollisuuteen on helppo takertua, joka asettui usalaisen alakulttuurin pyramidinsilmään…

Hahmojen hupaisan kepeä pikareskisuus ei sikäli haittaa minua, kuten ei yletön postmoderni metailu muutenkaan, tämähän on se omin juttu minulle. Suurin ongelma teoksessa minulle on se epäselkeys ja vääränlainen selittelemättömyys, johon kerronta kerta kerran jälkeen palaa. Kyse ei ole mistään nautittavasta lyyrisestä hämäryydestä (paitsi aniharvoin, niinä hetkinä Pynchon on suvereeni ja lunastaa kaiken, mutta noita sivuja ei taida olla edes paria kymmentä), vaan läpitunkemattomasta tekstimassasta, josta en saa otetta vaikka kuinka tarkasti lukisin (suomennos ei muuten, vilkaisuni perusteella, auta tässä suhteessa). Tällainen aines perustelee toki itsensä, mikäli lukijan tarkoituksena ja suurimpana huvina on rakentaa intertekstuaalinen wikisivusto, mutta muuten se perustelee itsensä vain käsitteellisesti, mikä taasen on tylsää, sillä hyötysuhde lukemiseen käytettyyn aikaan on negatiivinen, varsinkin kun itse teoksen sijasta voi lukea tiivistettyjä kommentaareja tai papereita, jotka ajavat saman asian. Toisin sanoen lukijana koen aikaani a) hukattavan ja b) kirjoittajan panttaavan lahjojaan outoon ja staattiseen lumisateeseen, jonka tehtävänä tuntuisi olevan lukemisen vastustaminen.

Pynchonin tuotannon suuri paradoksi ja keskeinen olemus on juuri tämä kepeyden ja läpitunkemattomuuden sekoitus, joka kärjistyy vuoden 2006 Against the Dayn yli 1000-sivuisessa ideatuhlailussa. Tavallaan Pynchon on koko postmodernin genrekaman isäkuva, joka tietyssä mielessä ennusti ja siitti kaiken mahdollisen tv-scifistä supersankarisarjakuviin. Siis nimenomaan postmoderneihin supersankarisarjakuviin, en puhu nyt kulta-ja hopeakausista, tai edes Marvelista. Tuntuu siltä, että kaikki 80-luvun jälkeinen scifi/fantasia/kauhuviihde on Pynchonille velkaa nimenomaan ideakuvituksen tasolla. Estetiikka: genrekirjallisuuksien sekoittaminen, satojen yhdentekevien henkilöhahmojen juoksuttaminen ja limerikkien sepittäminen, taustateemoina mitä gnostisimmat tieteiden ja salatieteiden sekamelskat… Lopputulos on maagillis-tieteellistä steampunkpippelivitsipuuroa, josta voisi ammentaa aivan mitä haluaa. Oudon käänteisellä stetoskoopilla luen Pynchonista Grant Morrisonia, Warren Ellisiä ja kaikkien tietokonepelien juonet. Alan Moore on tahollaan kärsinyt jo pitkään terminaalivaiheen pynchoniitistä, jos kohta Mooren myöhäistuotannon magiahöpinät ovat vielä aivan toisella tavalla tylsiä ja latteita.

Lopulta voin tulla vain siihen tulokseen, että tällainen estetiikka on Pynchonin tarkoituskin. Voin vain hyväksyä, että juuri ne piirteet, jotka tekevät hänestä silloin tällöin mielestäni nerokkaan, eivät ole hänen omasta mielestään keskeisiä. Enkä minä jaksa nykyään enää miettiä merkityksen tai suurten kertomusten mahdollisuutta, teemat taiteessa ovat minulle lopulta melko yhdentekeviä. Teemat ovat se, mitä taiteesta voi sanoa tai kirjoittaa, vaikka itse teoksessa niitä ei ole. Teoksessa on vain dynamiikkoja tai niiden puutetta. Muu on turhaa hälyä, joka ohjaa lukukokemusta muualle, miettimään monitulkintaisuuden mahdollisuuksia. Aivan kuin se olisi jokin arvo. Ehkä juuri tulkinta on perseestä? En minä tiedä. Luin Gravity’s Rainbow’ta reilut 20 päivää. Sain sen luettua noin tunti sitten. Jos minulta nyt kysyttäisiin, mitä siinä tapahtui tai kuka kukin henkilöistä oli, muistaisin lähinnä sen, mitä olen lukenut teoksen kritiikeistä tai kommentaareista. Tällainen jälki lähentelee tietenkin hyvän runoteoksen tai elokuvan jälkeä, jos uskoo tuollaiseen selittämättömän kokemukseen. Minä uskon toisinaan, sillä toisinaan minulla on tuollaisia kokemuksia. Siinä suhteessa GR on onnistunut. Jos on tärkeää voida sanoa, että en ymmärtänyt teosta kokonaan, että en saanut sitä haltuuni, että se jäi ”runolliseen hämärään”, GR on onnistunut.

Mutta Pynchonin Inherent Vice oli toisaalta mainio! Tai siis onhan Gravity’s Rainbow’kin helvetin hyvä ja ainutlaatuinen, eihän siitä ole kysymys, vaan sen historiallisen arvon kohdalla jo jostain muusta. Mutta hitto kun Vice imi, luin sen parissa illassa. Täydellinen dekkariuudelleenkirjoitus. Toisaalta sen sulattamisessa auttoi PTA:n elokuvasovitus, jonka katsoin alle ja joka on yllättävänkin uskollinen. Hyvin toimiva teospari. Ehkä sekin auttaa, että miljöönä on Los Angeles vuonna 1970 ja Mansonin aiheuttama hysteria, eikä toisen maailmansodan aikainen Eurooppa. Olen siitä huono mies, että 1900-luvun sodat eivät ikinä kiinnostaneet minua (siis sodat itse, niihin johtaneet ideologiat ja niiden aiheuttamat teknologian ja maailman kokemisen tapojen muutokset kyllä). Itse asiassa Inherent Vicen sujuvuuden ansiota on se, että päätin yrittää lukea Gravity’s Rainbow’ta taas kerran, tällä kertaa urakassa onnistuen.”

 

 

No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: