Skip to content

Vuoden 2015 parhaita & The Force Awakens & Love

joulukuu 18, 2015

Onnistuin vahingossa tuhoamaan vuonna 2015 katsomieni elokuvien listan, ja vaikka MUBIin olenkin listannut keskimäärin kaiken koskaan katsomani, en jaksanut rekonstruoida tiedostoa.

En ole elokuvakriitikko, eli en kierrä festivaaleja, eli en ole nähnyt lähimainkaan kaikkia merkittäviä vuoden 2015 arthouse-elokuvia, enkä edes kaikkea Hollywoodin prestiisiosastoa. Kirjoitan silti alustavasti jotain siitä, mitä olen nähnyt.

Rotten Tomatoesin top 100:n perusteella elokuvavuosi 2015 ei vaikuta hääviltä, jos kohta sivusto melko valtavirtainen mieltymyskeskiarvoineen onkin. Kärkisijojen Mad Max: Fury Road ja Inside Out olivat minun kirjoissani kolmen tähden perusviihdyttäviä vuoristorataspektaakkeleja, jotka molemmat jäivät mahdollisuuksiensa toteuttamisessa puolitiehen. Fury Roadista kirjoitin täällä, Inside Outista täällä. Selmaa ja Brooklyniä en ole vielä nähnyt.

 
SEURAAVASSA SPOILERIVAARA & MINIARVIO: Star Wars: Force Awakens on perushyvä reboot, vaikkakin nostalgisoi ja rekonstruoi liikaa ensimmäistä SW-elokuvaa. Tosin järkyttävien rahamäärien nostalgiaspektaakkelit eivät voi olla muuta kuin kuvia itsestään, joten sikäli en tiedä mitä odotin. Leffan vastaanotto tuntuisi olevan varsin positiivinen, joten odotukset se jossain määrin lunasti ja on toki valovuosia parempi kuin sarjan edelliset kikkareet. Uusista päähenkilöistä pidin jo nyt, mutta Fisher/Ford jättivät minut hieman kylmiksi. Tähän vaikuttanee kohdallani se, että Ford ei tietääkseni ole koskaan erityisemmin pitänyt koko tuoteperheestä, eikä pystyyn kanonisoidulla Solon hahmolla voi muutenkaan tehdä enää mitään. Samanlaisen kuolleista herätetyn dinosauruksen olon minuun jätti Fordin rooli neljännessä Indiana Jonesissa. Koko rooli on yksi suuri silmänisku ja jäähyväisvilkutus, ei varsinaisesti enää henkilöhahmo. Isä/poikasuhde tapetaan alkuunsa, jos kohta sillä pedataan Adam Driverin hahmolle hienoja mahdollisuuksia revitellä jatkossa.

Carrie Fisher ei hirveästi päässyt tekemään mitään ainakaan vielä, mutta myönnän, että 32 vuotta kestänyt Luke Skywalkerin odotus saattaa vielä saada täyttymyksensä. Pienen vilahduksen perusteella voin toistaiseksi sanoa vain, että a) Mark Hamill näyttää todella omituiselta 64-vuotiaana, parrakkaana jedi-mestarina ja b) hänen sanaton roolinsa oli minulle elokuvan huippuhetki. Sillä aivan kuten sietämättömänä individualistina hobitit kaikkine ”pienikin voi pärjätä” -banaliteetteineen eivät koskaan kiinnostaneet minua, ei myöskään SW-mythoksen rogue-tyylinen, ”normaalin jätkän” avaruuspiraattihahmo (vaikka Solo liki täydellinen sellainen onkin) ollut minulle koskaan se tärkein juttu. Ehei. Vaan tietenkin jedit. SPOILERIVAARA & MINIARVIO PÄÄTTYY.

 

Vuoden ehdoton yllättäjä oli jo nyt moderniksi kauhuklassikoksi noussut It Follows.

Sight & Soundin lista näyttää jo paljon paremmalta. Jos Germanin Hard to Be a God (2013) todella lasketaan vuoden 2015 elokuvaksi, ei vuoden parhaasta elokuvasta ole epäselvyyttä. Siitä kirjoitin täällä. Myös Paul Thomas Andersonin Inherent Vicestä pidin tukevasti, leffan asemaa aivossani vahventaa vielä Pynchonin mainio romaani, jonka luin heti perään. Hou Hsiao-Hsienin The Assassinilta odotan paljon, samoin Weerasethakulin Cemetery of Splendourilta ja Oppenheimerin The Look of Silenceltä. Suomessa kriitikot listaavat luultavasti myös vuoden 2014 elokuvia, jotka tulivat meillä ensi-iltaan vasta 2015. Esimerkiksi Leviathan, Foxcatcher ja Turisti. Ensimmäisestä kirjoitin jo helmikuun Oscar-katselmuksessani ja Foxcatcher ei minun kirjoissani hyvin näytellyn kolmen tähden kuriositeettikaman kummemmaksi nouse, mutta Östlundin Turisti on paras pohjoismainen elokuva sitten Låt den rätta komma inin. Siitä kirjoitin täällä.

Gaspar Noén 3D-pornosteluksi leimattu Love tuntuu jäävän pimentoon, mutta uusista elokuvista se oli minulle vuoden 2015 kiinnostavimpia katselukokemuksia Turistin ja Hard to Be a Godin ohella. Ohitan tässä sinänsä ihan intressantin peniilisen 3D-stetoskopian ja viitteet 1800-luvun tuhmiin stereokuviin, koska en yksinkertaisesti nähnyt 3D-versiota, mutta Kalle Kinnunen bloggasi tuolta kantilta vastikään. Sen sijaan puhun hieman elokuvan kuvaamasta suhteesta seksiin.

Twitterissä Antti Nylén huomautti elokuvassa olevan ”Houellebecq-henkistä seksuaalisen vapautumisen kritiikkiä” (teema, josta Antilla on kuulemma jo essee mietteillä). Hauska pointti, sillä itse katsoin elokuvaa symmetrisesti vastakkaiselta (eli samalta?) puolelta, ts. monogamistis-porvarillis-arkirutiinisen yhteiskunnan kritiikkinä. Love on kaunis, dynaaminen ja kiinnostava vain silloin, kun siinä kuvataan seksiakteja. En tarkoita tätä missään väsyneessä ”no kai ny porno kiinnostaa!” -mielessä, sillä kyse ei varsinaisesti ole pornosta; Loven porno ei ole tarpeeksi esineellistävää, tunkeutuvaa ja roisia pysyäkseen normeissa mukana. Pikemminkin se on jonkinlaista tyylillä valaistua erotikaa, jossa vain sattuu olemaan aitoja akteja, mikäli asiaa haluaa siltä kantilta katsoa. Ko. kantti ei tietenkään ole erityisen kiinnostava, sillä mitään tabuja ei ole.

Mutta se, mitä pano/rakastelukohtausten aikana ruudulla tapahtuu… meiltä puuttuu kieli sille, koska sitä ei ole juuri koskaan kuvattu valtavirran visuaalisessa taiteessa. Miten kirjoittaa tanssista tai musiikista? Tietenkään visuaalinen kuva kehollisista akteista ei ole niin abstraktia kuin musiikki, mutta silti. Mikroilmeitä, dynamiikan vaihtelua, kokonaisia dramaattisia keskusteluja pelkillä katseilla ja panemisella. Vastaavalle tasolle on aiemmin päässyt lähinnä Nagisa Ōshiman upea In the Realm of the Senses, josta kirjoitin joitain vuosia sitten täällä. Loven tavoin sekin on lähinnä kulttipornostelun maineessa, onhan keskimääräinen kuluttaja balzacilais-teatraalinen tarinanisti.

Heti kun seksikohtaukset loppuvat, Love on mitä banaaleinta ja naurettavinta nuorten aikuisten teiniangstia. Rakastellessaan kauniit ja upeat ihmiset (kyllä, Love on myös Tietyn Kauneusihanteen läpäisemä mieskatse-elokuva, mutta sille Noé ei itse voi mahtaa mitään) muuttuvat puhuessaan ja maailmassa toimiessaan rumiksi ja lapsellisiksi ääliöiksi, jotka tekevät kaikki väärät ratkaisut. Nopeasti sanottuna lähin määre kutakin hahmoa kuvaamaan on ’mulkvisti’. Tässä kuvaan tulee Noén itseironia (väsyttävää ja turhaa tai ei, kukin päättäköön itse), onhan elokuvan protagonisti nuori elokuvaopiskelija, jolla on suuria odotuksia… Kiehtovana sivupolkuna mainittakoon, että hänen lempielokuvansa on Kubrickin 2001, joka on mahdollisesti myös oma lempielokuvani. Miten suhtautua siihen, että noinkin surkean ja selkeästi satiirisen mulkeron suuhun laitetaan oma lempielokuva? Toisaalta Kubrickin, tai kenenkään muunkaan, arvo ei vähene sillä, että joku yrittää tehdä siitä meemin. Noén koko tuotanto on yhtä syvää kumarrusta Kubrickille ja kaltaiseni kylmänkuulas kyynikko tunnistaa kaltaisensa, vaikka katolinen synnintunto minulta puuttuukin.

Joka tapauksessa yliestetisoitujen seksikohtausten vastapainona korni dialogi, vielä kornimpi voice-over, kerrostaloarjen ankeus ja nuorten ihmisten elämän realiteetit luovat lähinnä kuristavaa kuvaa elämästä seksin ulkopuolella. Onko Love samalla elokuva riippuvuuksista: huumeet, alkoholi, SEKSI (”rakkaus”)? Kertoihan Noen edellinen elokuva Enter the Void nimenomaan huumeista ja niiden avulla/kautta saavutetusta banaalista kosmisesta transgressiosta. Näin tulkittuna maailmankuva on totisesti synkeä ja vangittu, sillä yksiavioisessa yhteiskunnassa Murphyn kaltaisen ristiinpanijan (eli, kliseen mukaan, keskimääräisen miehen) elo on armoton taival. Kokeeko päähenkilö Murphy itse asiassa lainkaan omantunnon pistoksia pettäessään tyttöystäviään? Ei tunnu siltä, pikemminkin hän on pahoillaan siitä, että sattui jäämään kiinni, mikä puolestaan johti hänen ”elämänsä rakkauden”, Elektran, lähtöön. Vastuu pettämisestä tyrkätään katsojalle, jonka aivot alkavat keriä pakollista ”voisiko-tämän-ja-tämän-jälkeen-kaikki-palata-enää-ennalleen”-narratiivia. Elektran sädekehä sinänsä on silkka fantasioiden ja halun sedimenttien kerrostama fiktio; olihan Murphy pettämässä tätäkin useasti, sillä halu muuttaa aina suuntaansa.

Love on toki paljon muutakin, esimerkiksi kuvaus sietämättömästä menneisyyden kaipuusta, joka on itsekästä, repivää, täysin turhaa ja huume siinä kuin muutkin huumeet. Ainakin minun mielestäni, sillä vietin vuosikausia elämästäni tuon huumeen vallassa. Siitä, tunnistaako tämänkaltaisen kaipuun ellei sitä ole itse kokenut, en osaa sanoa.

Mitä Antti tulee (toivottavasti) elokuvasta pohtimaan ”houellebecqlaisesta” näkökulmasta? Kenties sitä, miten ydinperhemallin tuhoutuminen kapitalismin, relativismin ja seksuaalisen vallankumouksen tuloksena on ajanut ihmiset juuri kuvaamani kaltaiseen kuiluun? Ehkä jotain aivan muuta. Jään odottamaan.

 

No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: