Skip to content

Inside Outia katsoessani

syyskuu 8, 2015

-Ennakko-odotukset ovat kaiken hypetyksen ja kehujen jälkeen niin poskettomat, että tiedän jo saliin astuessani tulevani vaikuttamaan mulkvistilta, sillä mikään joka on ”puhdasta metaa” ei voi olla niin hyvä.

-Itse asiassa ”puhdas” metahan on aivan kauheaa, kuten vaikkapa The Lego Movie, joka on painajaismaisimpia kärsimiäni kokemuksia. En välttämättä ymmärrä Baudrillardin simulaatio-termiä täydellisesti, mutta minulle The Lego Movie on vielä puhdasta mainostakin pahempi (Baurdillardillehan tv-mainokset eivät ole edes kovin paha, nehän vain ylentävät tv-ohjelman laatua, mikäli paskaa voi jotenkin ylentää, jne.) itseään heijastavan valon hologrammin hologrammi, täysbanaalin inferno.

-Suomeksi sanottuna The Lego Movie on siis aivan vitun kyynistä paskaa. Tosin Baudrillardista ei varmaan saisi enää edes puhua, koska toisaalta meemit ja muodit, toisaalta ”hypermoderni” ja ties mitä muuta.

-Minä puolestani sanon, että kiinnostavat ajatukset eivät vanhene ikinä.

-Mutta ei huolta, Inside Out on paljon, paljon legoleffaa parempi, keskimäärin ihan pidin siitä. Onko se Pixarin paras? No, ainakin kärkikahinoissa. Toisaalta: mitä sillä on väliä?

-Mielipiteet ovat joka tapauksessa yhdentekeviä, tärkeää ovat ainoastaan katsomiskokemuksen pohjalta heränneet ajatukset ja tulkinnat. Muut ihmiset eivät tee mielipiteelläsi yhtään mitään, after the fact. Ellei kyseessä ole jotain ennakoivaa, siis mahdollisesti aikaasi säästävää tai sinua oikeaan suuntaan johdattelevaa, suosittelevaa. Siis: suositusta. Siis: ”kyllä, se kannattaa katsoa” tai ”ei, älä mene katsomaan, älä vain mene”.

-Jälkikäteen pitäisi puhua jostain aivan muusta kuin mielipiteistä.

-Tavallaan tämäkin teksti on pikemminkin jälkeenpäin keskusteleva kuin suositteleva tai ennakoiva.

-Legoleffaan vielä palatakseni: Inside Outin hauskimpia yksittäisiä juttuja minulle oli Surun (leffassahan ovat päähenkilöinä Riley-pikkutytön pääkopassa elelevät, personoidut & inhimillistetyt tunteet Ilo, Suru, Pelko, Suuttumus ja Inho) pieni parodia Lego-leffan korvamatobiisistä ”Everything is Awesome”, tosin nyt muodossa ”Everything is Awful”. Vitsi ei ajatuksena & paperilla ole häävi, mutta kontekstissaan se toimi hyvin, varsinkin kun Rileyn pääkopan sisältä löytyvän värikkään mielialamaailman melun ja 50-lukulaisen retrofuturismin keskellä kaikki todella oli mitä kamalinta, vaikka samaan aikaan kaikki oli myös mitä ihaninta ja nostalgisinta ja positiivisinta.

-Tämä on tietenkin yksi elokuvan pääteemoja: ilo ja suru tarvitsevat toisiaan ja liittyvät yleensä elimellisesti toisiinsa ihmiselon väliaikaisuuden ollessa mitä se on. Syvä ilo on myös syvästi surullista, ja kääntäen. Elokuvan lopuksi Riley onnistuu muodostamaan muistoja (tms.), jotka ovat sekoitus kaikkia viittä tunnetta, eivätkä enää pelkästään yhtä.

-Toisaalta en ole erityisen kiinnostunut opetuksista tai maksiimeista, vaikka ymmärränkin ne suhteessa lasten/koko perheen elokuvien perinnettä (yrgh) vasten. South Parkin harrastama, jaksojen lopuissa usein olevien opetusten suoranainen bastardisointi on aina huvittanut minua suuresti.

-En tiedä onko parodia tai satiiri lopulta hyvä asia. Mutta se tuntuu todella hyvältä.

-Muistakaa, että jokainen positiivisen ajattelun puolustaja ja vaatija on lopulta finanssikapitalismin puolesta puhuva kokoomuslainen.

-Mikä voi kai olla hyväkin asia?

-Mutta miten pirun vaikeaa onkaan katsoa elokuvaa ja samalla ikään kuin antaa sille anteeksi jotain asioita sen perusteella, että se on ”koko perheen elokuva”! Analogisesti kääntäen samanlainen ilmiö kuin vaikkapa jonkin ”historiallinen arvo”, joka on aina käsitteenä ottanut minua helvetillisen paljon päähän. Miksi asialle X pitäisi antaa kokemuksestani riippumattomia tai siihen liittymättömiä irtopisteitä?

-Plus kulttuuriteoria on saastuttanut nimenomaan blockbusterit, sillä kliseen mukaan ns. kevyet elokuvat ovat juuri niitä, joiden uumenista sinua vastaan tuijottaa kaikista kauhistuttavimmat syvyydet ja ”suorat totuudet” kapitalismista, sukupuolen representaatiosta jne.

-”Näin sanoi ainakin Deleuze.”

-(En muista oliko se Deleuze.)

-Ehkä se ei ole klisee siten, että se olisi yleisesti tunnettu klisee, mutta ainakin minun kokemuksessani se tuntuu hyvin todelta. Ehkä se on jokin hygieeninen kalkkeuma, joka pitäisi unohtaa. Ehkä Tarkovski tai Agnes Varda eivät ole sen vaikeampia pistellä palasiksi kuin Inside Out, ehkä jokin vain estää minua, ehkä arvostan liikaa korkeakulttuuria tms. Sillä on ilmiselvää, että minun on vaikeampi revitellä jonkin arthouseleffan X äärellä kuin vaikkapa nyt Inside Outin.

-Silti tai siksi yritän antaa leffan aikana ylianalysoivan ja mahdollisesti fiilismiehiä ja -naisia ärsyttävän minäni mellastaa, koska muutoin katsomiskokemuksestani tulisi yhtä helvettiä, kun yrittäisin pakottaa itseni unohtamaan liian tulkitsemisen ja ajattelun, jolloin varmaankin sitten katsoisin jollain metatason metatasolla.

-Heh heh, vähän niin kuin elokuvan päähenkilöt! Sillä selkeästihän Ilolla on hetkellisiä epätoivon kokemuksia, Surulla hetkellisiä ilon kokemuksia, Suuttumuksella hetkellisiä innostuksen kokemuksia… Joten mitä hittoa?

-Inho on sikäli kiinnostava hahmo, että hän on selkeästi se kaikista tietoisin sosiaalisista paineista ja muiden katseesta. Onko inho siis muut ihmiset?

-Argh, en oikeastaan edes halua lähteä leikkimään pöytälaatikko-Lacania näiden eri luonnehahmojen tiimoilta.

-No okei, vähän: Eikö leffan hahmo Ilo ole pohjimmiltaan jonkinlainen maaninen, päätä patologisesti seinään hakkaava Halu? Tai schopenhauerlaisittan ajateltuna mieletön ja moraaliton Tahto? Muulla ei ole väliä, kunhan saadaan sitä keltaista (Ilon väriä elokuvassa) paljon siihen palloputkikoneeseen (elokuvan kuvaus käsitys muistista).

-Mitä ovat vaikkapa harkitsevaisuus, viisaus, älykkyys tai analyyttisyys? Luonteenpiirteitä? Kuka tästä viisikosta hoitaa ne? Kaikki ne yhdessä? Mutta siltihän kukin pystyy itsenäisestikin mitä monimutkaisimpiin ajatusprosesseihin…

-Ymmärrätte varmaan, miksi en lähde tuohon suohon sen syvemmälle.

-Ehkä halusin vain kysyä, että jos Rileyn tajunnan sisällä olevat hahmot muodostavat Rileyn tajunnan, niin mikä ihme muodostaa Rileyn tajunnan sisällä olevien hahmojen tajunnan?

-Jjjjjjjja yhtäkkiä kuulostan Tuomas Akvinolaiselta.

-Eteenpäin: miten voisin olla toisaalta pitämättä Inside Outia esim. elokuvan kertojan paranoidisen skitsofrenian kuvauksena? Tai satuna siitä, miten ihminen kasvaa sisään heteronormatiiviseen, ydinperhekeskiluokkaiseen liberaaliin kapitalismiin?

-KOSKA KAMOON, SE MIELIKUVITUSOLENNOKSI VÄITETTY NORSUDELFIINIHATTARAKISSA ON RILEYN TAJUNNAN TRANSGENDERMUTANTTINEN PIIRRE, JOKA HYLÄTÄÄN UNOHDUKSEN ROTKOON, JOTTA TILALLE VOIDAAN ISKOSTAA HETERONORMAALI TEINI-IKÄ JA POJAT.

-Onko tällainen luenta pro vai con?

-Kyseinen mielikuvitusystävä Bing Bong onkin elokuvan kiinnostavin ja samalla myös tietyssä mielessä vastenmielisin hahmo. Bing Bong ei jotenkin istu kuvioon. Bing Bong on jotenkin… väkinäinen (käsikirjoittajan/mielikuvituksen meemien näkökulmasta), mutta myös häiritsevä.

-Onko Bing Bong itse asiassa vähän niinkuin se sadetakkisetä, tiedättehän, se Lewis Carrollin näköinen setä… Ei ihme että Bing Bong painuu Rileyn mielessä unholaan, jahka ensin uhraa itsensä.

-Unohdetaan Bing Bong, Bing Bong taitaa olla lopulta vähän turhan helppo maali.

-Luulen itse asiassa, että Inside Out on myös käsikirjoittajatiimin trolli juuri kaikille kaltaisilleni, joita paskan kulttuuriteoriamussutuksen virus asuttaa. Vähän kuin antaisi koiralle loputtomasti ruokaa ja katsoisi, miten se syö kunnes räjähtää.

-Dynamiikaltaan elokuva toimii parhaiten aina silloin, kun koko ”ensemble” on muistikeskuksen päämajassa. Värikkäät ja ”hupsun kekseliäät” episodit muistimaassa (tms.) ovat lähinnä vähän tylsiä vuoristorata-ajeluja ja kolmestaan jääneet Suuttumus (vai Viha, vai mikä helvetti se on? se tuntuu kovasti joltain kliseiseltä miehisyydeltä…), Inho ja Pelko eivät oikein skulaa keskenään. Toisaalta niin kai on tarkoituskin. Jne. Metametameta. Katsoja manipuloidaan täten haluamaan Ilon ja Surun paluuta entistä enemmän.

-Eli ehkä kysymys on täydellisestä käsikirjoittamisesta, mikäli täydellisellä käsikirjoittamisella tarkoitetaan juuri täydellistä manipulointia.

-Aivan kuin se, että vaimoni kyllä itki elokuvan aikana, vaikka ei omien sanojensa mukaan edes erityisemmin pitänyt elokuvasta.

-Lukemieni kritiikkien mukaan elokuva on varsin tunteellinen ja suorastaan pakottaa itkemään, mistä en omalla kohdallani osaa sanoa, koska en, kuten olen joskus aiemmin kirjoittanutkin, taida edes osata enää itkeä.

-Tunnistin kyllä ne kohdat, joiden oli tarkoitus itkettää. Ja kyllähän minä perheitä ja omakotitalounelmaa rakastan, ketä minä yritän huijata. Olen omakotitalon lapsi ja kasvoin Filmnettiä ja amerikkalaista picket fence- ja pensasaitaunelmaa televisiosta katsellen.

-Eli ei elokuva minua koskettanut, mutta sitä en lue elokuvan, vaan itseni viaksi. Jos siis luetaan viaksi se, että jokin koko perheelle suunnattu, viimeisen päälle manipuloivaksi viritelty lämpöisten tuntemusten pommi ei itketä.

-Minulle toimivimmat kohtaukset olivat stereotyypeillä leikittelevät (tai niitä vahvistavat, miten vain haluat lukea tai uskotko ”dekonstruktioon” tällaisessa mielessä) leikkaukset eri tajuntojen kontrollikeskuksiin: äidin, isän, murrosikään tulevan pojan, kissojen, koirien, taksikuskien… Suurin osa näistä nähtiin vasta lopputekstien aikana. Mainioita pieniä välähdyksiä.

-(Erityisesti pidin siitä, miten kissoja kuvataan kerrankin juuri sellaisina amoraalisina ja satunnaisesti sätkivinä halukoneina, jollaisia ne mielestäni ovatkin.)

-Tuntuu siltä, että tämän ironisehkon tekstin (tosin ironinen se ei ole siinä mielessä, että todella tarkoitan kaikkea mitä kirjoitan, luulen) ainoat minulle mahdolliset vaihtoehdot olisivat totaalinen kieltäminen tai olkien kohauttaminen.

-Loppuun vähän arvotusta hyvien tapojen vuoksi.

-Elokuvan perusidea on mitä mainion & mukavan freesi. Ainakin elokuvan alalla. Peleissähän tällainen olisi aika peruskauraa. Hähähä, casual troll is casual. Kaikki on aina parempaa jossain muualla. GET TO KNOW THIS!

-Näin Ilokin itse asiassa toimisi, sillä siitä seuraisi se, että halu kohdistuisi jo sinne muualle ja Ilo haluaa, lopulta, vain liikkua.

-Eeeenivei, välissä on kyllä jonkun verran täytettä ja turhaa koheltamista ja löysiä & ennalta-arvattavia vitsejä, mutta kaiken sen hyväksyy suht mukisematta, koska ilman sitä täytettä ja turhaa ne muutamat briljantit ideat eivät olisi päässeet esiin, saati tuotantoon asti.

-Varsinkaan 175 miljoonan dollarin budjetin megatuotannossa, joka on pelkästään Yhdysvalloissa tuottanut jo 350 miljoonaa dollaria ja jonka originaalikieliset näytökset tuntuivat olevan ominöösin täynnä vielä arkipäivisinkin… yhtäkään lasta näytöksessä ei muuten ollut, tuskin edes yhtään alle 18-vuotiasta.

-Ajatusleikki/opetustyökaluna Inside Out lienee mainio, mutta en ole, ainakaan vielä, ns. kohderyhmää tai kohderyhmän huoltaja.

-Ai mitä antaisin elokuvalle tähtinä? Kolme tähteä, hyvänä päivänä 3½.

-Mutta olisiko minulla mitään sanottavaa, mikäli olisin pitänyt Inside Outista ns. viiden tähden verran?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: