Skip to content

Elokuvallisia poimintoja — Visconti, Kiefer/Fiennes, Fury Road, Ultron

elokuu 9, 2015

Viscontin La notti bianche on viehättävän sulkeutunut, kuin katselisi pienoismallikaupungissa tai joulupallossa kulkevia rakastavaisia. Lavastekaupunki on totisesti oikeaa kaupunkia parempi… Lopussa satava höyhenmainen tekolumi on erityinen efekti, en ihmettelisi lainkaan jos Tarkovski olisi saanut siitä alkusysäyksiä tai vahvistusta vesisadefetisismilleen. Nuorta Nataliaa esittävä Maria Schell on ihana, jos vaaditaan klassista viattomuutta, mutta miten julma hahmo onkaan vakaumuksellisessa rakkaudessaan! Mastroiannin esittämä, naiseen rakastunut Mario voi vain tyytyä kohtaloonsa, kun koko elokuvan lankana toimiva odotus yhtäkkiä päättyykin: kaduilla harhailleen Natalian odottama ensirakkaus palaa kuin palaakin, ja romanssin poikanen Marion kanssa loppuu hetkessä. Toisaalta Mario tiesi, että miehen mahdollisesti palatessa niin voisi käydä, mutta niin hän kuin katsojakaan ei odota miehen todella palaavan! Se ikään kuin haraa vastaan draaman sisäisen dynamiikan kanssa, tuntuu psykologisesti julmalta; onhan meitä johdateltu jo toisaalle, olemme ehtineet jo hieman tykästyä Marioonkin. Perustuu Dostojevskin novelliin.




Over Your Cities Grass Will Grow (Sophie Fiennes) on hieno dokumentti Anselm Kieferistä, yleisesti yhdestä viime vuosisadan jälkipuoliskon suurimpiin luetuista kuva- ja veistostaiteilijoista. Jotkin modernin taiteen piireistä lienevät henkitorveaan myöten täynnä Kieferin holokaustin jälkeistä saksalaista betonitraumaa, mutta kaltaiselleni semiahkeralle diletantille silloin tällöin nähty Kiefer potkii yhä, vaikka aiheet ovatkin eurooppalaisuuden kivirekeä kiskoneelle usein turhankin kodikkaita. Pölyä, hiekkaa, savea, tuhkaa, kivimurskaa, vääntynyttä rautaa, olkia, murrettuja harmaan sävyjä… tiedätte kyllä. Beyusin aikalainen ja toveri. Mänttään tulee Kiefer-näyttely loppuvuodesta. Itse dokkari on armottoman hidas, eli sarjassamme viipyileviä kamera-ajoja Kieferin eteläiseen Ranskaan rakentamassa kaupunki-studiossa. Kyseessä on totisesti studio tai työpaja, oikeastaan työmaa: kankaita ja erilaisia elementtejä siirrellään nostureilla ja roiskitaan tuhkalla ja maalilla suurissa tehdashalleissa, maan alla kaivetaan, metallia valetaan ja valutetaan rojun vuoriksi… Kiefer itse on äänessä melko vähän, silloinkin ohjaaja Fiennes itse on hiljaa ja antaa kolmannen osapuolen haastattelijan hoitaa kysymisen. Toisaalta en tiedä olisiko Kieferillä mitään sanottavaa… se on aina vähän sikaa säkissä taiteilijoiden kanssa. Olisiko siellä jotain oikeasti kuranttiakin, vai alkaisiko Anselm vain puhua lisää Raamatusta, historiasta ja jostain helvetin Ariadnesta… Kasuaalille, dokumenteiltaan tiivistä informaatiota vaativalle katselijalle tämä ei muuten hitautensa vuoksi välttämättä toimi, vaikka toimintaa (teosten valmistamista) kuvataankin paljon. Kenties voitaisiin sanoa, että kyseessä on jossain määrin ”lyyrinen” dokumentti, mutta hitaan/kontemplatiivisen elokuvan hengessä.





Mad Max: Fury Road (George Miller) sai niin paljon suitsutusta ja liikuttavan yksimielistä innostusta osalleen, etten ole aiemmin viitsinyt kirjoittaa siitä, ankeuttaja kun olen. Minulle leffa jätti teatterista poistumisen mielialaraidaksi lähinnä vitutuksen, vaikka toisaalta pidinkin näkemästäni. Tavallaan tässä uudelleenlämmittelyssä on kaikki, mutta oikeastaan, siltä minusta tuntui, siinä ei ole yhtään mitään. Oloni (3D-)näytöksen jälkeen oli, niin fyysisesti kuin metafyysisestikin, kuin olisin istunut kaksi tuntia epämukavassa asenossa, kalloni rekan kylkeä vasten teipattuna. Hienot on visuaalit joo ja Warhammer-estetiikka sai kerrankin edes vähän sinne päin olevaa leffaversiota, mutta eihän tässä pätkässä, sinänsä, ole yhtään hevonvitun mitään järkeä. Se on mahdollisesti tyhjin koko vuonna katsomani elokuva, ja minä sentään katsoin sellaistakin paskaa kuin Subject Zero, Hitman, Poltergeist (se uusi) ja Not Another Teen Movie.

Mikä siinä mätti? En osaa yhden katsannon perusteella eritellä tai perustella, tuntuisi muutamien käymieni keskustelujen perusteella olevan henkimaailman juttuja. Mutta suurimmat ongelmani olivat 1) rytmityksessä ja 2) elokuvan sisäisen asenneilmaston muuttumisessa elokuvan kuluessa. Rytmitys on helpompi perustella: en yksinkertaisesti välittänyt rekkatakaa-ajoista. Ongelma tämä on siksi, että arviolta 90 minuuttia elokuvasta koostuu ko. takaa-ajoista. Teknisesti pirun taitavasti kuvattuja ja suunniteltuja, ilmeisesti varsin paljon ihan ”oikeita” tehosteita ja ajoneuvoja käyttäviä kohtauksia, mutta pärisevä ja tärisevä meteli ei syystä tai toisesta miellyttänyt kovinkaan kauan. Voi veljet, kuulostan ihan isoisältä. Joka tapauksessa aloin tylsistyä viimeistään elokuvan puolivälissä. Sinänsä elokuvan historia on pullollaan takaa-ajokohtauksia, joista nautin, joten takaa-ajokohtauksissa noin yleensä ei pitäisi ongelmia olevan. Eräs teoriani on, että Fury Roadissa ajetaan liian suoraan, liian hitaasti ja liian alavalla maalla. Koska mutkia, vaihtelevaa ympäristöä ja vastaantulevaa liikennettä ei ole, pitää toiminta kehittää ajoneuvoissa itsessään, mikä taasen lisää täriseviä sisä- ja lähikuvia. En tiedä johtuiko 3D:stä, mutta minulla oli myös hankaluuksia pysyä kärryillä siitä, että kenen auto mikäkin on, tai edes erottaa autoja toisistaan.

Asenneilmastoksi kuvaamani piirre on sitten vähän monimutkaisempi juttu. Sanotaanko, että ensimmäisen 15-20min ajan olin todellakin elokuvan vangitsema. Tuntui siltä, että katson jotain pelottavaa ja mahdollisesti jopa valtavaa, jotain Toista. War Boysien muodostamam mieshuligaanilahkon psykoottinen meuhkaaminen (varsinkin se suun värjääminen kromisprayllä) tuntui hetken siltä, millaiseksi kuvittelen tulevaisuuden miehet yleensä, mikäli konservatiivinen populismi, junttiutuminen ja ilmastonmuutos jatkuvat edelleen. Elukkamainen, öljyä palvolva postapokalyptinen patriarkaatti ei tokikaan ole mikään uusi trooppi (olivathan alkuperäiset Maxit sen alullepanijoita), mutta tässä se ottaa hetkeksi askeleen kliseestä johonkin muuhun. Jälkikäteen katsottuna metallin ja kallon sekoittavaa maskia käyttävä pääpahis Immortan Joekaan ei kaikessa teatraalisuudessaan varsinaisesti eroa nykyhetken Donald Trumpista mitenkään.

Mutta vähitellen, kaikesta räimeestä ja ”tiukasta asenteesta” huolimatta, koko touhu alkaa vaikuttaa Disney-elokuvalta. Toisaalta ehkä kaikki alkaa näyttää Disney-elokuvalta, jos vääntää kyynisyys- ja realismimittareita pienemmälle ja ottaa kakun päältä vain sen utopian (lopun vapautettu kaupunki & vesivaranto) ja unohtaa miten sitä varsinaisesti hallitaan ja miten kauan vesi riittää jne. Vahvojen naishahmojen myötä alkuminuutit idinsä valloissa pyörinyt, kuonokoppaan lukittu ja dialoginaan vain murahteluja päästellyt Max löytää etiikkansa (onhan hän entinen poliisi) ja ”vahvan naispääosan”, Charlize Theronin esittämän Imperator Furiosan haaveksima matka kohti utopiaa, eli jonkinlaista kommunistis-ekologista kyläyhteisöä, alkaa. War Boyseista tulee vain takaa-ajavia bulkkirosvoja ja heitä kuvastanut metonymia, Nicholas Houltin esittämä Nux paljastuu sotamaalauksensa alta suhteellisen inhimilliseksi. War Boysien johtajia (vanhoja miehiä, muuten) esitellään, kuten asiaan kuuluu, korostetun groteskeilla fyysisillä piirteillä; sielullinen turmelus näkyy fyysisenä rappiona ja vinoumana.

Don’t get me wrong: pidän kyllä liberaalista sateenkaaripesusta, mitä Fury Road ja vaikkapa Sense8 tekevät. Vanhat muorit aseiden kanssa riehumassa, jee jee. Fury Roadista tosin samalla tuntuu katoavan vaaran tunne ja/eli yhdysside tuotantosuhteisiin, kun alun kreisi amoraalisuus ja villi hyperobjektin (öljy & apokalypsi) palvonta muuntuvat loppua kohden optimistiseksi emansipaatiosaduksi. Tämä voi johtua myös toimintaseikkailuelokuvan perinteisten trooppien ja omien odotusteni törmätessä: ehdin innostua liikaa War Boysien ja yhteiskunnan konservatiivisten ainesten yhtäläisyyksistä. Eivät alkuperäiset Mad Maxitkaan olleet pelkkiä toimintaelokuvia, vaan luotauksia apokalyptisen ympäristön maailmantunteesta ja luokkaeroista. Toisaalta minulle Fury Roadin kiinnostavin yksityiskohta on lyhyt väläys aavemaisista soista, joilla hoippuu kankaisiin verhottuja, pitkillä puujaloilla (?) käveleviä hahmoja. Ehkä tulevaisuudessa luvassa on muutakin kuin pelkkää autoilua, sillä jatko-osia on tulossa ainakin muutama ja ilmeisesti myös Imperator Furiosa saa oman elokuvansa.

Elokuvan kehuttu feminismi maistui omasta mielestäni vähän klassiselta mieskatseelta malliin ”alistamista jalustalle nostamisen kautta”, mutta väliäkö tuolla. Huippumallivartaloiset, läpikuultavaan valkeaan verhoillut täydellisen patsasmaiset naiset (tavallaan myös itse Theron mukaan luettuna: muistakaamme Ihmebantun viisaat sanat (mukaillen): ”kaunis voi esittää rumaa ja osoittaa samalla olevansa taitava, sillä tiedämme että siellä alla on silti piilossa se pirun kaunis tyyppi, mutta ruma on aina yksinkertaisesti vain ruma”) lotraavat raikkaalla ja kirkkaalla vedellä keskellä rumuutta, likaisuutta ja apokalyptista hiekkaerämaata kuin muotilehden kuvauksissa, mutta touhuun on alibi, hehän ovat geenipoolista juuri näiden ominaisuuksiensa perusteella alistavien miesjohtajien suvunjatkotoimenpiteisiin valittuja. Niinpä he voivat olla seksikkäitä ja potkia perseitä. Myöhemmin mukaan tarttuu joukollinen vanhempia, taistelutaitoisia naisia, jotka toki tapatetaan yksitellen. Toisaalta asialliset & asianomaiset tahot tuntuisivat pitävän elokuvaa aidosti feministisenä, joten kuka minä olen ja millä perusteilla siitä marisemaan. Parempi tämäkin kuin ei mitään. Ehkä asiaa voisi katsoa myös niin päin, että ainakin tällä kertaa naiset voivat seksikkyyden lisäksi myös potkia perseitä — ominaisuus joka miessankareilla on ollut käytännössä aina. Toisaalta ilman Maxia yksikään naisista ei onnistuisi tavoitteessaan, he kaikki ovat enemmän tai vähemmän alisteisia Maxin peilille…


Avengers: Age of Ultron (Joss Whedon) on tuottanut tähän mennessä kolminkertaisen määrän vasta hiljattain omilleen päässeeseen Fury Roadiin verrattuna, mikä on toki Fury Roadin ja suurten tuotantojen monimuotoisuuden kannalta vähän sääli. Merkille pantavaa näissä Marvelin ”kulta-ajan” (ensimmäisestä Iron Manista eteenpäin) elokuvissa on se, että niistä voisi oikeastaan ottaa kaikki erikoistehosteet ja juonen pois ja pistää henkilöhahmot sanailemaan keskenään johonkin huoneeseen ilman, että menetettäisiin yhtään mitään. Toki Age of Ultronin aloittava taistelukohtaus on hieno; Kostajien yhteispeli on kuin tanssia, tai täydellisesti suunniteltu jenkkifutishyökkäys. Mutta silti tämän(kin) elokuvan sielu on, Whedonin leffoille ja sarjoille tyypillisesti, ensemblen keskenäisessä sanailussa ja hengailussa.

Ongelmia syntyy heti, kun pitäisi siirtyä draaman kliseisen trooppikaaren pakottamana konfliktitilanteisiin. Oli kyse sitten komediasta, ihmissuhdedraamasta tai supersankarielokuvasta, Hollywoodissa juonen perusrakenne on aina sama, mikä on tietenkin amerikkalaisen elokuvan ja television vahvuus, mutta samalla aina myös sen pääasiallinen ongelma: ennalta-arvattava ja ennalta-arvattavuuteen luottava rakenne tekee kaikista tuotannoista arkkityyppisiä genretarinoita. Tämä banaali ylimielisyys olettaa, että kaikki tarinat ovat kasvutarinoita, tai että tietynlaisia tarinoita ylipäänsä tarvitaan jokaisen tuotannon ytimeen. Tämä puolestaan saa aikaan sen, ettei katsoja enää kiinnitä tarinaan edes huomiota, sillä se purkautuu aina samalla tavalla, eikä sitä voi lopettaa, rakenne-geneettisistä syistä, muuten kuin optimisesti (perinteisesti) tai kyynisesti (meta-älyllisesti). Tärkeää ei ole itse tarina, vaan yksityiskohdat, joiden näyttämisen tarina mahdollistaa. Näihin yksityiskohtiin Hollywood puolestaan budjetoi kaikki sadat ja tuhannet miljoonansa. Budjetit kasvavat jatkuvasti, mutta filosofisesti ajatellen mikään ei kehity. Erikoistehosteita ei voi laskea kehitykseksi, sillä ne eivät muuta mitään muuta kuin vierauttamisen, silmänkäännön tai uncanny valleyn tasoa. Valtavirtaelokuvissa ei ole tapahtunut elokuvallisesti mitään kehitystä sitten 50-luvun. Yhtälö on niin fantastisen päätön, ettei sen äärellä osaa olla edes vihainen.

Ensimmäisen Avengersin tavoin tavoin konflikti (väkisin)väännetään tälläkin kertaa ryhmän sisäisestä paineesta ja eripurasta, joka on teini-ikäisen sielunmaailman tasolla. Niinpä se on myös pitkästyttävää, epäuskottavaa ja katsojaa korventavaa. Kuka näitä yhdentekeviä kasvutarinoita jaksaa vääntää vuodesta toiseen? Käytännössä koko elokuvan runko koostuu siitä, että esitetään sisäinen konflikti, joka Kostajien pitää ratkaista löytämällä ties minkä satunnaisen hölynpölyn kautta voimaa luottaa itseensä ja toisiinsa. Lopuksi on sitten eeppinen taistelu. Ugh, ei ihme, että Alan Moore sanoi juuri haastattelussaan supersankarielokuvien edustavan infantiilia regressiota ja ”kulttuurista katastrofia”:

”It looks to me very much like a significant section of the public, having given up on attempting to understand the reality they are actually living in, have instead reasoned that they might at least be able to comprehend the sprawling, meaningless, but at-least-still-finite ’universes’ presented by DC or Marvel Comics. I would also observe that it is, potentially, culturally catastrophic to have the ephemera of a previous century squatting possessively on the cultural stage and refusing to allow this surely unprecedented era to develop a culture of its own, relevant and sufficient to its times.”

Sillä on totta, että Marvelin elokuvien eskapistisen ylivallan alla unohtuu esimerkiksi koko (pääosin brittiläisen) 80-luvulta alkaneen postmodernin supersankarisarjakuvan perinne, joka pyrki dekonstruoimaan juuri niitä kaikkein yliampuvimpia ja stereotyyppisimpiä kliseitä, joita Marvelin ja DC:n sarjakuvat olivat ja nyt elokuvat ovat pullollaan. Marvel-elokuvat dekonstruoivat itseään ainoastaan näennäisesti: niissä sanaillaan ja nokkeloidaan ajanmukaisesti, ollaan itseironisia ja ennen kaikkea tehdään jatkuvia pieniä tribuutteja ja silmäniskuja lorelle ja faneille. Silti itse elokuvallisissa rakenteissa tai suhteessa yhteiskunnallisiin valtasuhteisiin ei ole mitään, mikä ratkaisisi tai edes käsittelisi 2010-luvun ihmisen tai yhteiskunnan ongelmia. Kaikki on viittausta menneeseen. Kaikki on nostalgista ja taaksepäin katsovaa. Eikä siinä mitään, kyllä minä vanhana Marvel-fanina viihdyn. Toisaalta mitään vaihtoehtoistakaan ei ole.


 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: