Skip to content

Päiväkirjaotantoja kirjoista, elokuvista, kirjoittamisesta

kesäkuu 16, 2015

27/3/15
Viime viikot olen päivisin lukenut (yleensä Deleuzen Cinemaa) ja iltaisin katsonut jonkun elokuvan, joka mahdollisesti liittyy lukemaani, tai mahdollisesti laajentaa sitä. Jos ei muuta, niin ainakin laajentaa elokuvan historian tuntemustani. Maalinsa kullakin. Niinpä voisi sanoa, että olen pyrkinyt katsomaan ns. taide-elokuvan kaanonia, jotain, joka tuntuu ainakin vielä toistaiseksi historiallisesti pysyvältä ja perustellulta. Liikkuvien kuvien kannalta voi olla samantekevää mitä katsoo, mutta silti tuntuisi myös itsestään selvältä, että toiset elokuvat luovat enemmän yhteyksiä ja kestävät myös aikaa enemmän kuin toiset. Toisaalta uusia elokuvia tulee jatkuvasti lisää siinä, missä Angelopouloksen, Ophülsin tai Rossellinin tuotannot ovat ”valmiit”. Ylipäänsä ei tunnu siltä, että Hollywood tuottaisi mitään oeuvre-mielessä siten, että noita listoja olisi vaikea ottaa haltuun. Tämä on tietenkin myös hämäystä, sillä olemme eläneet tuon populaarikulttuurin, aikalaisia kun olemme, minkä vuoksi vaikkapa Nolanin tai Andersonin tuotannot ovat tuttuja orgaanisesti, elämän varrelta, mutta myös spektaakkelitaloudellisesti. Vanhempien ohjaajien kaanoneihin minulla voi olla vain historiallisesti haltuun ottava (tai ihannetapauksessa: löytävä) suhde. Kaanon toisaalta odottaa, sillä on jo ns. taiteen ikuisuus, eikä sen tarvitse välittää muotivirtauksista, erilaiset kuvatyypit ovat kyllä olemassa ja odottavat siellä jossain, havainnon kannalta itsellisinä ja autonomisina. Aika vapauttaa teosten kokemuksen sosiaalisista, suorista hierarkioista, sillä ne ovat myös aina aktiivisesti unohdettuja. Lähinnä niitä voi käyttää enää elitistisinä välineinä sosiaalisissa nokkimispeleissä, mutta tuollaisista suhteista itselleen etsivän ei tarvitse välittää. Tämä on kenties Tzaran antiteesi, hermoparantolan filosofiaa, mutta minä en toisaalta koskaan pitänyt Tzaran silmänkääntötempuista.


30/3/15
”Felix Ravaisson väitteli 1838 tohtoriksi luonnonfilosofiasta. Henri Bergsonin mukaan Ravaissonin filosofian perusajatuksena on se, että taide on kuvallista metafysiikkaa, että metafysiikka on taidetta koskevaa pohdiskelua ja kysymyksessä on sama intuitio vain eri tavalla käytettynä, jonka tuloksena syntyy sekä suurta filosofiaa että suurta taidetta.” (Suomentajan huomio Merleau-Pontyn teoksessa ”Silmä ja mieli”.)

”Taiteilija on totuudenmukainen, valokuva valehtelee. Todellisuudessa aika ei seisahdu.” -Rodin


1/4/15
Luin Nabokovin Lolitan loppuun (englanniksi, tietenkin, en usko että se kääntyy). Kirja menettää parhaimman teränsä viimeisessä kolmanneksessa, mutta silti ja banaalin uhalla: mitä kieltä, miten helposti Nabokov leikittelee! Toisaalta: mitä ihmeellistä jorinaa! Ironia Lolitassa on muuten mielestäni elimellisesti erilaista kuin Nabokovia seuranneen usalaisen metafiktion. Lolitassa kuuluu vielä laaja sivistys ja usko sivistykseen, vaikka niin Humbertin hahmo kuin Nabokovkin suhtautuvatkin kysymykseen parodisesti ja itseironisesti. Ilman perkeleellistä tutkimusta ja analyysiä en osaa tämän paremmin perustella, mutta näppituntumani on tämä. Toisaalta 1800-luvun puolella syntynyt, laajan eurooppalais-venäläisen sivistyksen saanut Nabokov oli vielä aivan toista sukupolvea kuin 20-30-luvuilla syntynyt metamieskavalkadi Barth, Pynchon, Barthelme, Gass, Gaddis ja DeLillo.

That being said, en voi edelleenkään sietää Pale Fireä, en pysty lukemaan sitä edes puoliväliin. Se jaaritus kuvitteellisen maan prinssistä ja ties mistä on maailman paskin ja tylsin kirjallinen meemi, ihan oikeasti. Lukisin mieluummin koko Barthin tuotannon ja päälle kaiken OuLiPon kuin pelkän Pale Firen. Aloitin kirjaa taas vaihteeksi, ehkä kolmannen tai neljännen kerran, mutta kun ei siitä tarvitse tietää kuin metodi ja idea (vau, kertoja ois epäluotettava monessa tasossa ja ehkä koko keskusrunokin, jota kertoja ylitulkiten kommentoi, on epäluotettava ja voi veljet miten kiehtovaa), niin kaikki tarvittava on jo hanskassa. Itse kirja on niin käsittämättömän tylsä ja kellastuneen yliopistopaperin makuinen, että jopa minä tylsistyn ja hieron edelleen silmiäni ihmetyksestä. Keskusruno on toki ihan hauska, mutta kaikki muu sen ympärillä on, rehellisesti sanottuna, silkkaa ulostetta. Yritin lukea sitä taas vain, koska kirja on ”vihdoin” suomennettu, eli yli 50 vuotta myöhässä, jotta sillä olisi enää mitään merkitystä yhtään minkään kannalta. Kaikki, joita se mahdollisesti kiinnostaa nykyään, osaavat englantia, jos kohta teoksella on arvoa enää lähinnä metafiktion historiankirjoituksen kannalta. Esimerkiksi vaikkapa kotimainen modereni runous on tehnyt kaiken kirjassa esitetyn kiinnostavammin ja paremmin. Mutta jos Pale Fireen haluaa välttämättä tutustua, kannattaa melkeinpä mieluummin lukea teoksen tiimoilta käytyä loputonta akateemista tutkimusta ja jaarittelua, jota netistäkin löytyy kirjaston verran. Täten tylsistyttävä kerronta höyläytyy pois ja kaikki narratiivis-intertekstuaaliset kikat saa imeytettyä itseensä ilman haittaavia kuituja. Avantgardisti minussa toki kavahtaa hieman, mutta pakko se on myöntää: Lolitaan verrattuna Pale Fire on lähes lukukelvoton. Varmasti yritän lukea sen vielä joskus.


17/4/15
Eilen parempi päivä, tein kässäriä tunnin pari, ehkä se ei enää ole niin levällään. Silti epätietoisuus: tuleeko siitä niin hyvä kuin siitä voisi tulla? teenkö sitä tarpeeksi pieteetillä? Näenkö tarpeeksi selvästi, sen jonkin? Toisaalta: siinä vaiheessa kun näkee itse jo selvästi, on mahdollisesti työstetty jo liikaa. Luin Kristianin uuden kokoelman, se on tietenkin hyvä ja pirun tarkasti tehty, Kristian teki sitä kauan, ei olisi ehkä malttanut luopua. Se näkyy, se on kuin kiveen hakattu, siinä ei ole lauseita joita ei olisi harkittu viikko- ja kuukausikaupalla. Samalla siinä on se Kristianille ominainen kielen sivistys, paikoin lyyrinen kuvallisuus, tietty monimutkainen lauseen väri. Suitseeko kieli? Ehkä joskus, mutta ei se haittaa, se on Kristianin ominaisuus. Entä minä? Anglistista kirjakieltä, joka vain leikkaa aina toisaalle? Onko se edes suomea? Onko sillä väliä?

Katsellut liikaa sarjoja, välillä vähän urheillut, yöllä ennen nukkumaanmenoa meditoinut, en tiedä toimiiko se muuten, mutta ainakin uni tulee nopeammin. Tänään katsoin YouTubesta (sic) Rossellinin The Flowers of St. Francisin. Mainiohan se oli, mutta olenko nähnyt jo liikaa klassisia elokuvia, onko se muta enää koskettavaa, tai linnut, entä sade puiden lehtiin? Jyrockiin en jaksa mennä pelkän Paperi-T:n takia. Tekisi mieli tehdä kahvakuulatreeni vain, jotta saisi sen hetkellisen hyvänolon ja voisi loppuillan katsoa paremmalla itsetunnolla Arrow’ta. Wallacelaisen viihteen ikuisuuden vallassa siis mennään.


20/5/15
Gravity’s Rainbow luettu, viimeiset parisataa sivua huomattavasti hitaammassa tahdissa, sillä teos ei selkeästi enää kanna & muuttuu entistäkin sekavammaksi ja lukijalle alkaa viimeistään siinä vaiheessa paljastua, että mitään luetusta ei varsinaisesti lunasteta… kuten ei tietysti ollut Pynchonin tarkoituskaan. GR on juuri sitä outoa juupas-eipäs-puuroa, mitä kritiikitkin aina sanovat: loistava, sekava, nerokas, helvetin tylsä, taidokas, satunnainen, liian pitkä, ajanhukkaa-mutta-siltikin… Parhaita jaksoja ovat ne pienet, yhtenäiset episodit, jotka ovat myös kaikkein hauskimpia, helppolukuisimpia ja viihdyttävimpiä. Slothropin vessanpönttösukellus & rakettipanokartta, luola/kaivostakaa-ajo… Alku ja keskikohota ovat parempia ihan jo siksi, että niiden aikana tuntuu vielä siltä, että hahmoilla on jotain merkitystä, jokin kohtalo tai tarkoitus, että suuri kudelma muodostaa jonkin kuvion. Se, että ei muodosta ei oikein riitä, sillä käsitteellinen arvo on melko olematonta arvoa silloin, kun varsinaisten dynamiikkojen pitäisi toimia teosta lukiessa, ei jotain esseepaperia kirjoittaessa. Ylipäänsä: miksi edes käyttää hahmoja, varsinkaan näin paljon? GR ei ole varsinaisesti ajanmukainen tai istu omaan avantgardeeni, sillä olen kiinnostuneempi nimenomaan kaikesta muusta kuin hahmoista tai niiden motoriikasta. Viimeisen kolmanneksen aikana hahmot pudotellaan pois, unohdetaan, kukaan ei saa täyttymystä tai edes syvene, kenenkään kohtalo tai kaari ei ole selkeä, kaikkein vähiten keskushenkilöiden. Jos heille kaipaa jotain motiiveja, pitää ne kaivaa ulkopuolisesta kirjallisuushistoriasta: se ja se Rilken motiivi, se ja se Joyce tai Homeros, se tietty saksalaisen romantiikan perintö, se manikealainen dualismi, se maailmansotien taustamotiivi. Kaiken yllä pynchonilainen ”paranoian estetiikka”, joka ohjaa narratiivinukkeja kuin jokin frankensteinilais-teslalainen sähkövirta, jonka runollisuuteen on helppo takertua, joka asettui usalaisen alakulttuurin pyramidinsilmään…

Hahmojen hupaisan kepeä pikareskisuus ei sikäli haittaa minua, kuten ei yletön postmoderni metailu muutenkaan, tämähän on se omin juttu minulle. Suurin ongelma teoksessa minulle on se epäselkeys ja vääränlainen selittelemättömyys, johon kerronta kerta kerran jälkeen palaa. Kyse ei ole mistään nautittavasta lyyrisestä hämäryydestä (paitsi aniharvoin, niinä hetkinä Pynchon on suvereeni ja lunastaa kaiken, mutta noita sivuja ei taida olla edes paria kymmentä), vaan läpitunkemattomasta tekstimassasta, josta en saa otetta vaikka kuinka tarkasti lukisin (suomennos ei muuten, vilkaisuni perusteella, auta tässä suhteessa). Tällainen aines perustelee toki itsensä, mikäli lukijan tarkoituksena ja suurimpana huvina on rakentaa intertekstuaalinen wikisivusto, mutta muuten se perustelee itsensä vain käsitteellisesti, mikä taasen on tylsää, sillä hyötysuhde lukemiseen käytettyyn aikaan on negatiivinen, varsinkin kun itse teoksen sijasta voi lukea tiivistettyjä kommentaareja tai papereita, jotka ajavat saman asian. Toisin sanoen lukijana koen aikaani a) hukattavan ja b) kirjoittajan panttaavan lahjojaan outoon ja staattiseen lumisateeseen, jonka tehtävänä tuntuisi olevan lukemisen vastustaminen.

Pynchonin tuotannon suuri paradoksi ja keskeinen olemus on juuri tämä kepeyden ja läpitunkemattomuuden sekoitus, joka kärjistyy vuoden 2006 Against the Dayn yli 1000-sivuisessa ideatuhlailussa. Tavallaan Pynchon on koko postmodernin genrekaman isäkuva, joka tietyssä mielessä ennusti ja siitti kaiken mahdollisen tv-scifistä supersankarisarjakuviin. Siis nimenomaan postmoderneihin supersankarisarjakuviin, en puhu nyt kulta-ja hopeakausista, tai edes Marvelista. Tuntuu siltä, että kaikki 80-luvun jälkeinen scifi/fantasia/kauhuviihde on Pynchonille velkaa nimenomaan ideakuvituksen tasolla. Estetiikka: genrekirjallisuuksien sekoittaminen, satojen yhdentekevien henkilöhahmojen juoksuttaminen ja limerikkien sepittäminen, taustateemoina mitä gnostisimmat tieteiden ja salatieteiden sekamelskat… Lopputulos on maagillis-tieteellistä steampunkpippelivitsipuuroa, josta voisi ammentaa aivan mitä haluaa. Oudon käänteisellä stetoskoopilla luen Pynchonista Grant Morrisonia, Warren Ellisiä ja kaikkien tietokonepelien juonet. Alan Moore on tahollaan kärsinyt jo pitkään terminaalivaiheen pynchoniitistä, jos kohta Mooren myöhäistuotannon magiahöpinät ovat vielä aivan toisella tavalla tylsiä ja latteita.

Lopulta voin tulla vain siihen tulokseen, että tällainen estetiikka on Pynchonin tarkoituskin. Voin vain hyväksyä, että juuri ne piirteet, jotka tekevät hänestä silloin tällöin mielestäni nerokkaan, eivät ole hänen omasta mielestään keskeisiä. Enkä minä jaksa nykyään enää miettiä merkityksen tai suurten kertomusten mahdollisuutta, teemat taiteessa ovat minulle lopulta melko yhdentekeviä. Teemat ovat se, mitä taiteesta voi sanoa tai kirjoittaa, vaikka itse teoksessa niitä ei ole. Teoksessa on vain dynamiikkoja tai niiden puutetta. Muu on turhaa hälyä, joka ohjaa lukukokemusta muualle, miettimään monitulkintaisuuden mahdollisuuksia. Aivan kuin se olisi jokin arvo. Ehkä juuri tulkinta on perseestä? En minä tiedä. Luin Gravity’s Rainbow’ta reilut 20 päivää. Sain sen luettua noin tunti sitten. Jos minulta nyt kysyttäisiin, mitä siinä tapahtui tai kuka kukin henkilöistä oli, muistaisin lähinnä sen, mitä olen lukenut teoksen kritiikeistä tai kommentaareista. Tällainen jälki lähentelee tietenkin hyvän runoteoksen tai elokuvan jälkeä, jos uskoo tuollaiseen selittämättömän kokemukseen. Minä uskon toisinaan, sillä toisinaan minulla on tuollaisia kokemuksia. Siinä suhteessa GR on onnistunut. Jos on tärkeää voida sanoa, että en ymmärtänyt teosta kokonaan, että en saanut sitä haltuuni, että se jäi ”runolliseen hämärään”, GR on onnistunut.

Mutta Pynchonin Inherent Vice oli toisaalta mainio! Tai siis onhan Gravity’s Rainbow’kin helvetin hyvä ja ainutlaatuinen, eihän siitä ole kysymys, vaan sen historiallisen arvon kohdalla jo jostain muusta. Mutta hitto kun Vice imi, luin sen parissa illassa. Täydellinen dekkariuudelleenkirjoitus. Toisaalta sen sulattamisessa auttoi PTA:n elokuvasovitus, jonka katsoin alle ja joka on yllättävänkin uskollinen. Hyvin toimiva teospari. Ehkä sekin auttaa, että miljöönä on Los Angeles vuonna 1970 ja Mansonin aiheuttama hysteria, eikä toisen maailmansodan aikainen Eurooppa. Olen siitä huono mies, että 1900-luvun sodat eivät ikinä kiinnostaneet minua. Itse asiassa Inherent Vicen sujuvuuden ansiota on se, että päätin yrittää lukea Gravity’s Rainbow’ta taas kerran, tällä kertaa urakassa onnistuen.


31/5/15
Charlotte Chandlerin I, Fellini on todella vetävä, todella hyvä. Hieman banaalin alun jälkeen yllätyin siitä, miten täydellisesti haamukirjoitus vetää ja on sommiteltu, vaikka siellä täällä onkin turhaa toistoa. Vain Fellinin ääni kuuluu ja tuntuu, vaikka kirja on Chandlerin kirjoittama ja kokoama, Fellinin 14 viimeisen elinvuoden aikana tehtyjen haastattelujen pohjalta. Miten lupsakkaasti Fellinin muistelut soljuvat! Samalla tulee suuri halu katsoa uudelleen (tai jälleen kerran) Fellinin elokuvia. Samalla kirjasta tulee inspiroitunut olo, juuri sellainen, jota ei voi käyttää tai hyödyntää mihinkään, vaan sen aiheuttaman nautinnon johdosta pitää lähteä kauppaan tai rikkoa tila jotenkin muuten (vähän kuin pidättelisi ulostusta), ja palatessa mieli on musta, olo saamaton ja lamaantunut. Mutta nämä ovat lempihetkiäni, tai eräitä niistä, kun tuntuu siltä, että ehkä sittenkin on olemassa jokin inspiraatio tai innostava ja miellyttävä tila, sen sijaan että olisi vain kauhua ja pelkoa ja tylsyyttä, väkisin vääntämistä ja tympeän sisällön tuottamista lisää, ajan kulumista ilman mitään mahdollisuutta vaikuttaa siihen, tai luoda yhtään mitään…

Tällainen tuntui olevan Fellinille vieras olotila, sillä kaikesta päätellen hän oli krooninen työnarkomaani, joka ei (ilmeisesti) nuoruusvuosiensa jälkeen edes katsonut enää juurikaan elokuvia, sillä sekin vähä aika oli pois omien elokuvien tekemisestä. Mitä omituisin italialainen ikuinen pikkupoika, joka olisi voinut masturboida omissa narsistisissa unelmissaan ikuisesti, miksi siis katsella muiden unelmiin? Minulle tavallaan vieras ja kiehtova näkökulma, sillä olen vastoin parempaa tahtoani aina kokenut taiteen kokemisen taiteen tekemistä helpommaksi ja kiinnostavammaksi. Samoin reflektoivan kirjoittamisen luovaa kirjoittamista kiinnostavammaksi ja helpommaksi. Minun huumeeni on siis peilin toisella puolella. Fellini oli juuri sellainen viisas typerys, joka jollain ihmeellisellä ja lapsekkaalla tavalla sai ulostettua fantasiansa kankaalle ilman, että halvaantui analyysiin. Joka ahdistui tai ikävystyi, mikäli ei päässyt tekemään itse.

Minulle puolestaan on mitä suurin ihme jo se, että olen tällä kitkuttamisellani saanut aikaiseksi neljä runokirjaa (joista yksi tosin julkaistaneen vasta ensi vuonna) ja luultavasti lisääkin tulee. Sellainen on täysin vastoin luonnettani. Murheellisintahan Federicon tarinassa on se, että kaikesta järjettömästä työkiihkostaan huolimatta hän sai tehtyä (omasta mielestään) vain niin vähän elokuvia. Tähän syynä oli Fellininkin kohdalla rahoituksen puute: budjettia olisi toki löytynyt, jos hän olisi tehnyt tuottajien mielen mukaisia elokuvia.

Kaikkein prominentein teema teoksessa on kuitenkin vanhentuminen ja aika, mikä ei ole yllättävää, olihan Fellini haastatttelujen alkaessakin jo iäkäs mies. Äärinostalgisen ohjaajan sielu oli ikuisesti nuori ja muisti hyvä, mikä on toisaalta kaiken murheen alku ja juuri. Fellini halusi tehdä elokuvia viimeiseen asti, vaikka maailma oli hänet jo tavallaan siirtänyt eläkkeelle: 80-luvun loppuun tultaessa 60-luvun alun ja La Dolce Vita olivat jo neljännesvuosisadan takaa, La Strada 50-luvun alkuhämäristä. Fellini kertookin teoksessa ambivalentista suhteestaan vuoden 1993 kunnia-Oscariinsa. Oliko tämä nyt tässä, loppuivatko työt jo nyt?

Loppuivathan ne, sillä samana vuonna Fellini kuoli.

Oma lukunsa on Fellinin ja näyttelijätär Giulietta Masinan elämänmittaisesta suhteesta piirtyvä kuva. Selkeästi Masina oli Fellinille muusa, jota tämä piti jalustalla ja mytologisoi. Toisaalta Fellini myös petti Masinaa ja vahvisti tietoisesti kuvaa pitelemättömästä ”italialaisesta miehestä”, mihin vastavuoroisesti myös Masina itse sortui: Federico oli ainutlaatuinen ja elämäni ainoa suuri rakkaus, oli vain kestettävä Federicon syrjähypyt. Kaikesta tästä Fellini/Chandler puhuu toki varsin vähän, yleensä hieman setäilevään ”miehet on luotu panemaan kaikkea”-sävyyn. Mutta onhan kyseessä muistelmateos, ei psykoanalyysi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: