Skip to content

Ihanan lihan avaruus, eli Vernon Chatmanin Final Flesh

kesäkuu 13, 2015

Final Flesh on siinä määrin nerokas videotaideteos jo käsitteellisellä tasollaan, että olen ideasta aidosti kateellinen. Elokuva koostuu surrealistis-absurdeista episodeista, jotka Vernon Chatman (mm. Wonder Showzen) käsikirjoitti ja lähetti filmattavaksi tilauspornoa tekeville (esim. ”Playa’s Entertainment”) studioille, jotka eivät sen suuremmin kysele, vaan kuvaavat asiakkaidensa fantasiat mukisematta. Kussakin neljässä episodissa hahmoina ovat äiti, isä ja tytär, mutta kaikissa episodeissa on eri näyttelijät ja kulissit.

Monen monituista todellisuutta törmää, kun 2000-luvun alun gonzopornotasoisella käsivaraotteella kuvatuissa episodeissa pornonäyttelijät yrittävät parhaansa mukaan eläytyä dialogiin, jossa puhutaan esimerkiksi atomipommin putoamisesta, kunniakkaasta kuolemasta, Gregor Samsasta ja omituisista unista. Hauska muljahdus näyttelijöiden ”omiin nahkoihin” tapahtuu aina silloin, kun he pääsevät hetkeksi hyväilemään itseään, nuoleskelemaan toisiaan ja voihkimaan keinotekoisesti. Nämä hetket ovat tosin suhteellisen harvassa, eivätkä ne ole erityisen graafisia. Nuo surkean pornon välähdykset ovat kuitenkin hupsulla tavalla meidän todellisuuttamme lähimpänä oleva tila Final Fleshin oudossa kotivideomaailmassa. Pornostelu ei ikinä jatku pitkään, vaan pian siirrytään taas takaisin satunnaisten törmäysten estetiikkaan, kun näyttelijät jotka ovat tottuneet tekemään kameran edessä vain yhtä asiaa, joutuvat yhtäkkiä tekemään aivan jotain muuta. Final Fleshissä jos missä he ovat todellakin kuin kehoja tai robotteja, joita heidän olemukselleen vastakkainen käsikirjoitus ohjaa mitä omituisimpiin kohtauksiin ja vuorosanoihin.

Esimerkkinä muutama kohtaus elokuvan ensimmäisestä episodista, joka on vielä suhteellisen koherenttia kamaa: Tyttären hahmo kertoo unestaan, jossa hänen mennessään suihkuun suihkusta ei tulekaan vettä. Hän kuitenkin löytää lavuaarista lasipurkillisen vettä, jonka kyljessä lukee ”laiminlyötyjen lasten kyyneleitä”. Alaston tytär alkaa valuttaa kyyneleitä päälleen hieroen samalla itseään eroottisesti. Pian hän kuitenkin lopettaa, sillä hän huomaa toisen lasipurkin, joka on puolestaan täynnä ”enkelin verta”. Seuraa lisää hierontaa. Ja niin edelleen.

Toisessa kohtauksessa perheen isä, wifebeateriin pukeutunut hillittömän bodattu ja kalju tumma mies (+ tekoviikset ja liian pienet kapeasankaiset silmälasit), julistaa silmät suljettuina suoritettavan viittausäänestyksen. Mistä kysymyksestä, sitä ei kerrota. Äidin ja tyttären nostaessa kätensä ylös isä käy vuorotellen nuuhkimassa heidän kainaloitaan ja hyväilemässä itseään. Isän mukaan äänestyksen tulos meni tasan, minkä jälkeen tytär synnyttää kananmunan, jota alkaa oitis nuolla. Tästä kateellinen äiti synnyttää melonin, jota äiti ja tytär alkavat nuolla. Tytär synnyttää ison raa’an pihvin, jonka hän nimeää ”herra Petersoniksi” ja jota hän alkaa imettää.

Elokuvan myöhemmissä episodeissa touhu ja dialogi muunttuvat entistä satunnaisemmaksi ja hämärämmäksi. Villien ja absurdien leikkausten estetiikka lienee esimerkiksi Adult Swimin ohjelmia katsoneille tuttu. Sitä on hyvin vaikea kuvailla, varsinkin kun videokuva ja pornonäyttelijöiden olemus & surkeat näyttelijäntaidot lyövät vastapalloon. Kaiken taustalla on tietenkin metodista johtuva kaksoisohjaus: krediiteissäkin toinen ohjaaja on alkuperäiset pornopätkät tilausohjannut Ike Sanders, jonka Twitter-kuvaus sanoo seuraavaa: ”Professional Adult Video Director, Producer, Editor, Cameraman, & Male Talent. Black Dick Sluts Wanted.” Sandersin mestaroimat videot Chatman lienee sitten leikkaillut haluamaansa järjestykseen ja muotoon. Elokuvan trailerit ovat vähän turhan hektisiä vastatakseen itse teoksen letargisen häiritsevää fiilistä, mutta yleiskuvan niistä saanee.

Elokuvallisena kokonaisuutena noin 70 minuutin mittainen Final Flesh ei välttämättä kanna aukottomasti ja jossain määrin loistava idea tyhjentyy jo itseensä: käsitteelliselle ilmaisulle tyypillisesti varsinaista lopullista työtä ei välttämättä edes tarvitsisi. Sen verran härskiä ja silmämunat pullistavaa liminaalikamaa teokseen kuitenkin mahtuu, että varsinaista marisemisen aihetta ei ole.

Final Fleshin silkka olemassaolo täyttää nännipussini sanoinkuvaamattomalla riemun läikkeellä.

No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: