Skip to content

Jäte

toukokuu 13, 2015

Mitä nyt taas, eih, voi jumalauta.

Makki on juuri heijannut oikeassa kädessään tasapainottelemansa, joltain Anselm Kieferin heikomman hetken hedelmältä näyttävän keräyskartonkipyramidin, porrastetusti sortuen, biojäteastiaan.

Mitä helvettiä jäteastia tekee keräyskartongin paikalla? Vai onko Makin päässä vain, niin sanotusti, pimentynyt hetkeksi? Laskelmoiva silmäys tunkion sisälmyksiin paljastaa vaaleanpunaisesti oranssihtavia ananaita (kuka täällä niitä syö, talossahan asuu vain eläkeläisiä), ylikypsien banaaniterttujen hiiltyneitä rastoja, edesmenneen parvekekesän kukkamultaa, paenneita omenoiden karahkoja, määrittelemättömiä luita(?), hajoamisen tilassa olevia, kalvakkaasti vihertäviä biojätekasseja, joiden sisuksista keskenmenneiden sikiöiden tummankiiluvat silmät tuikkaavat… Tämän flooran päällä loikovat kartonkirauniot näyttävät säästyneen pahimmilta lillumilta ja ellotuksilta, eikä hajukaan ole kummoinen, jätehuoneen halkeilevan muovin, kellaribetonin ja hyvinvointisaastan keskinkertainen trioli. Joten…

Kierrätysfasismin systemaattisella neuroositehtailulla on ollut Makissa oivallis-ravinteikas maaperä, joten isäntäeliö päättää pelastaa kartongit oikeille sijoilleen. Perustaksi Makin rintakehää vasten jääneet viisi kiloa (lukemattomia) Helsingin Sanomia hän pinoaa, hop, keräyspaperiastian notkahtaneelle kannelle vuoroaan odottamaan. Oikean käden pikkurillistä heiluu limainen biojätekassi, jota pitää roikottaa sopivan matkan päässä vartalosta ja ennen kaikkea vaatteista, sillä normaalin, aikaansa arvostavan ihmisen tavoin Makki vie biojätteen keskimäärin kerran tai pari viikossa, minkä seurauksena luonnossa hajoavat biokassit ovat aina jo valmiiksi sulamisen (”Sulamith, Sulamith / konsa jälleen sun silmäs nähdä saan?”) tai kenties liukenemisen tilassa saattohoidon viimein koittaessa. Ajatuskin orgaanisen hyhmän kosketuksesta vaatteisiin, sielun ulkokuoreen, kylmää Makkia…

Mutta kartonkien pelastaminen ei ole ongelmatonta, sillä pikkurillin naapurissa heiluu kuin ihmeen kaupalla kartonkiveljiensä kohtalolta pelastunut, nimettömän talouspaperirullan sarvi, jonka sisälle on tungettu mellakkapampun tiiviydellä n. 30 kpl vessapaperirullia. Vasen käsi taasen on kokonaisuudessaan, sormineen kaikkineen, varattu erinäisten sekajätekassien, metallinkeräyspurnukoiden ja kastikejäännöksisten lasipurkkien konstellaatioille, jonka äänekästä pudottelua asianmukaisiin astioihin Makki inhoaa; onko jyrkänteen reunalta alas, sadan metrin syvyydessä lojuvaan lasisirpalekivikkoon todellakin oltava niin kammottavan pitkä, että tuloksena on aina uudenlainen, ennenkuulematon kuulovaurio?

Tämän roskahimmelin, tämän ihmiskuusen koristelu vaati minuuttitolkulla tarkkaa suunnittelua, tasapainottelua ja ennen kaikkea oikeanlaista lastausjärjestelyä, eikä asunnon oven tai hissin nappuloiden manööveröintikään ole tässä tilassa erityisen helppoa. Niinpä voikin vain ihmetellä ja räkä lentäen kiroilla, miksi joku on vaihtanut jäteastioiden paikkaa varoittamatta, ilman minkäänlaista lupaa. Eikö vaihtajalla ole lainkaan omaa kokemusta roskien viemisestä, ymmärrystä siitä, miten pahoja sotkuja hiuksenhienoon systeemiin tällainen aiheuttaa? Arkinen, syvälle rutiinikeskukseen taottu liikerata on suistettu hetkessä raiteiltaan.

Makki asettaa biojätepussin odottamaan viereisen astian päälle ja noukkii (vaatteitaan varoen, astia on onneksi niin laaja ja täynnä, että kammottavan paljon ei tarvitse kumartua) kartongit satunnaiseksi keoksi rintaansa ja kainaloansa vasten, kuin ihmeen kaupalla rakennelma ei lipeä tai sorru kovinkaan monesti. No niin. Operaatio voi jatkua. Etsitään ensin näille paikka. Makki tekee perinteisen käännöksen vasemmalle, avaa keräyskartonkiastian ja kumoaa pahvit biojäteastiaan. Mitä, anteeksi nyt mutta, hevosen vittua? Tämäkin astia? Onko täällä mikään enää vanhoilla sijoillaan?

Makki alkaa katsella ympärilleen, tihrustaa jäteastioiden kylkien tekstejä. BIOJÄTE siinä lukee, eikä muotokaan ole leveä ja laaja keräyskartonki, vaan laiha ja ruskea. Tämän kaiken taustalla on jokin strateginen mieli, joka on tehnyt kokonaisvaltaisen uudelleenjärjestelyn, seuraamuksista huolimatta. Lähimain mikään ei ole vanhalla paikallaan. Tilan luutunut muisto häilyy haamuna uuden kokoonpanon yllä. Jäteastioiden tekstit eivät tarkoita mitään, on kuin joku olisi vaihtanut jalat käsien tilalle. Katse palaa biojäteastian uumeniin. Siellä jossain, kaikuvan ja kimpoilevan pudotuksen päässä, kuultaa pimeydessä kartonkimehutölkkien kulmia. Astian reunat ovat multaisat, kosteat, tahriintuneet. Makille riittää tämä paska. Hän ei voi kuin luovuttaa, antaa tämän erän sekoittua multaan. Ei toivoakaan siitä, että kartongit voisi pelastaa astian uumenista ilman postmoderneja jätetahroja, joiden poistamisesta ei ole olemassa minkäänlaisia takuita. Parhaimmillaan ne voivat olla jopa näkymättömiä, mutta silti aina olemassa, jotain pintaa asuttamassa. Tämä kummittelee aivoissa vielä pitkään, ainakin satoja metrejä kohti kauppaa.

Makki hoitaa lopun lastauksen miten kuten, unohtaa avata suorakulmaisesti kadulle leikkaavan raskaan metallioven varovasti. Alle jäävä eläkeläisrouva romahtaa katuun kuin kasa risuja, puolittain autotielle, puolittain pyöräkaistalle. Hänen… voi hyvä jumala… hänen peruukkinsa

No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: