Skip to content

Vuonna 2014 lukemani kirjat, 7. ja viimeinen osa

maaliskuu 22, 2015

(Pahoitteluni liian suurista väleistä, mutta WordPress imee työkaluna persettä nykyään.)


Steven Erikson: The Crippled God (The Malazan Book of the Fallen 10)

10-osaisen saagan päätös jättää paljon auki, kuten odottaa saattoi. Kun osia on näin paljon ja jokaisella kirjalla mittaa keskimäärin tuhat sivua, niin tietyt muodolliset maneerit ja kerronnalliset piirteet ovat jähmettyneet uomiinsa jo hyvän aikaa sitten. Sadat henkilöhahmot ovat toisaalta Eriksonin kirjojen vahvuus, mutta myös kaikkein ärsyttävin piirre: näkökulmakerronnalla mielenkiinnon ylläpitäminen tulee sitä hankalammaksi, mitä enemmän hahmoja on, sillä lukijalla on luonnollisesti omat suosikkinsa. Minua(kin) kiinnostaisivat eniten ne hämärät, vuosituhansien ja -satojentuhansien ikäiset puolijumalat, jotka tuntuvat tulevan suoraan jostain myyttisestä ei-ajasta/tilasta. Tietenkin tällaisten hahmojen kirjoittaminen on vaikeaa ja mahdotonta, ellei halua sortua silkkaan eksotiikkaan. Silti tai juuri siksi parasta kirjoissa ovat yleensä ne muutamat, ajattomat ja tilattomat kohtaukset, joissa muinaiset olennot keittelevät teetä ja latovat hämäriä puujalkakaskuja matkalaisille. Varsin kiinnostavia ovat myös eri rotujen ja lajien muinaishistoriat

Nykyajalle ominaisesti paljon tilaa saavat pienet, sivullisiltakin tuntuvat hahmot, kun Erikson pyrkii maalaamaan mahdollisimman laajaa psykohistoriallista kuvaa luomastaan maailmasta. Hän on siinä vähintään yhtä hyvä kuin kuka tahansa nykyinen prosaisti, eikä ainakaan haittaa tuntuisi olevan Eriksonin koulutustaustausta arkeologiassa ja antropologiassa. Viimeistään jossain seitsemännen kirjan kohdalla alkaa kuitenkin ähky painaa, kun kolmannessadas se ja se tuuttaa sisäisellä monologillaan tulemaan traagista henkilöhistoriaansa ja peilaa sitä taustalla käytävät, suuren valloitussodan mielettömyyteen.

Erikson on sittemmin aloittanut jo prequel-trilogiankin, joka kertoo keskeisten puolijumalahahmojen alkuvaiheista. Malazan tarvitsisi kaikkinensa oman merkintänsä, sillä soisin sen syövän George R. R. Martinin A Song of Fire and Ice -sarjan yleisessä fantasiatietoisuudessa koska hyvänsä.


Pierre Guyotat: Coma

Guyotat on kiistelty ja kiitelty hahmo Ranskan kokeellisemmassa kirjallisuudessa. Guyotat’ta on aikoinaan 60-luvulla syytetty Algerian tiimoilta kielletyn materiaalin levittämisestä ja rintamakarkuruudesta. 1970-luvulla hänen Eden, Eden, Eden -teoksensa kiellettiin (edelleen Algeria-syistä), minkä tiimoilta esim. Pier Paolo Pasolini, Jean-Paul Sartre, Pierre Boulez, Joseph Beuys, Pierre Dac, Jean Genet, Simone de Beauvoir, Joseph Kessel, Maurice Blanchot, Max Ernst, Italo Calvino, Jacques Monod, Nathalie Sarraute, François Mitterrand ja Georges Pompidou riensivät kirjoittamaan vetoomuksia romaanin puolesta. Claude Simon erosi Prix Médicis’n hallituksesta sen jälkeen, kun palkintoa ei myönnetty Edenille.

Tämä Wikipedia-tietous ei varsinaisesti liity vuoden 2006 Comaan mitenkään, mutta antaa kuitenkin ymmärtää, että kyse on aikalaisittain merkittävästä kirjailijasta, jota ei juuri tunneta ranskankielisen maailman ulkopuolella.

Coma liittyy vakaasti Guyotat’n henkilöhistoriaan, sillä hän kirjoitti sen subjektiivisen koomakokemuksensa pohjalta. Koomaan Guyotat vajosi vuonna 1981, kun hänen kirjoittamistyöhönsä ja -etiikkaansa liittyvät paastoamisjaksot lähtivät vähän lapasesta. Rehellisesti sanoen itse kirjasta en muista enää juuri mitään muuta kuin sen, että se on fragmentaarista oman omaelämäkerrallista muistelua, joka toimi välillä hienosti, välillä ei lainkaan. Alkusanoina on tällaiselle kamalle tyypillisesti ranskisjargonistista jumalpalvontaa ja mehustusta siitä, miten nyt ollaan tajunnan ja havainnon rajamailla, vaikka itse tekstistä (ainakaan englanninnoksesta) ei mitään tällaista välitykään.

Myös Eden Eden Edenistä olisi käännös englanniksi, mutta sen kappaleiden hinnat näyttävät käytettyinäkin lähtevän 90 dollarista.


Slavoj Žižek: The Art of the Ridiculous Sublime on David Lynch’s Lost Highway

Mainio luenta Lost Highwaysta saattaa hyvinkin olla setä-Slavoj’n kruunu. Hupsu julkaisu, 50-sivuinen essee kirjamuodossa. Oh well, koko teksti on luettavissa myös esim. täällä.


David Foster Wallace: Both Flesh and Not

Wallacen ”virallisten” esseekokoelmien ulkopuolelle jääneiden esseiden postyymi kokoelma. Eli kokoon kyhättyä hyllyntäytettä kuolleen neron jäämistöistä. Ei luonnollisesti vedä vertoja CtL:lle ja SFTINDA:lle, mutta kiinnostavaa tavaraa silti. Jos ei muuten, niin jo yksin Markson- ja Federer-esseiden takia.


Ludwig Wittgenstein: Culture and Value

Viime vuosina minulle on muodostunut tavaksi lukea joko Deleuzea tai Wittgensteinia, kun haluan olla aidon ajattelun kanssa tekemisissä. En tiedä liittyykö tällaisen olemisen piirre varsinaisesti filosofiaan, sillä en ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut järjestelmistä tai kokoavista todellisuuden teorioista. En tiedä onko niissä mitään järkeä, sillä eihän mikään laskentateho riitä. Ehkä juuri sen takia Žižekinkin vitsit riittävät minulle.

Tavallaan Wittgenstein ja Deleuze ovat toisilleen vastakkaisia filosofeja: edellinen yrittää karsia ja selkiyttää filosofian elementaariselle tasolle, jälkimmäinen puolestaan luoda sen koko ajan uudestaan, löytää yhä uusia termejä ja kuvia. Jossain haastattelussaan Deleuze sanoo Wittgensteinin ajattelua kauhistuttavaksi filosofian antiteesiksi, natsismiksi. Minulla ei ole mitään ongelmia nauttia kummastakin, solahtaa yhteyteen kummankin kanssa. Minulle filosofiassa on joka tapauksessa aina pohjimmiltaan kysymys luovasta energiasta, ei minkään yhtälön tai yhteiskunnallisen kaavan löytämisestä. Niinpä sekä Wittgenstein että Deleuze ovat runoilijoita par excellence.


Takeshi Kaiko: Kesän pimeys

Osa vuoden 2014 projektiani lukea uudelleen japanilaisia, Shōwa-kauden lempiromaanejani. Kesän pimeys on edelleen hieno, vaikkei yhtä vaikuttava kuin ensimmäisellä kerralla. Silti se kuuluu lukea juuri mitä kauheimmassa kesähelteessä, pää jumissa ja kivekset housuissa hiertyen.

Kaikon romaanissa ruumiillinen ja groteski sekoittuvat japanilaiseen perinteeseen tavalla, joka ei voi olla liikuttamatta minua. Eksistentialistis-oblomovilainen haahuilu 70-luvulta, jossa eurooppalaistuneet japanilaiset rakastavaiset yrittävät täyttää sisällään lojuvaa kammottavaa tyhjyyttään, päasiassa paneskelemalla ja ruoalla. Taustalla häilyy Vietnamin sota, jonne kertoja kaipaa ja potee outoa haamukipua, kun ei ole siellä. Kaiko itse oli Vietnamissa kirjeenvaihtajana ja hetkellisesti myös Viet Congin vankina. Noista vaiheistaan Kaiko kirjoitti helvetillisen hienon Into a Black Sun -romaanin, jota ei tosin ole suomennettu. Kesän pimeyden käännös on puolestaan Kai Niemisen ja pirun hyvä, kääntämisen valtionpalkintonsa ansainnut työ.


Pentti Saarikoski: Aika Prahassa

Taitaa olla useimmiten lukemani Baarikoski, johtuen muodollisesta kauneudestaan ja kuulaudestaan. Saarikoski oli, painotan taas, nimenomaan prosaisti.


Samuel R. Delany: Babel-17

Muistelin etten olisi lukenut tätä ennen, mutta olin kuitenkin. Silti en muista siitä vieläkään mitään, paitsi että hyvä kirja.


Juha Siltala: Työelämän huonontumisen lyhyt historia (Mukana uudet huononnukset)

Siltalan kirjasta löysin aivan uudenlaisia tapoja ahdistua. Tärkeä kirja, enemmän kirjoittamaani propagandaa löytyy täältä.


Georges Bataille, etc.: Encyclopaedia Acephalica

Ei niin hyvä kuin odotin. Hyviä osioita, mutta liikaa löysiä, turhia, nykyään yhdentekeviä. Fragmentaaris-ensyklopedistisen muodon tutkijoille.



James Baldwin: The Fire Next Time

Vahva, nopeasti luettavissa.



Clarice Lispector: Àgua Viva

Valitettavasti lähes inhosin, vaikka Lispectorin historiallisen painoarvon tiedostankin. Lispectorin kieli on minulle lähimain sietämätöntä, itsetarkoituksellisen fabulistis-sentimentalistista.



William H. Gass: Omensetter’s Luck

Helvetin hyvä. Gass pyörii parhaimmillaan (kuten tässä ja muutamassa novellissaan) southern gothicin ja modernismin välisessä mehukkaassa pisteessä niin riemukkaasti, että kaikkia päitäni huimaa. Jethro Furber -osuus oli minulle sitä, mitä James Joycen yleisesti luullaan olevan.



John Williams: Stoner

Vuoden 1965 romaani on elänyt 2000-luvun uusintapainoksen myötä renessanssiaan. Luin tämä pääasiallisesti hotellihuoneen kylpyammeessa, mutta kirja käännettiin juuri myös suomeksi. En tiedä onko sitä mitään järkeä suomeksi lukea, sillä alkuteos on niin selkeää ja helppoa englantia, mutta joka tapauksessa murheellinen ja silti samalla elämästä riemuitseva romaani tavalla, johon pohjimmiltaan vain usalaiset pystyvät. Voisin jopa väittää, että se on maineensa ansainnut. Suositteluni.



Martin Gayford: Man with a Blue Scarf: On Sitting for a Portrait by Lucian Freud

Koostuu Lucian Freudin kanssa käydyistä keskusteluista, jotka Gayford kirjasi ylös samalla kun istui omaa muotokuvaansa varten. Freud on singulaarinen hahmo, jonka työprosessi on kiinnostava ja askeettinen työmoraalinsa sairaalloisen tuolla puolen. Lyhyesti sanoen vitun hieno taiteilija.



Dave Eggers: The Circle

Eggersin some-dystopia on aiheeltaan ja kysymyksiltään kiinnostava, mutta romaanina lähes lapsellinen.



Slavoj Žižek: Living in the End Times

Viihdyttää, haahuilee, piru tietää mihin pyrkii.



Curzio Malaparte: Iho

Jep, Malaparte on hyvä. Toisaalta myös egoileva ja alentuva sellaisella tavalla, johon voin katolinen individualisti pystyy. Joka tapauksessa jonkinlaisen yhtenäisen ”romaanin” muodostavien fabuloitujen anekdoottien ja kuvausten kokoelma 2. maailmansodan ajalta. Reportaasin ja absurdin rajatila.



Michael Dibdin: Ratking

Lukemani modernit dekkarit pystynee laskemaan yhden käden sormilla. Aurelio Zen -sarjaa, melko yhdentekevä.



W. Somerset Maugham: The Moon and Sixpence

Pidin tästä paljon. Maughamin romaani keski-ikäisestä pörssimeklarista Charles Stricklandista, joka jättää porvarillisen elämän taakseen ja ryhtyy köyhyysrajoilla eläväksi, omaleimaiseksi taidemaalariksi. Perustuu löyhästi Paul Gauguiniin. Stricklandin hahmo on hyvin kiinnostava.



Olli Lagerspetz: Lika

Abå Akademin professori Lagerspetzin filosofinen, astetta akateemisempi tutkielma liasta on myös jonkinlainen vastine toisaalta Mary Douglasille, toisaalta ranskalaiselle perinteelle. Likaa on, ymmärrettävistäkin syistä, omittu tasa-arvokysymysten käsikassaraksi, niin feministisen kuin rasisminvastaisenkin tutkimuksen puolella. Lagerspetz käy läpi näitä perinteitä, mutta tarjoaa myös oman, mielestään vahvemmin logiikkaan ja filosofiaan pohjaavan avauksensa, jota en tietenkään enää muista. Kirjallisuutena ei mitään loistavan räiskyvää, mutta toisaalta akateemisesti punnittua ja argumentoitua.


David Sylvester: Interviews with Francis Bacon

Kimmoke Lucian Freudin haastattelukirjasta, se 90-luvun toinen suuri maalari, jonka tekniikka ja estettiikka olivat Freudiakin omaleimaisempia. Mainio rinnakkaisteos Deleuzen Baconille, joka puolestaan pohjaa pitkälti juuri tähän teokseen.



E. M. Forster: Howards End

Jotenkin hahmoton.


George Saunders: CivilWarLand in Bad Decline

Ei mielestäni kulttimaineensa veroinen (Saundersin uudempi Tenth of December on kiinnostavampi), paitsi ehkä akuankkamaisten, miespuolisten luuserikertojiensa kaanonissa. Satiirinen ja nokkeloiva, mutta miksi lukea tätä, jos voi toisaalta lukea Donald Barthelmea? Toisaalta tämä on ehkä lähempänä jotain Vonnegutia kuin Barthelmea, sen verran ronkeli ja ilmeinen.


E. M. Forster: A Passage to India

Howards Endiä huomattavasti parempi ja kirkkaampi.


Jean Genet: Giacomettin ateljeessa

Ylisanoihin äityvä vessalukemisto, jolla on hetkensä, muutama hieno näky. Giacometti on ollut minulle rakas.



Italo Calvino: Herra Palomar

Luin alkujaan ensimmäisen luvun aallontarkkailun vuoksi, mutta suoritin lopulta koko kirjan, eihän tämä paksu ole. Satumaisen ja taianomaisen sijaan tylsää ja teennäisen porvarillista lepertelyä. Näkymättömät kaupungit toimii lajissaan huomattavan paljon paremmin. Toisaalta sitäkin parempi on Calvinon kruunu, Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle.


Göran Schildt: Cézanne

Harvaa asiaa olen inhonnut yhtä paljon kuin tämän kirjan alkupuolen suomenruotsalaisuuden ylistyslaulua. Myös pöytälaatikkopsykoanalyysit Cézannen luonteesta ja elämästä ovat aivan oma kidutuksen muotonsa. Toisaalta Schildtin kirja paranee drastisesti heti, kun hän teoksensa loppupuolella kirjoittaa suoran väriteoreettisesti Cézannen töistä. Toisin sanoen: ei ole mitään syitä kirjoittaa mitään ulkotaiteellista löpertelyä, mikäli haluaa miellyttää minua. Jos käsittelyssä on Cézannen kaltainen värin ja sommittelun mestari, niin mitään muuta ei tarvita. Ainoastaan vitusti lisää hermeettistä nyhertelyä.


H. G. Wells: The Island of Dr. Moreau (äänikirja)

Itse asiassa pidin tästä perverssin paljon, vaikka nämä 1800-luvun anglot ovat monesti tyylillisesti jotenkin lapsellisia. Kuuntelin samalla kun pelasin jotain.


Gilles Deleuze: Francis Bacon

Jep.


Robert W. Chambers: The King in Yellow

Lovecraftin innoittaja ja siemen, parhaimmillaan niissä muutamissa Carcossa/King in Yellow -riveissä, joita True Detectivekin siteeraa. Kirjallisuutena tylsää ja apeasti kirjoitettua, tarinakoelmasta puolet on melko yhdentekevää romanttista haahuilua, eivätkä ne kauhujututkaan järin häävejä ole.


Gavin Pretor-Pinney: Aallontarkkailijan opas

Symppis ja populääri tietokirja aalloista eri muodoissaan, aina vedestä äänen kautta valoon.



Michel Butor: Tänä yönä nukut levottomasti

Sekä mainio että hirvittävän puuduttava. Metodi törmää 50-luvun ranskalaisen junavaunun ja porvarillisen elämäntavan tunkkaisuuteen, mikä lienee toisaalta juuri tarkoituskin. Luin tätä lopulta melko lyhyttä kirjaa ikuisuuden, sillä se ei millään muotoa kutsu luokseen ja vaatii toisaalta aina pitkää lukemista, että metodi alkaa toimia kunnolla.



David Graeber: Debt: The First 5.000 Years

Velan kulttuurihistoriaa. Melko anarkistisen Graeberin näkemyksestä koskien nykyistä talousteoriaa voi olla montaa mieltä, mutta uusliberalistinen kapitalismi näyttäytyy minulle joka tapauksessa lähinnä skientologisena uskontona: jos siitä alkaa väitellä, on jo hyväksynyt tietyn liturgian, joka ei pohjaa minkäänlaiselle kestävälle moraalisopimukselle, vaan amoraaliselle virukselle. Toisin sanoen olen ymmärtänyt seuraavaa: jos nykyisen finanssikapitalismin lainalaisuuksista haluaa kärryille, ei kannata kääntyä Graeberin puoleen, siihen on olemassa paljon parempia ja selkeämpiä esityksiä. Mutta jos haluaa historiallista katsausta ja evidenssiä velan olemukseen ja erilaisiin käytäntöihin liittyen, tuntuisi kirja olevan melko kultaista kamaa. Lisäksi se on varsin vetävästi kirjoitettu. Parhaimmillaan tietenkin aina silloin, kun Graeber kertoo alkuasukasheimojen piirteistä, kuten kaikki muukin antropologia.


Theodor Adorno: Esteettinen teoria

Ehkä voin katsoa itseni jo sen verran sivistyneeksi, että voin lukea Adornoa sujuvasti ja nauttia teksistä. Varsinainen ymmärtäminen on kuin jonkinlainen sähköinen virta, joka humisee pinnan alla ja jonka tunnen, mutta johon asti en missään vaiheessa yltä. Toisin sanoen en osaisi muodostaa Esteettisestä teoriasta edes kahta järkevää tai kuvaavaa virkettä.

No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: