Skip to content

Katsomistani Oscar-ehdokkaista ja vuoden 2014 elokuvista

helmikuu 21, 2015

Hm, näin Oscarien alla kirjoitan vielä elokuvavuodesta 2014 jotain, vaikka ei oikein tunnu siltä että siinä olisi lopulta mitään kirjoittamisen arvoista. Aniharva juttu tuntui erityiseltä. Silti huomaan kirjoittaneeni ainakin Turistista ja Dardenne-veljesten elokuvasta, mikä on joka tapauksessa hyvä merkki. Joten ehkä kirjoitan muistakin. Molemmat mainitsemani olivat hyviä elokuvia, mutta kumpikaan ei ollut erinomainen. Molemmissa oli silti piirteitä, jotka saivat analyysiapparaattini käyntiin.

Kysymys onkin enää ehkä siitä, voiko elokuvalta nykyään vaatia mitään muuta. Siirtyykö elokuva(kin) sille alueelle, jossa odotan enää virikkeitä omalle kirjoittamiselleni ja jokin ns. pyhä esteettinen kokeminen jää pois. Tämä saattaa olla pikemminkin muutos minussa, ei välttämättä yhteiskunnassa tai elokuvassa. Käsitetaiteellinen muutos, tai vastaavasti analyyttinen muutos. Sikäli ei ole välttämättä kysymys mistään objektiivisesta ”nykyään”-todellisuudesta.

Vuoden ainoa elokuva, jota katsoin ns. silkkana elokuvana, jonka aikana analysoiva mieleni oli hiljaa, oli Mike Leighin loistava Mr. Turner. En halua kirjoittaa siitä mitään, mikä on pitkään ollut minulle onnistuneen elokuvataiteen merkki. Myös solipsistisen ja esteettisesti itseensä kääriytyneen. Sillä tuolloin kokemus tuntuu omalta, yksilölliseltä. Kun tietyt dynamiikat taiteessa herättävät kokijassa jotain, joka on vain juuri hänessä, jota voi olla mahdoton selittää muille. Taiteen kautta herkkä ihminen tunnistaa toisen herkän ihmisen. Tällainen kokemus ei ole yhteisöllinen, minkä vuoksi voitaneen globaalina aikana argumentoida siitä, onko se moraalisesti hyvä. Toki se on ainoa minulle syvästi merkitsevä kokemus, mutta onko minun syvällä merkitykselläni väliä? Pitäisikö olla vaan yleisiä hyviä viboja tasaisesti kaikille?

Analyysin ja hiljaisen kokemuksen välissä tasapainoili Assayasin hieno Clouds of Sils Maria, josta pidin varsin tukevasti. Sopivasti metaa, sopivasti modernia, sopivasti näkemystä, sopivasti outoa. Elokuva tuntuu siltä, että katson sen uudestaan, että se oikeasti kestää katsomista uudestaan. Hyvin, hyvin harva elokuva kestää. Syystä tai toisesta Sils Maria huutaa päässäni Kubrick ja Hitchcock, vaikka ei välttämättä liittynyt kumpaakaan suoranaisesti. Noiden nimien mainitseminen kuitenkin takaa sen, että elokuvassa oli jotain hyvin elokuvallista kylmällä ja kuivalla tavalla, kuin jäätikössä, jotain hyvin älykästä ja modernia. Lisäksi tunnistin itsessäni monia asioita ja piirteitä Binoche’n esittämässä päähenkilössä. Clouds of Sils Maria oli Mr. Turnerin ja Borgmanin (jos se lasketaan) kanssa lempielokuvani vuonna 2014.

Asia erikseen on vaikkapa The Theory of Everything, joka yritti saada minut väkisin itkemään. Jos polveen lyödään vasaralla, jalka ponkaisee kyllä ylös, biologia määrää. Tearjerk-reaktio on yleensä vastustamaton, ellei ole hyvin kyyninen tai varauksellinen. Eikä sekään haittaa, moni on, moni on ollut. En vain jaksa enää vastustaa Hollywood-manipulointia närkästymällä ylenpalttisesta juustosta, se on niin itsestään selvää selvää juustoa. Katsoja joka tapauksessa tuntee ja tietää tulleensa manipuloiduksi, mutta mitä sitten? Syvemmät kokemukset odottavat kyllä siellä nurkassa balsamoimassa narsistista sieluasi. Suon Kaiken teorialle kaiken kunnian, mitä se on saanut ja tulee saamaan, sillä se on hirvittävän toimivaa juustoa ja kamalan hyvin näytelty. En ole itkenyt ainakaan viiteen vuoteen, mutta elokuvaa katsoessani lähes itkin. En voi olla kiittämättä elokuvaa siitä. Huolimatta siitä helvetin kauheasta filtteristä. Ilmiselvää lienee, että leffa tyhjentää Oscar-pöydän Boyhoodin kanssa. Redmayne voittaa miespääosan, Boyhood ehkä elokuva/ohjaaja-pystin.

Birdmanin olen nähnyt, on itse asiassa sääli että Redmayne veti Hawking-vetonsa tälle vuodelle, sillä soisin palkinnon myös Keatonille. Se oli lopulta huomattavan paljon kiinnostavampi suoritus, siinä oli enemmän tutkittavaa, se oli älyllinen suoritus. Keaton pääsee puhumaan ja ilmeilemään paljon, vaihtelemaan mielentiloja sekunnissa siinä, missä Redmayne näyttelee, aiheen tapauksessa luonnollisesti, kuin hidastettuna. Keaton myös tavallaan metanäyttelee, elokuvan sisällä olevassa näytelmässä huonommin kuin itse elokuvassa, jne. Itse Birdman on ristiriitainen elokuva. Se on mainiosti kuvattu ja lavastettu, pidän tuosta ”koko elokuvan mittaisesta” otoksesta ja ahtaiden käytävien arkkitehtuurista, mutta toisaalta lähes inhosin niitä maagisia elementtejä, erityisesti niitä lentojuttuja. Tavattoman banaalia ja turhaa, typerää ja raukkamaista symbolismia.

Grand Budapest Hotelista kirjoitin aiemmin seuraavaa: ”Moonrise Kingdom oli tylsä, mutta tästä vaihteeksi pidin. Ei Andersonista taida olla järkeä kirjoittaa sen enempää. Tyyli on välittömästi tunnistettava & siitä leikkimökkimaailmasta joko pitää tai ei. Loputonta representaatiopuuroa Andersonin postmodernismista voi lukea nykykulttuurintutkimuksen puolelta halutessaan koko elämänsä. Mikään ei varsinaisesti tule sieltä leikkimökistä ulos, mutta siellä sisällä voi olla näpsäkästi hetken. TGBH:n tapauksessa pidin kuvasommittelusta ja äänimaailmasta, sillä tietenkin 1900-luvun ensimmäisen puoliskon euroestetiikka toimii. Tyydyn ottamaan tämän tosiasiana, enkä ala nyt kelata mitään syitä sille. Ralf Fiennes pääsi vetämään erityisen hyvin, vaikka yleensä Andersonin leffoissa ei voi näytellä, ainoastaan understate-tyylitellä. Höpsönä seurauksena lihamaailman puolella Stefan Zweigin kirjat tulvivat Briteissä kirjakauppojen esittelyhyllyille.” Niinpä minulla ei ole sitä vastaan mitään. Hölmöä silti huomata, että se oli vuoden parhaita elokuvia.

Begin Again on hyvänmielen musahipsterileffa, joka tuli suojaukseni läpi aika helposti. Pidän Mark Ruffalosta, Pidän Keirasta, pidän kotikutoisuudesta jne. Eihän tämä ole ehdolla kuin biisistä, mutta toisaalta tässä ei ole yhtään mitään sen vähempää kuin suurten kategorioiden ehdokkaissa.

Nightcrawlerin pudottaminen vain yhteen ehdokkuuteen (original screenplay) on ehkä vähän yllättävääkin, ilmeisesti leffa on Hollywoodille liian tosi tai pienibudjettinen (voiko tämä oikeasti olla alle 10 miljoonan dollarin elokuva?). Helposti vuoden paras Hollywood-leffa, jos psyko-osastosta ja kiinnostavuudesta puhutaan. Älkää ajatelko, että päähenkilö Louis Bloom on ”kuka tahansa uusliberaali johtaja”, vaan ajatelkaa että hän on uusliberalismi, virus systeemissä. Ajatelkaa, että Louis Bloom on pua-mies tai avaruusolento, joka yrittää valtavan datamääränsä turvin mallintaa hyvää ihmistä sellaisena, kuin yhteiskuntamme tämän määrää. Tietenkään hän ei noudata mitään ”nyyhkymoraalia”, sillä systeemi ei tarvitse sitä. Jne. Ei liene sattumaa, että Jake Gyllenhaal ei näytä roolissaan enää ihmiseltä, vaan tietokoneella toteutetulta ihmiseltä, pelihahmolta. Olen yllättynyt ja myös hieman pahoillani siitä, ettei hän ole ehdolla miespääosa-kategoriassa. Bonuksena mainiota yökamerointia, vaikka ei tässä Michael Mannin kaupunkimetafysiikan tasolle ylletäkään.

The Imitation Game on katsomistani prestiisielokuvista ehkä heikoin. Tämä ei tarkoita ettäkö se olisi huono, tokihan minä aina Alan Turing-/salakirjoituspornoa katsoessani viihdyn, mutta leffa on oikeastaan ”vain” perusjännäri, joka on kuorrutettu Enigma-lorella ja Turingilla. Sikäli Turingin hahmo ei juuri syvene, sillä ”vapaan maailman kohtalo” ja koodin purkaminen ovat etusijalla, Turingin homoseksuaalisuus ja lopulta valtion pakottama kemikaalinen kastraatio melko toissijaisia piirteitä. Niinpä Cumberbatch ei pääse varsinaisesti näyttelemään missään vaiheessa, vaikka miespääosaehdokkuus tulikin. Leffaa on ehdittykin jo haukkua valtion harjoittaman, vähemmistöjen systeemaattisen alistamisen valkopesuksi. Keira Knightley on ehdolla tästä parhaaseen naisosaan, vaikka en muista roolista enää mitään. Paljon mieleenpainuvampi hän oli esim. juuri Begin Againissa

Vieraskielisen leffan pystin pitäisi tietenkin mennä Turistille, mutta se ei ole edes ehdolla. No okei, kolmea ehdokasta (esim. Viron edustajaa) en ole edes nähnyt, mutta Pawlikowskin vuolaasti kehuttu Ida oli minun silmissäni lähinnä itseparodian rajamailla liikkuvaa, yliaseteltua formalismia, joka näytti siltä, miltä 60-lukulaisen itäeurooppalaisen elokuvan ajatellaan näyttävän. Todella vahva anakronistinen fiilis, taide-elokuva taide-elokuvan vuoksi, lyhyt oppimäärä. Sitä paitsi, ihan oikeasti nyt, eihän tuollainen mustavalkoisuus tunnu Béla Tarrin jälkeen yhtään missään. Loppu tuntui jotenkin kesken jääneeltä, olisin kaivannut ehkä yhden tunnin lisää, tai jotain. Eli joo, semmoinen kolmen tähden setti ihan vain vahvan teknisen osaamisen vuoksi.

Zvyagintsevin Leviathanilta odotin paljon, mutta sainkin ”vain” hienosti kuvatun, sosiaalipornopropagandassa uitetun uhrinarratiivin, josta jäi käteen lähinnä sen miettiminen, että mites se ohjaaja nyt käsittelikään sitä Job-myyttiä. Eli Zvyagintsevin tulkinnassa Job antaa kaiken ja saa niskaansa vain lisää paskaa, loputtomasti paskaa, ikuisesti paskaa. Loputtoman häpäisyn ja tuskan. Jonkun toisen mielestä Leviathan on varmasti parasta missään ikinä, mutta minulle vain yksi luku lisää siinä tarinassa, jossa luullaan että taiteeksi riittää se, että alleviivataan yhteiskunnan paskuutta ja lyödään taas yhtä jumalan hullua päähän. Jos tällä saadaan ihmisten päähän tietoisuutta Venäjän korruptiosta, niin mikäs siinä. Kellekään sen ei luulisi olevan enää yllätys, mutta ok. Mafiapomot ja Hyvät Veljet tuskin tätä katsovat ja elämäänsä parantavat, mutta ok. Kuoro kyllä tietää jo etukäteen mitä sille saarnataan, mutta ok. Tämä on sanoja, ei tekoja, mutta ok. Propaganda on tietenkin vanha ja hyvä ase, mutta tarjoaa ainakin minulle kovin vähän. Kaikkein niljakkainta tässä on se, että jos ja kun Leviathan palkinnon voittaa (ainakin BAFTAn se voitti), pääsee Oscar-akatemia tarjoamaan kakkua ja syömään sitä. Samalla sekä tuetaan Venäjää että mustamaalataan sitä valtiollisella tasolla, elokuvan esittämän hirvittävän korruptiokritiikin kautta. Leviathan on akatemialle täydellinen, ideologinen ase. Some Cold War shit, shit.

 

 

 

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: