Skip to content

Työpäivä I

helmikuu 18, 2015

Oikaisemme autiolta tuntuvan kauppakeskuksen läpi. Se on parikymmentä metriä sivussa liikekeskustastan parhaasta apajasta, eli auttamattomasti paitsiossa. Muutamia sinnitteleviä liikkeitä ja paljon hukkatilaa. Liikkeiden väleissä tyhjiä läpinäkyviä neliöitä ikuisessa kiertokulussa. Kaupungin lainalaisuuksiin tottunut huomaa heti, onko näissä tiloissa kulloinkin aloittelevilla yrityksillä mitään toivoa. Vain parikymmentä metriä, ja tilat olisivat kaiken keskellä, jokaisen kaupunkilaisen kulkureitin varrella, kuin kalkkeuma verisuonen pinnalla. Keskuksen toisesta ovesta sisään kävelevä katoaa kuin taskuun, ilmaantuu taas tullessaan ulos, lähempänä keskustan lävitse leikkaavaa kävelykatua.

Kahvila on kauppakeskuksen kulmassa, sen ikkunasta näkee liikekeskustan pakaroihin. Ohikävelevät ihmiset ovat saapuvia, he ovat suorittaneet siirtymisen ja valmistautuvat yleiseen, asettelevat vielä laukkujaan tai tekevät viimeisen tarkistuskierroksen älylaitteillaan. Loppusuora aukeaa ydinkeskustan aukioksi, on aika katsella ympärilleen ja orientoitua, räpytellä silmiään ja päättää minne mennä. Kukaan ei tiedä, mitä kaupungeissa pitäisi tehdä, mutta tämän ajatuksen annetaan olla ja haihtua, pakkautua laukun pohjalle kuin pilvi.

Tilaan caesar-salaatin, puolisoni jotain vuohenjuustolla, annoksien hinnalla söisi useamman päivän jos itse valmistaisi. Hinta on mieletön, mutta maksamme sen silti, sillä näin me mukaudumme, mikäli jotain mielimme saavamme. Edulliset ruokapaikat ovat nykyajan aarrekätköjä, niille ei mieluusti opasta, jotta kaupunki velkataakkoineen ei löytäisi aivan niin nopeasti. Laadusta maksamisesta ei ole kyse, sillä tarpeeksi vanhaksi elettyään ymmärtää, ettei mitään laatua ole, ellei sitä tee itse, eikä itse ehdi tehdä kuin muutaman asian.

Epävarmalle myyjätytölle luottokorttia ojentaessani käyn valon ajassa läpi aivojeni syviä uria: voinko oikeuttaa tämän itselleni, enhän käynyt lapsena lainkaan parturissa vaan isäni leikkasi aina hiukseni, jo siinä kilahti varmasti elämän tilille lukemattomia satasia… mutta eikö ne ole jo ajat sitten lunastettu, pelkästään kaikki ne öiset grilliltä ostetut hampurilaiset, jotka oikeutin samalla syyllä, kotona olisi ollut kyllä ruisleipää ja jääkaapissa juustoa ja kurkkua, mutta lämpimästä rasvasta ja suolasta mieluusti maksaa, enhän sitä paitsi juonut baarissakaan kuin vettä tai enintään sihijuomaa, grillien tropiikin lihavat naiset, jotka ovat tottuneet ottamaan koko kirjon alennustilat vastaan, iltapäivisin he istuvat kojujen edessä kahvilla ja tupakilla, öisin he salaa hymyilevät kun juopuneet miehet käyvät kosimaan, mutta missä ovat kaikki grillien miehet… lapsuuteni hiukset, niin, inhosin hiustenleikkuuta, ehkä siksikin, että eihän isäni ollut ammattilainen, vaikka olikin armeijassa leikannut nuorempien poikien tukkaa, hän oli siihen mennessä saanut jo monta lasta ja oli muita vuosikymmenen vanhempi… olin leikatessa jännittynyt ja herkkä, inahtelin ja venkoilin pienimmästäkin nykäisystä ja sain nirhamia, isäni kiroili… kyse ei ollut vanhempieni saituudesta, vaan omasta pakokauhustani, suostuin parturiin ensimmäisen kerran vasta yläasteella, käynnin jälkeen oksensin helpottuneena… mutta sitä ennen luokan tytöt kyselivät leikkisästi, että oletko leikannut nuo itse, kun tuossa etutukassa on tuollainen outo lovi… varsinkin se kaikista kaunein, se jonka reisiä ja lantiota halusin 12-vuotiaan kiihkolla…

Leivosvitriinien ja ylihintaisten teelajitelmien takana pyörii ja törmäilee puolenkymmentä nuorta. Tila on liian pieni ja työskentely tehotonta, samat hommat hoitaisi moninkertaisella nopeudella yksi alipalkattu veteraani. Mutta kahvila ei ole ollut pystyssä vielä vuottakaan. Vielä hetken voi seurata työharjoittelussa kimpoilevia vedettäviä leluja, ennen kuin omistaja tajuaa, että voi säästää viisinkertaisen summan irtisanomalla 75 prosenttia ja alentamalla jäljelle jääneiden palkkoja. Olemme puolisoni kanssa ottaneet paikan omaksemme, sillä se on kohtuullisen viihtyisä ja ruoka keskimääräistä parempaa, vaikka palvelu onkin usein toivotonta. Kyynisen huvittuneina meillä on tapana arvioida, miten monesta asiasta olisimme voineet jo valittaa johdolle, mikäli olisi vielä eettistä tai suotavaa valittaa palvelun laadusta.

Iltapäivän aurinko piikittää suuresta ikkunasta sisään ja heijastuu lasipinnoista ja aterimista valmiiksi kipeisiin silmiini. Ulkona sporttisiin asusteisiin kaikissa tilaisuuksissa pukeutuvat ihmiset kävelevät korvanapit korvissaan. Seuraamme, miten tarjoilija survoo jäätelöannoksiamme pikareihin. Hän osaa kyllä pyörittää palloja, mutta astiat ovat niin pieniä, että sovittu annoskoko ei tahdo mahtua niihin. Kermavaahdottimesta on kaasupatruuna lopussa, mikä aiheuttaa henkilökunnassa lievää paniikkia. Kahden etsiessä tiskinaluskaapista uutta patruunaa muut yrittävät pyöriä paikoillaan hyödyllisen näköisinä. Tämä on sitä, mitä näkee onnettomuuspaikoilla.

Tällä välin katutason aurinkoinen kahvilalinssi lämmittää pikareihin tiivistetyt annokset puolittain juokseviksi. Suklaakastike valuu reunojen yli ja viivytystä hyvitelläkseen tarjoilija lapioi päälle mintturakeita niin paljon, että lusikkaa ei saa pikarista pois ilman maanvyörymää. Vilkaisen toivottomana puolisoani, joka kohauttaa katseellaan olkapäitään. Yritän olla kiroilematta, sillä en halua henkilökunnan kuulevan minua. En halua aiheittaa näille nuorille ja jännittyneille ihmisille vaivaa ja pelkoa seuraamuksista. En halua hyvityksiä, sillä sekin on lopulta pois heidän palkoistaan. Kasaan kämmensyrjilläni mintturakeista pieniä kasoja ja mietin, suojelenko lopulta vain itseäni hankalalta tilanteelta. En halua pakottautua julmistuneen ja arvonsa tuntevan asiakkaan rooliin, sillä en usko siihen. Tuskin tarjoilijakaan uskoisi pahoittelevan ja nöyristelevän asiakaspalvelijan rooliinsa, varsinkaan jos olisin töykeä ja syyttävä.

En toisaalta haluaisi myöskään hyssytellä ja hokea että ”ei se haittaa, ei hätää, naurettava pikkujuttu”, sillä sekään ei ole lopullinen totuus. Löytäisin hetkessä toisen asiakkaan, jonka mielestä tällekin työlle löytyy kyllä ottajia ja kyllä hänelläkin on markkinoiden määräämä oikeutensa vaatia parempaa. Ehkä hänellä onkin. Mutta minä en halua hänen kauheaa oikeuttaan.

Muistan entisen parturini, ketjuliikkeen, jossa nuoret naiset leikkasivat nuorten miesten hiuksia siinä järjestyksessä, jossa nämä astuivat sisään. Vuoroaan odottavat miehet istuivat rivissä MTV:tä katsellen ja automaattikahvia juoden. Yritin vakoilla, josko hekin television katsomisen lomassa vilkuilivat heille pyllisteleviä, kireisiin housuihin käärittyjä kampaajien takamuksia, mutta ihmetyksekseni en koskaan saanut ketään narautettua. Olin aina parturissa käydessäni sekä vaivaantunut että kiihottunut, sillä asetelma oli niin naurettava ja samaan aikaan muka niin luonnollinen. Kampaajien ilmeisesti kuului olla naisia. Heidän kuului olla laittautuneita ja miesten katseiden keskiössä. Täysin normaali ja arkinen pornoelokuva. Liike leikkasi vain miesten hiuksia. Muutama harva, säännön tuhoava miestyöntekijä tuntui keskittyvän lähinnä hallinnollisiin asioihin, jonnekin lähtemiseen tai muutamiin erikoisparranajoihin. Miehiä leikkaamassa toisten miesten viiksiä. Vanhempia miehiä kävi aniharvoin, sillä näin nuorekkaassa ja tuoksuvassa ympäristössä he tuntuivat pervoilta tai eksyneiltä. Muutamilla heistä oli liian nuorekkaat nahkakengät.

Koska liikkeeseen ei voinut tehdä varauksia, astuttiin sisään, vastattiin retoriseen kysymykseen (Mitäkö muuta saisi olla kuin tukanleikkuu? Ranskalaiset perunat?) ja istuttiin odottamaan vuoroa. Tämäkin oli luksusta ja maksoi vielä moninkertaisesti caesar-salaattia enemmän. Työntekijät tuputtivat aina kanta-asiakaskorttia, jonka turvin kampaamo pyrki monopolisoimaan asiakkaansa hiustarpeet ja asiakas olisi vastaavasti säästänyt rahaa, jos olisi käynyt leikkauttamassa hiuksensa monta kertaa kuukaudessa. Minä olin kaljuuntunut jo hyvän aikaa, minkä luulisi vapauttaneen minut partureista. Intuition vastaisesti aktiivipalveluksesta pakeneva hiusrajani kuitenkin pakotti minut käymään parturissa kerran kuukaudessa, ellen halunnut näyttää Matilta ja Tepolta. Olen vielä hetken luettavissa nuorisoon, mutta pian olen keski-ikäinen ja lakkaan sikäli olemasta. Nyttemmin olen ottanut merkittävän askeleen, sillä tuttavieni kautta olen löytänyt kaupungin laitamilta mukavan vakiokampaajan, jonka kanssa juttelemme asioistamme etunimipohjalta.

Mutta tuolloin minulle vielä tyrkytettiin asiakaskorttia, joka olisi maksanut vuodessa kiinteän summan. Merkittävintä kortissa oli kuitenkin se, että sen turvin olisi voinut kävellä jonon ohi. Niinpä odottaessamme vuoroamme toivoimme vain, ettei ovesta kävelisi ketään ”klubikortin” omistavaa, joka kasvattaisi taas odotusaikaamme parillakymmenellä minuutilla. Häpeillen myönnän, että minulla olisi kyllä ollut varaa klubikorttiin, mutta kieltäydyin ehdottomasti hankkimasta sitä. Olisin mieluummin mennyt juurihoitoon kuin ollut se, joka kävelee jonon ohi. En olisi suurin surminkaan halunnut itselleni jonojen ohi kävelijän statusta. Vastaavasti jonottavan osa ei ollut sen helpompi, sillä vaikka en tiennytkään mitä jonojen ohi kävelijät ajattelivat, tunsin jatkuvasti olevani heidän huonon omatuntonsa ja etuoikeutetun asemansa välittäjäaine. Aloin jopa potea huonoa omatuntoa siitä, että olin kitsastellut, että en ollut itsekin hankkinut korttia ja päättänyt olla heidän kanssaan tasaveroinen, säästänyt heiltä ylimääräistä harmia. Olisin voinut maksaa oikeudesta jonottaa tasa-arvoisena heidän kanssaan. Aloin joskus selittää ajatuskulkuani yhdelle kampaajatytöistä, mutta hänen silmiensä lasittuessa vaihdoin puheenaiheen kesämatkusteluun ja siihen, miten välillä teki hyvää irtautua ja lähteä johonkin lataamaan akkuja.

Vielä potiessani huonoa itsetuntoa siitä, että olin paljastanut mielipiteeni korteista astuin toiseen suosilmäkkeeseen, kun epähuomiossa vastasin lomasuunnitelmakysymykseen olevani kirjoittajana aina lomalla, aina töissä. Kesät olivat hankalia, kun toisaalta teki mieli mennä yleisen normin mukana ja lomailla, toisaalta tuntui väärältä pitää lomaa joutenolostaan. Piian saavuinkin apurahoista selittämisen satamaan ja omaa työtäni vähättelevään apologiaan siitä, kuinka tein töitä omalähtöisesti, eli hitaasti mutta epävarmasti. Näiden puheiden jälkeen tyydyin istumaan harmistuneena tuolissa, ylisuurelta ruokalapulta näyttävä kangas kaulassa, ilman lasejani sokeana kuin myyrä.

Saan itseni kiinni siitä lopullisesta pisteestä, johon ajatukseni aina klubikorttikysymyksessä päätyvät, siitä hirvittävästä fantasiasta ”seuralaisbonuksesta”, joka on loogisesti sisäänrakennettu tällaiseen järjestelmään. Toisaalla mintturakeet muodostavat epäsiistejä kekoja, toisaalla suklaajäätelö valuu pikarin kylkeä pitkin. Käännän astiaa, jotta viereisessä pöydässä istuvat eivät huomaisi sotkuisuuttani, joka ei ole edes minun vikani. Yksi ratkaisu selvittää epämukava tilanne itseäni ylentävästi olisi kohtauksen järjestäminen ja uuden annoksen pyytäminen, mutta tyydyn kumartumaan annokseni ylle. Aivan kuin siten tekisin itsestäni ja jälkiruoastani jotenkin näkymättömämmän. Lusikka on kuin hunajasammioon upotettu koira. Pikarista ei nouse siistiä suupalaa, vaan liejuinen sekasotku päätä ja hiuksia, joka pitää änkeä kokonaisena suuhun. Pyyhin paperilla astian tahmeasti valuvia kylkiä. Nuolen sormiani ja kämmensyrjiäni. Yritän suojella lusikan vartta jäätelöltä, tasoittaa annoksen rämeistä pintaa ja pyyhkiä raekekoja kämmenelleni, kipata niitä sitten takaisin kulhoon tai lautaselle. Epähuomiossa kaadan yhden kourallisen puolisoni vesilasiin, joka ei olekaan tyhjä. Valkeat rakeet jäävät kellumaan kuin lumisadepallossa. Rutiinien ja asioiden järjestyksen sotkemista inhoava puolisoni älähtää ja joudun oitis hyvittelemään, että en tajunnut että siellä on vielä vettä, saat mun lasini tai haen sulle uuden. Sormeni ovat tahmeat, kaikki lautasliinamme ovat jo märkiä ja sotkuisia, lusikkani on tahmea. Partani ei auta asiaa. Annokseni on möyritty ylimakeaksi sotkuksi, josta suklaakastikkeeseen ja juoksettuvaan kermavaahtoon sekoittunut minttuesanssi hallitsee kuin pieru sohvatyynyssä. Hamuan vesilasiani, mutta se on puolisolta ottamani raevesilasi, enkä kehtaa juoda hänelle antamastani lasista, häpeän kohellustani jo muutenkin tarpeeksi. Tiedän myös, että puolisoni huomaa hankalan oloni ja sen sijaan, että sättisi minua, alkaa potea huono itsetuntoa siitä, että on halunnut tilata jälkiruokaa ja aiheuttanut siten tämän tilanteen, aivan kuin sokeri ja rasva ja ikuinen laihdutuskuuri kostaisivat täten. Pöydässämme ei ole vesikannua ja vesipiste on sen verran kaukana, että ahdistun lisää. Selkäni on hiestä limainen ja aivossa paukuttaa, että tämä ihooni liimautuva paita oli vielä aamulla puhdas ja vasta kaapista otettu, olisin halunnut pitää sitä vielä monia päiviä, taasko pitää pestä pyykkiä, hillittömät vesimäärät kuluvat jo siihen, että pöntöllä istuessani minun pitää hajun vuoksi nykyään vetää vessa jo, koska kyllä sen verran saa itselleen suoda, tai ehkä peräti kolmesti, mikäli joudun lopuksi harjailemaan vielä reunoihin pinttyneitä jätöksiä. Saati sitten paskantamisen jälkeinen alapesu… Tajuntani kakusta hyppäävät samanaikaisesti ne tosimiehet, jotka tyytyvät pelkkään paperiin ja mielihyvästä täristen myöhemmin repivät anuskarvoihinsa kovettuneita pieniä palleroita, sekä netissä kiertävät vitsikuvat afrikkalaisista lapsista, jotka epäuskoisen näköisenä kysyvät, että ymmärsinkö nyt oikein, teillä on niin paljon puhdasta vettä että te paskannatte siihen? Inhoan kusilaareja, niiden äärellä miehuudestaan röyhtäillen ja syljeskellen muistuttavia farkkumiehiä geelihiuksineen, vessaan ryntäävän ripulihätätapauksen mahdollisuudesta huolimatta käytän aina koppeja, koska halveksun sukupuoltani vielä keskitysleirejä enemmän, ja silti, ja silti haluaisin pystyä samaan… tietenkin olen yrittänyt, ei siinä ole mitään ongelmaa, ei mitään estettä. Jälkikäteen vain tunnen itseni vieläkin likaisemmaksi. Entä pitääkö minun tämän helvetillisen hien takia peseytyä kotiin päästyäni vielä uudestaan, vastahan minä aamulla lotrasin, vai pinnistelenkö tällä kuivavalla hiellä, iltaa kohden hikoan joka tapauksessa vielä uudelleen… Se on kaupungissa asumisen haittapuolia, eikä ilmalämpöpumppuakaan oikein kehtaisi käyttää, maksaisinko vielä lisää sähköä siitä, että Suomen hartaasti odotetussa ja lyhyessä kesässä puhalluttaisin kylmää ilmaa päälleni?

Tyydyn kastelemaan rutattua lautasliinaani, taputtelemaan sillä suupieliäni ja tahmeita sormiani. Haistan viiksissäni suklaan ja mintun, jälkiruoasta aiheutuva krapula on jo päällä ja vannon syöväni viikon pelkkää varsiselleriä, vaikka sitten vihannesosastolla jäädynkin ja alan miettiä proteiineja väistellessäni tolkuttomasti haahuilevia eläkeläisiä, pääni on oudosti kipeä ja tukkoinen, aivan kuin silloin, kun ei ole muistanut syödä lääkkeitään, mutta tänään sille ei pitäisi olla mitään syytä. Kelaan eilistä, teinkö jotain poikkeuksellista, onko tälle jokin selitys: valvoin tietenkin liian pitkään, luin ja katsoin kuvaruutuja koko päivän ja nukuin yli puoleen päivään, mutta niin olen tehnyt aina, mitä muutakaan voisin tehdä? Mennä äijäjoogaan? Teeskennellä, että terassilla paahteessa ihmisten keskellä istuminen ja hiilihydraattien juominen olisi nautinnollista? Että lenkkeillessä voisi jotenkin unohtaa sen, että ihmiset ajavat autoillaan keskustoista taajamaan ja taas takaisin, olla ajattelematta jokaisella sydämen lyönnillä kuolemaa? Että tavarataloista löytyisi jotain merkittävää, että designer-puotien hinnoissa ja sisällöntuottamisessa olisi jotain järkeä, että paperijätettä myyvän kirjakaupan alennusmyynnistä tällä kertaa osuisi silmään jotain ostamisen arvoista ja syvää? Että katoilla voisi kasvattaa lampaita ja että ruma olisikin yhtäkkiä kaunista? Auringon valoterä täyttää koko näkökenttäni, mutta puolisoni tuttu siluetti astuu sen eteen, pahoittelee hankaluuksia. Hän ymmärtää loiseläinpelkoni, hän ymmärtää miten typerän yhdentekeviä kaikki ongelmani ovat, hänkin järkeilee itsensä ulos vaivaa ja epämukavuutta aiheuttavista tilanteista, hän sanoo että voimme lähteä koska vain haluan.

Kotona pesen jäätelönrippeet naamastani, kuivaan selkäni ja vaihdan vaatteet, juon vettä, menen kirjan kanssa parvekkeelle. Otan kaiken varalta töitä mukaan, henkäisen syvään.

Parvekkeella on niin kuuma, ettei siellä pysty olemaan.

No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: