Skip to content

Liukuhihnojen verkkainen tahti

helmikuu 8, 2015

Ruben Östlundin Turisti on mainio ja problemaattinen elokuva. Kärjistäen voisi sanoa, että sen hyvät ja huonot puolet parodioivat ja/tai toisintavat pohjoismaisuuden kliseiden hyviä ja huonoja puolia tavalla, joka uhkaa jatkuvasti affirmoida ahdistuksen kokemuksen. Pohjoismaiselle katsojalle hyvin tuttu perinne on esteettisesti formalisoida lintukodon kuristavat tunteet tavalla, joka on arkisen absurdi, kuivakkaan tyylikäs Ikea-kuvaston tapaan ja teknisesti kylmän hallittu kuin Kubrick konsanaan. Korostetun apaattinen understatement kohtaa siellä täällä välähtelevän surrealismin ja pian ollaankin jo varsin lähellä brittiläistä 90-luvun ja 2000-luvun alun komediaa, joka poisti huumorista ilmeisen punchlinen ja korvasi naurun vaivaantuneisuuden kiemurtelevalla hihityksellä, vähentämällä jatkuvasti selittämätöntä ja fantastista, korvaten ne sosiaalisesti absurdilla. Tällainen estetiikka on helppo naamioida satiiriksi, kuten esimerkiksi Roy Andersson on tehnyt. Satiiri ei ole koskaan lakannut olemasta tyylikästä ja muodikasta, minkä vuoksi satiiri on ongelmallista.

Täydellinen, 35-42-vuotiaiden kauniiden ihmisten pariskunta perhelomailee lapsineen Ranskan Alpeilla, yhdenmukaisine lasketteluvaatteineen ja alusasuineen he muodostavan ideaalisen Ikea-perheen. Muotovaliosta kuvauksesta, rytmityksestä ja klassisen musiikin käytöstä haistaa jo ensimmäisen minuutin aikana, että ongelmia on luvassa. Sillä miksi yksikään pohjoismainen elokuvantekijä rakentaisi ylistyslaulua siitä keskiluokan kuristuksesta, jossa myös sinä ja minä olemme kärsineet paniikkikohtauksista ja vuosikymmenien ajan? Jos lähtee käyttämään ja näyttämään mallinukkeja ja ahdistavien piirteiden kärjistyksiä, on vaikea olla menemättä satiirin alueelle. Samalla affirmoidaan pohjoismaisen keskiluokkaisuuden ahdistavuus helpolla ja tutulla tavalla, mutta myös tietty hallittu kuvakieli, rytmitys ja musiikin käyttö. Niinpä Turistin katsominen ei ollut minulle lainkaan ahdistavaa, vaan pikemminkin eksploitaatiota lähentelevää genreviihdettä; ennakoin tiettyjä käänteitä, odotin tiettyjä piirteitä. Täysin oma lukunsa on kaunis ja kärsivä äiti, joka flirttaa ajatuksella liittonsa hajottamisesta ja jota ei unohdeta näyttää ja seksualisoida valkeissa alushousuissa. Osasin odottaa ja haluta sitäkin. Kun mieskatseelle rakentaa kohteen, katsoo mieskatse takaisin.

Turistissa ei siis lopulta mikään varsinaisesti yllätä, mutta se balsamoi elokuva- ja taidesivistyneen katsojansa itsetunnon ja ajatteluapparaatin. Katsoin elokuvaa pohjoismaisena versiona Kubrickin Hohdosta. Pystyisin katsomaan sen vielä monesti uudestaan juuri näiden piirteiden vuoksi. En osaa lopulta sanoa, onko tällainen kodikkuus elokuvataiteen tärkein piirre, vaiko vain mitä pettävintä ja karmeinta pikkuporvarillisuutta.

Mutta palaan satiiriin, joka on itsessään outo käsite. Varsinaisesti satiiri ei toimi enää silloin, kun se havaitaan ja nimetään satiiriksi. Kiinni jäänyt satiiri on demilitarisoitua satiiria, vaikka juuri silloin sitä käytetäänkin käsikassarana perustelemaan ja puolustelemaan. Niinpä en mieluusti kutsuisi mitään satiiriksi. Joka tapauksessa voidaan puhua oudosta realismista, jossa ei ole enää mitään realistista, sillä tilanteet ja hahmot ovat usein niin absurdeja ja äärimilleen viriteltyjä, että niiden esittämä hypoteesi on pragmaattisesti katsottuna mieletön. Turistin alun lumivyöry on tällainen tilanne, mutta niin on toisaalta myös elokuvan ydinperhe. Ei siksi, etteikö sellaisia perheitä olisi, vaan siksi, että sellaisista perheistä on tullut jo itsessään kuva, eikä mieleeni oikein mahdu, miten kuva voi tulla itsestään tietoiseksi ja suostua silti olemaan kuva, parodia itsestään. Ehkä muuta mahdollisuutta ei ole.

Perhe ruokailee alppiterassiravintolassa, kun hallittu lumivyöry uhkaa lanata terassin alleen. Mitään vakavaa ei lopulta tapahdu, sillä kyse on vain optisesta peikosta: varsinainen lumivyöry pysähtyy hyvissä ajoin ennen terassia, mutta sen nostattama lumisumu näyttää yhä etenevän.

Syntyvässä, silmänräpäyksellisessä paniikissa perheen isä säntää karkuun äidin jäädessä suojaamaan lapsiaan. Koska ihmisten kulttuuri näyttäisi olevan pohjimmiltaan neuroottinen, rakentuu elokuva tämän pienen yksityiskohdan ympärille. Vaimo alkaa syyttää miestään raukkamaisuudesta ja pelkuruudesta, mies ymmärtää tämän heti ja yrittää väistellen väittää, että ei näe asiaa samoin. Lapset puolestaan aistivat ensisijaisesti vanhempiensa välien kireyden ja alkavat pelätä paljon alkukantaisemmin. He pelkäävät perheensä ja siten koko maailmansa hajoamista. Mies ja nainen voivat sortua mielivaltaisiin typeryyksiin ja riidellen hajottaa suhteensa, mutta pienen lapsen on vaikea argumentoida itsensä pois äitinsä ja isänsä luota. Miehen turhanpäiväinen valehtelu on tietenkin se ensimmäinen virhe, josta vyyhti lähtee vyörymään. Se antaa mahdollisuuden sille neuroottiselle sentimentaalisuuden kielipelille, josta elokuva rakentuu. Raukkamaisuuden ongelma on hölmö, mutta voitaisiin väittää, että ongelmat ovat aina hölmöjä. Toisaalta resonaatiota haetaan samalla koko sukupuolikysymyksestä, aina vaistoista lähtien; eikö ihminen pelasta aina ensin itsensä, vasta sitten muut? Lars von Trierin Antichrist ja Melancholia eivät ole Turistista kaukana. Suuria yleistyksiä märehditään, vaikka lopulta niillä ei voi laskentatehon ja lopullisen evidenssin puuttuessa tehdä yhtään mitään muutakaan.

Niinpä elokuvan pohjimmainen teema ei ole ydinperheen hajoaminen tai parisuhteen kriisi. Ilmiselvää on, että vaimo etsii vain verukkeita hylätä narratiivi kotia ja perhettä ylimpänä itseisarvona rakentavasta, uskollisesta äidistä ja päästä naimaan muita vielä kun 40. ikävuosi ei ole koittanut. Mies lienee käynyt vieraissa ja pitkään. Kiinnostavampia kysymyksiä ovat kulttuurisesti rakentuneet häpeän, kunnian ja sankarillisuuden tarinat, joista elokuvan ongelmat aiheutuvat. Miestä pidetään sankarina ja perheen suojelijana, joten tässä tehtävässä hivenenkin lipsahtava mies alkaa naisen silmissä saastua ja lieroutua. Ehkä mitään ongelmaa ei syntyisi, jos mies myöntäisi tämän oitis. Sen sijaan hän valehtelee. Valehtelu on kuitenkin tässä tapauksessa turhaa, sillä uusliberalismissa häpeä ja kunnia ovat yhdentekeviä tunteita, sillä systeemi ei tunnista niitä. Niinpä ne ovat vain varmoja keinoja vaipua syvemmälle itseinhoon ja neuroosiin. Alkujaan ne ovat luultavasti perujaan nomadististen patriarkaattien moraalikoodistosta, joka on rakentunut pitämään heimo yhtenäisenä ja ruodussa ulkopuolisia aineksia vastaan. Tätä populismia vasten rakentuvat myös papisto, armeija, mafia, hyvävelikerhot, fasismi ja muut miehiset instituutiot. Entä mitä tapahtuu, kun ne törmäävät arvovapaaseen nykyaikaan? Tämänhetkinen maailmantilanne, luonnollisesti.

Myönnän olleeni pettynyt, kun mies elokuvan loppupuolella murtuu, myöntää itseinhonsa ja jättäneensä vaimonsa ja lapset lumivyöryssä pulaan, luettelee lukemattomat ongelmansa ja saa hervottoman itkukohtauksen. Mies olikin vain typerys, reliikki, joka valehteli ja murtuu nyt vaivaannuttavasti. Odotin jotain kiinnostavampaa. Ongelma on ehkä se, että miehen primäärireaktio ja siten koko elokuvan premissi ei ylipäänsä ollut mielestäni uskottava. (Henkilökohtainen ongelmani on ehkä se, etten osaa enää itkeä.) Toisaalta se ei haitannut katselukokemustani, sillä moraalisia ajatuspelejä sen turvin päästiin joka tapauksessa pelailemaan.

Lopulta kysymystä raukkamaisuudesta ja sankaruudesta pyöritellään sen verran monesta kulmasta ja useamman tapahtuman voimin, että sukupuoliroolit saadaan vinssattua takaisin perinteiseen asentoon. Jossain määrin vaimo on tähän osasyyllisenä, kun hän viimeisenä laskettelupäivänä lavastaa joutuvansa hätätilanteeseen jäämällä laskettelun aikana jälkeen. Hän sallii miehen ensin samoilla itsensä lumipyryn keskeltä ja kantaa sitten itsensä lasten luo. Kehotteen tähän tulkintaan herättää se, että vaimo nousee miehen laskettua hänet maahan oitis ongelmitta pystyyn ja lähtee hakemaan suksiaan. Elokuvan lopussa vielä kuvataan tilanne, jossa lomaltaan lähtevät päähenkilöt (muiden lomalaisten joukossa) joutuvat omituiseen ja hengenvaaralliseen bussikyytiin Alppien korkeilla vuoristoteillä. Vaimo vaatii kuskia pysäyttämään bussin ja säntää ulos. Nyt mies jää puolestaan aloilleen. Hän suojelee lapsia, samalla kun hänen ystävänsä, jonka miehisyys on joutunut niin ikään tarkastelun alle aiemmin elokuvassa, rauhoittaa alfauroksen tavoin paniikkia bussissa ja johdattaa ihmiset rauhassa ja yksitellen bussista ulos. Loppukuvassa porukka kävelee alppiteitä pitkin kuin jokin luolaklaani. Miehet ovat etunenässä, toinen tupakoiden, toinen kantaen lasta hartioillaan.

Žižek pitäisi tästä käänteestä, tai olisi ainakin innoissaan saadessaan sen lacanilais-hegeliläiseen dialektiikkamyllyynsä. Viesti kun tuntuisi olevan se, että vaikka roolit olisivat kuinka banaaleja ja vahingollisia, ei niitä ilman yhteisö pysyisi lainkaan kasassa. Mutta onko tämä lopetus itse asiassa satiirinen tai parodinen? Žižekille sillä ei toki olisi väliä, koska ironikko tarkoittaa aina pohjimmiltaan juuri sitä, mitä käyttää puheessaan ironisesti, mutta entä jos ajatellaan ohjaaja Östlundin näkemystä? Dramaattisesti hyväksyn lopetuksen, sillä ymmärrän sen tehdyn dynamiikan vuoksi. Negatiivinen tai kyyninen lopetus olisi banaali ja liian ilmeinen, ihan jo siksikin, koska tällainen muoto tavallaan olettaa sen. Lopettaminen herooiseen mäenlaskukohtaukseen olisi ollut ehkä juuri tällainen lopetus. Sillä vaikka se onkin näennäisen positiivinen, on se kuitenkin myös viiltävämpi: nainen antaa surkimusmiehen voittaa, jotta status quo palautuisi. Katsoja ei voi välttyä siltä huomiolta, että mies tietää tämän. Muistetaan, että aiemmin elokuvassa mies on myöntänyt huijaavansa myös pelatessaan lapsiensa kanssa. Bussikohtaus on rytmillisesti ”tuplalopetus” ja ylimääräinen, mutta se toisaalta vapahtaa ns. kosmisesti, kun vaimo ryntää ulos ja miehet ottavat johdon, avaten kuitenkin samalla elokuvan kritiikille jämähtäneisiin rooleihin palaamisesta, MIKÄLI sitä ei tehdä satiirisesti…

 

 

4 kommenttia leave one →
  1. helmikuu 9, 2015 1:37 pm

    Kuulostaa kiinnostavalta elokuvalta. En ole vähään aikaan nähnyt mitään todella hyviäpohjoismaisia elokuvia, suomalaisista puhumattakaan (minua surettaa suomalaisen elokuvan kohtalo, täällä tehdään ihan pelkkää paskaa a la Solar Films).

    Analyysisi perusteella haiskahtaa tosin ikävästi siltä, kuin elokuva suhtautuisi rooleihin teeskentelynä. Niitä voi pohdiskella kiinnostavasti, mutta perusfeministinen asenne, jossa kaikki nähdään konstruktiona, on enää vain väsyttävää. Jos elokuvan havainto kuitenkin on roolien välttämätömyys, on se oikeilla jäljillä. Ne voivat näyttäytyä balaaneina ja vahingollisinakin, mutta eivät ole pohjimmiltaan mitään narratiivia vaan silkkaa genetiikkaa. Kärjistetysti sanoen: nainen on aina kotona, mies metsällä. Näin on ollut ja tulee aina olemaan, emme pääse pakoon ohjelmointiamme.

Trackbacks

  1. Katsomistani Oscarit-ehdokkaista ja vuoden 2014 elokuvista | Alussa oli sana
  2. Katsomistani Oscar-ehdokkaista ja vuoden 2014 elokuvista | Alussa oli sana
  3. Vuoden 2015 parhaita & The Force Awakens & Love | Alussa oli sana

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: