Skip to content

Vuonna 2014 lukemani kirjat, osa 5

joulukuu 26, 2014

Nic Pizzolatto: Galveston

True Detectiven käsikirjoittajan road-romaani ei tarjonnut minulle sitä, minkä vuoksi sen luin. Ajattelin sen olevan True Detectiven kaltaista, mystisen huuruista southern gothicia, ja kun kuvauksissa vielä mainittiin Cormac McCarthy ja Denis Johnson, niin mikäpä siinä. Sen sijaan sain minimalistista kuvausta keuhkosyövästä kärsivästä pikkurikollisesta, joka joutuu karkumatkalle pomoltaan. Jujuna tässä alamaailman roadtripissä on aika tyypillinen trooppi: mukaan tarttuu nuori prostituoitu nainen, jonka suhteen päähenkilö ei tiedä ollako isällinen vai himokas. Tietenkin naisella/tytöllä on myös pieni lapsi. Lajissaan ihan ok kirja, ei siinä mitään, en vain keksi miksi tällaista pitäisi enää nykypäivänä kirjan kansien välistä lukea. Proosa on niin leffa/tv-käsikirjoitusmaista, että aivan yhtä hyvin voisin katsoa jotain suuren profiilin tv-sarjaa. Varsinkin, kun Pizzolaton teksti ei varsinaisesti syvene tavalla, joka olisi pelkästään kirjallisuudelle ainutlaatuista. Käsittääkseni tästä onkin leffa tekeillä, mikä on kovin loogista.

 

Mikko Rimminen: Hippa

Tämä taisi olla ensimmäinen Rimminen, jonka luin kokonaan, joskin pakottaen. Hippa ei ole huono kirja, mutta olisin saanut siitä kaiken tarpeellisen jo viiden sivun jälkeen. Apparaatista ns. näkee läpi. Rimmisen parvekkeelta alas ylikellotetussa proosassa lause on niin totaalisen keskeisessä osassa, että se luo lukemiseen hupsun dynamiikan: on aivan yhdentekevää, mitä kirjassa tapahtuu, jos siinä jotain tapahtuu, sillä pääpaino on kielen ratkomisessa. Samalla kielipeli repii hälinällään mahdollisen tilallisuuden muodostumisen hajalle. Jotain neuroottista siinä on, vähän samalla tavalla kuin jos erehtyy mietiskelemään liikaa sananmuunnoksia ja alkaa sen jälkeen nähdä kaikki yhdyssanat ja sanaparit munansaannoksina. Pohjimmiltaan romaani on höyhenenkevyt. Jos oikein positiivisesti yritän lukukokemukseni nähdä, niin Rimmisen kerronnassa lähestytään jonkinlaista löpinän meditaatiota. Eikö tässä siitä ole kysymys, päähenkilön pysähtymättömästä ajatuksenjuoksusta?

 

Sam Lipsyte: Venus Drive

Tämä on kolmas lukemani Lipsyten kirja, vaikka en ole erityisemmin pitänyt yhdestäkään niistä. Lipsyte on vähän kuin heikompi Gary Shteyngart, vaikka en tiedä voiko heitä verrata mitenkään. Mustaa huumoria, satiiria ja kielellistä nokkelointia. Siis juuri sellaista kamaa, jota moni herkästi ylistää ja kehuu, mutta minun mielestäni löysää, ilmeistä ja pakonomaista. Venus Drive on lyhyt, lyhyiden tekstien novellikokoelma. Muistan lukukokemuksesta vain sen, että tämänkin pakkoluin lävitse, vaikka touhu oli ilmiselvää jo parin sivun jälkeen.

 

Johannes Ekholm (toim.): Graafinen suunnittelu: Käytännöt, tekniikat, strategiat

Johanneksen hauskasta keskustelukirjasta kirjoitin ehkä jotenkin kautta rantain tässä Putouksen hipster-parodiaa käsittelevässä merkinnässäni. En ole graafinen suunnittelija, mutta tunnistan runouspiireistä ja omista ajatuksistani oikeastaan kaiken sen saman energian, joka kirjassa vallitsee, niinpä myös samastuin keskusteluihin ja keskustelijoiden ongelmiin. Taiteen sosiaalisella kentällä kuplat vaihtuvat, mutta perusdynamiikat tuntuisivat pysyvän samoina.

 

Cormac McCarthy: Blood Meridian

McCarthyn kruununa pidetty romaani on lähes maineensa veroinen ja runoilijan herkkyydellä kirjoitettu. Tuntuu mielettömältä lähteä jälkikäteen lisäämään mitään mutufiiliksiäni, kun kirjan lukemista on jo lähemmäs vuosi, mieluummin ohjaan lukemaan tämän Vesa Rantaman kritiikin. Suomennosta en tosin ole lukenut.

 

Jaakko Yli-Juonikas: Vanhan merimiehen tarina

Vielä viisi vuotta sitten en olisi koskaan uskonut sanovani tätä, mutta minulla on nykyään omat varaukseni metailua ja neljännen seinän rikkomista kohtaan kirjallisuudessa. Tämä on ajasta johtuva, kenties yllättäväkin piirre olennossani. Yleensä se johtuu siitä, että puran joka tapauksessa kaiken, joten mitään ei tarvitsisi purkaa valmiiksi. Toisaalta Jaakon mainion kirjan lopun imploosio on kuitenkin sen verran ”perustellusti” (eli luultavasti lähinnä vitsillä) tehty, että se toimii ihan ok, vaikka kertookin ehkä pikemminkin nykyaikaisen kirjan lopettamisen mahdottomuudesta kuin mistään kertojan luotettavuuden problematiikasta (vaikka toki se sitäkin luotaa). Yli-Juonikkaan kirjojen taustoihin liittyy aina sopivissa määrin kaikkea hämärää ja huonoa, kuten divareista ja antikvariaateista dyykatun omakustannekirjallisuuden hyväksikäyttämistä, niin tähänkin. Proosan tasolla tämä näkyy yleensä siten, että ”arkisemman” tai suomalaismodernistisen kerronnan oheen leikkaantuu outoa banaaliutta tai pahkasikamaista absurdiutta. Varsinkin Neuromaanissa oli pynchonmaista vibaa, hahmot tekevät asioita ilman mitään sen kummempaa psykologista syvyyttä, pääasia että jokin kerronta etenee. Pikemminkin psykologian sijaa toimittaa huumori tai koominen, hurupalstoilta tuttu vainoharhaisuus. Kaikki tämä on sinänsä jees ja mahtavaa, en minä ole mikään psykologisen romaanin puolestapuhuja, mutta toisaalta tämä on myös juuri se syy, miksi en ole lukenut vieläkään Neuromaania kokonaan: minulle ei koskaan tullut sellaista tunnetta, että se olisi tarpeellista. Vitsailen jo muutenkin kaiket päivät. Pynchon näyttäytyy minulle yleensä lähinnä ideatuhlarina (esim. Against the Day), jonka tyylilajia jatkuvasti vaihteleva proosa on väsyttävää ja kymmenet henkilöhahmot tarpeettomia. Samalla tavalla jatkuva absurdin humoristinen leikkuupuimurointi on helppo tie peittää kaikki muu.

Vanhan merimiehen tarinasta sen sijaan pidin paljon ja luin sen mieluusti. Tämä saattaa johtua siitä, että se vaikuttaa aluksi normaalilta romaanilta, sekoiluvaihde isketään silmään vasta myöhemmin. Romaanin pohjana lienee käytetty taannoista, polemiikkia aiheuttanutta Tuomas Alatalon tapausta, jossa omaishoitajaäidin epäiltiin kirjoittaneen, mahdollisesti itse sitä tiedostamattaan, vaikeasti vammautuneen lapsensa nimissä. Menetelmää kutsutaan fasilitoinniksi eli tuetuksi kommunikaatioksi, jossa fasilitoija ohjaa fasilitoitavan kättä ja tuottaa siten kirjallista kommunikaatiota. Luonnollisesti tällainen keskusmotiivi on omiaan juuri kirjallisen kertojan luotettavuuden käsittelyyn ja Yli-Juonikas kehitteleekin varsin nasevan, psykologista kauhua lähentelevän tarinan äidistä, isästä ja heidän fasilitoitavasta tyttärestään, joista kukin vuorottelee näkökulmakerronnan kautta. Vähitellen lukijaa alkaa mietityttää, että kuka hahmoista varsinaisesti puhuu, vai puhuuko heistä kukaan. Jne. Laajemman kritiikin ehti tästäkin Vesa kirjoittamaan.

 

 

 

No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: