Skip to content

Hyvä analyysi kunniasta ja työntekijän ansaintalogiikasta, vaiko viriteltyä uhrinarratiivia? eli Dardenne-veljesten ”Kaksi päivää, yksi yö”

joulukuu 11, 2014

Kaksi päivää, yksi yö (ohj. Jean-Pierre & Luc Dardenne) on elokuva, jonka Bret Easton Ellis saattaisi määritellä ”uhrinarratiiviksi”. En ole aina aivan varma, mitä Ellis termillään tarkoittaa, mutta minä miellän sen narratiiviksi, jonka lähtöasetelmana on äärimmilleen viritelty ja ”mahdoton” sosiaalinen tilanne, jossa yhteiskunta ja yhteisö alistavat (syytöntä) päähenkilöä siinä määrin, että elokuvan katsominen tuntuu lähinnä hitaalta kuristumiselta. Toisin sanoen elokuvia, joiden päähenkilöt ovat uhreja. Katsoja kokee vapautumisen ja oikeutetun raivon tunteita, kun elokuvan viritelty sosiaalinen apparaatti ruoskii päähenkilöä ja oksentaa tämän naamalle, sillä ”juuri noinhan yhteiskunta toimii! Tämä elokuva osoittaa ihmisten rumuuden ja julmuuden!”. Tästä esimerkkinä Ellis pitää esimerkiksi 12 Years a Slavea.

12 Years a Slavessa, kuten Hollywoodin uhrinarratiiveissa yleensä, on se vapauttava piirre, että alistuskoneistoa personoimassa on groteskeja ihmishirviöitä, jotka tekevät puolen valitsemisen helpommaksi, antavat siihen oikeutuksen. Toisaalta lopputoman harmaan alueen erämaata tallustellaan sitten tv-sarjojen puolella, kun prestiisisarja toisensa jälkeen pyörittää balzacilaisia moraalitutkielmiaan kausi- ja vuosikaupalla. Ymmärrettävää, onhan kapitalismi nollasummapeliä, eikä arvojen pyhyyden romahdettua ole oikein mahdollista puolustaa järkiperustein yhtä kantaa toisen edelle, varsinkaan jos paljon puhuttu paluu keskiajan taikauskoiseen kyräilyyn ja sivistyksenvastaisuuteen pitää paikkansa.

Dardenne-veljesten uuden elokuvan päähenkilö, juuri sairaslomalta töihin palannut Sandra saa kuulla, että hänet irtisanotaan. Työyhteisölle on kerrottu, että he saavat valita joko 1000 euron bonuksen tai sen, että Sandra saa pitää työpaikkansa.  Valtaosa on äänestänyt bonuksen puolesta, mukaan liittyy tai ei liity (elokuva ei kerro tätä yksiselitteisesti) sopivissa määrin painostusta työnjohdon taholta. Sandra, joka perheineen tarvitsisi työpaikan kipeästi tullakseen toimeen, on epäilemättä uhri, mutta niin ovat kaikki muutkin työntekijät. Työnjohdon harrastama optimointi ei ole heidän vikansa, eivätkä he ole taloudellisesti yhtään sen paremmassa tilanteessa. Tarkasti työn luonnetta ei määritellä, mutta kysymys on heikosti maksavasta perustyöstä. Aurinkopaneelit mainitaan, voisiko kyse olla siis jonkinlaisesta kokoonpanolinjasta/varasto/toimitustyöstä? Joka tapauksessa yhteisön henkilöt ovat jotain duunarin ja alemman keskiluokan väliltä, jokaisella on velkaa, jokainen elää kädestä suuhun, monet tekevät useampaa työtä pärjätäkseen.

Parhaan työkaverinsa ja miehensä avustuksella ja painostuksella Sandra saa järjestettyä uusintaäänestyksen maanantaina, sitä ennen hänellä on viikonlopun verran aikaa tavata muut työntekijät ja pyytää heitä äänestämään työpaikkansa säilyttämisen puolesta. Elokuva koostuu näistä vierailuista ja niiden välisistä arkisista kuvista. Pelkistetty, dokumentaarinen ote, josta on kaikenlainen juusto ja moralisointi kaukana, jos kohta on myönnettävä, että bonuksensa puolesta Sandran vierailunkin jälkeen äänestävät tuppaavat olemaan enemmän tai vähemmän vastenmielisen oloisia ihmisiä. Toisaalta tämä voi johtua juuri viritellystä alkuasetelmasta: jos oletuksena on se, että hyvä ihminen on myös muiden hyvää ajatteleva ihminen, ei esimerkiksi aggressiivisesti omaa bonustaan puolustava nuori miestyötoveri vaikuta erityisen suurelta ihmiseltä. Varsinkaan, kun hän asian vuoksi lyö isäänsä, joka on samassa työpaikassa ja valmis vaihtamaan äänensä Sandran puolelle. Isä on vielä sopivasti keski-ikäinen, jo eläköitymään päin ja vähän lihavakin. Toisaalta Sandra ei moralisoi sen enempää, hän vain esittää asiansa ja kertoo, että ilman hänen työtään hänen perheensä ei tule toimeen. Jos työtoverit vastaavat samoilla litanioilla, ei hänellä ole esittää mitään sen kummempia perusteluita. Niiden pohtiminen jää katsojan tehtäväksi, jos kohta kaikkien henkilöiden alistetun nollasumma-aseman vuoksi pohtiminen on tavallaan mahdoton tai turha tehtävä: jos kumpikaan taho ei tule toimeen ja jos kaikki ratkaisut ovat toiselta pois, voitaneen puhua uhrinarratiivista. Toki voidaan samalla sanoa, että jotain mätää systeemissä on, mutta onko siitä muistuttaminen taiteen tai elokuvataiteen tehtävä, on sitten oma kysymyksensä.

IMDb:n keskusteluforumilla eräs kommentoija syyttää Sandran hahmoa liiasta yksinkertaisuudesta: aina jos hän saa jonkun puolelleen, hän hymyilee ja saa vähän lisää uskoa asiaansa. Jos puolestaan kieltäydytään muuttamasta äänestystulosta, Sandra vajoaa alakuloisuuteen ja passiivisuuteen, josta hänen miehensä ja ystävänsä pakottavat hänet taas liikkeelle. Kun ongelmat kasaantuvat, Sandra vetää heti purkillisen Xanaxia, mutta jälleen on deus ex machina ystävien muodossa läsnä ja Sandra pelastuu. Ihmisyys ei ole näin suoraviivaista, masennus ei ole näin suoraviivaista, kommentoija sanoo. Eihän se ehkä ole, minäkin suhtautuisin luultavasti melko lailla toisella tavalla, mutta toisaalta en olekaan Sandra. En ole velkakierteessä elävä pienten lasten äiti, vaan älyllinen analyysipiereskelykone, joka on järjestänyt kaiken ajan elämässään itselleen. Huomasin elokuvaa katsoessani ajattelevani, että vaikka en suhtautuisi asioihin kuten Sandra suhtautuu, ymmärrän hänen hahmonsa jonkinlaisena ”normaalin” ihmisen simulaationa. ”Normaali” on puolestaan harha, ”normaalia” ei ole olemassa, mutta ”normaali” on silti hyvin vahva meemi ja luokittelun kategoria. Sosiaalisesti tai yhteiskunnallisesti tiedostava taide on tämänkin takia ongelmallista: kuka tai mikä on se, jonka asiaa halutaan kulloinkin ajaa tai kuvata? Onko se vain taiteilijoille kummitteleva vähäosaisten aave, jolla ei kuitenkaan ole mitään tekemistä itse vähäosaisten kanssa?

Toisaalta minulle henkilökohtaisesti tämänkin elokuvan tapauksessa on melko yhdentekevää MITÄ elokuvassa sanotaan, tärkeämpää on MITEN se sanotaan. Dardenne-veljesten ohjaustyyli on pelkistettyä ja pseudo-objektiivista; henkilöhahmojen painotukset ja stereotyypit ovat lopulta hyvin ideologisia. Siihen ei vain kiinnitä niin paljon huomiota, koska kerronta on teknisesti niin vahvaa. Sandraa esittävä Marion Cotillard on todella hyvä ja vierailureissujen ohessa kuvatut pienet välähdykset ovat elokuvan parhainta antia. Eniten oman ahdistukseni muistoissa resonoi kohtaus, jossa Sandra saa autossa paniikkikohtauksen ja juo hätäänsä vettä pullosta, mutta lopettaa hetkeksi oireilunsa hoitamisen laittaakseen turvavyön kiinni, auton tietokone kun piipittää sen merkiksi, että vyö ei ole kiinni. Ihmeellistä, miten arjen robottimainen pakottavuus ajaa syvimmänkin kauhun yli.

Sandran hahmo on, yksinkertaisuudestaan huolimatta, myös tietyiltä painotuksiltaan kiinnostava: hän tuntuu uskovan sellaisiin asioihin kuin kunnia ja häpeä, minkä vuoksi Sandra on usein tuskallisenkin toivoton tapaus. Ota nyt se almu vastaan, jumalauta, jos sellaista tarjotaan. Sinun kunniasi suhteessa omaan pieneen ”kyllä minun pitää itse pärjätä”-neuroosiisi on täysin yhdentekevä meemi suhteessa maailman järjettömyyteen ja arbitraarisuuteen. Juuri kunnia ja häpeä ovat niitä jäänteitä konservatiivisesta paimenpatriarkaatista, joita johtoporras ja omistajat voivat käyttää sumeilematta hyväkseen. Siitäkin huolimatta, että alkujaan nuo sosiaaliset kontrollitunteet ovat syntyneet juuri tällaisia ”kevytkenkäisiä” tahoja vastaan, ainakin jos velan ja valuutan antropologiseen historiantutkimukseen on uskominen. Niinpä ei ole ihme, että mafiassa, (prätkä)jengeissä, mieskerhoissa ja muissa rikollisjärjestöissä moraalikäsitykset ovat jostain ajanlaskun alusta.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: