Skip to content

Vuonna 2014 lukemani kirjat, osa 3

marraskuu 20, 2014

Enrique Vila-Matas: Bartleby ja kumppanit
Pentti Saarikoski: Suomentajan päiväkirjat
Gustav Janouch: Keskusteluja Kafkan kanssa

 

Voisiko Vila-Matasin kirjasta puhua kuriositeettikirjallisuutena? Jossain määrinhän sellaista on vaikkapa koko OuLiPo Italo Calvinoineen. Tai kovin moni muukin kiehtovien yksityiskohtien ja marginaalihuomioiden kirjallisuus. Tätäkään ei pidä lukea negatiivisena arvotuksena, sillä pääasiallisesti olen kuriositeettien lukija ja kirjoittaja. Siinä mielessä minun voisi sanoa olevan onnettoman ”poststrukturalistinen” lukija, mitä hyvänsä se sitten tarkoittaakin. Tietyt himon tai kutkuttavan mielenkiinnon kohteet tai aspektit riitävät kahlaamaan ties miten suuren määrän sontaa läpi. Toisaalta en myöskään saa palautettua lukemastani mieleeni kuin yksityiskohtia, tai pikemminkin noiden yksityiskohtien tiimoilta kehittelemiäni ajatuksia.

Bartleby ja kumppanit edusti minulle kuin suositusluetteloa, jonka avulla voi löytää lisää omituista, tiettyyn tematiikkaan istuvaa luettavaa. Tässä tapauksessa kirjoittamatta jättämisen tai hiljaisuuden, joka on epäilemättä se minullekin keskeisin pohjavire. Ehkä koko modernismin. Vila-Matasin kirja on kuriositeettiluettelo ja jossain määrin jopa mystiikalla ratsastamista, mutta se pysyy suunnilleen hyvän maun rajoissa, eli onnistuu olemaan tarpeeksi kiehtova. Muistan pitäneeni rikotusta ja anekdoottimaisesta muodosta, sillä se on helppo muoto; vastaavasti muistan huvittuneeni, kun kirjaa tituleerattiin romaaniksi. Kai sen sellaisenakin voi lukea, mutta minun lukukokemukseeni tuo ”romaanius” ei tuonut yhtään mitään; ei minulla ollut mitään tarvetta fiktiolle. Aihe ja anekdootit olivat tarpeeksi kiinnostavia, jotta apuun olisi tarvittu fiktion proteesia ja savuverhoa sanomaan, että tämä on nyt lisäksi vielä Taidetta.

Minulle itselleni on selvää, että Pessoan tai Walserin jälkikäteen konstruoitu elämä on kiinnostavampi kuin heidän tuotantonsa (joissa ei ole niissäkään vikaa, mutta…), ehkä tarkoitan ”modernismilla” tätä. Siis: heidän taiteelleen ei ole enää tarvetta, mutta heidän estetiikalleen on, jonkinlaisen lähtökohtana, joka pitää käydä läpi ja sitten mahdollisesti unohtaa. Tai pitää ja pitää, ei kenenkään mitään pidä, mutta minun on pitänyt. Tämä palaa aivossani aina siihen samaan sykliin:  Beckett oli joskus keskeinen, mutta ei enää lukukelpoinen, Kafka oli keskeinen, mutta ei enää lukukelpoinen, Joyce oli keskeinen, mutta ei enää lukukelpoinen, Eeva-Liisa Manner / Haavikko / Saarikoski olivat keskeisiä, mutta eivät enää lukukelpoisia. Jne. MUTTA heidän ajatuksensa ennen heidän ”taiteensa” savuverhoa, ah, se voikin olla toinen kysymys. Niinpä lähestyn asiaa siten, että vaikka minun ei olekaan enää järkeä yrittää saada esim. liian saturoituneesta Beckettistä mitään irti, voin silti löytää jotain uusia ajatuksia lukemalla hänen elämäkertojaan tai kirjeitään. Tämä oli vain esimerkki, en ole lukenut vielä mitään tuollaista. Sinänsä on samantekevää onko tässäkin kyseessä jostain neromyytin jäännöksestä, sillä pääasia on, että energia liikkuu johonkin suuntaan, että uusia yhteyksiä muodostuu.

Janouchin Keskusteluja Kafkan kanssa taisi olla kirja, jonka hankin käsiini Vila-Matasin kirjan perusteella. Janouch muistelee nuorena käymiään keskusteluja Kafkan kanssa, jotka hän on ”jäljentänyt muististaan”. Ylipäänsä kirjan todenperäisyyteen lienee syytä suhtautua varauksella, mutta se ei estänyt minua nauttimasta siitä. Varsinkin, kun keskustelujen maalaama ylevä kuva Kafkasta ihmisenä on jotain aivan muuta, kuin mitä hänen tekstinsä hahmot välittävät. Vaikka epäsuhta olisi täysin fabrikoitu, on ajatusleikki silti kiinnostava ja merkityksellisen tuntuinen. Tekstejäänhän Kafka ei olisi halunnut julkaistavan, mikä tekee hänen moraalisen itsensä (joka siis on tässä tapauksessa, kuten sanottua, mahdollisesti fabrikoitu) suhteesta hänen teostensa mahdolliseen moraaliin vähän epäreilun kysymyksen. Juuri tässä valossa tuntuisi siltä, että Kafkan kirjoitukset olivat pikemminkin itsehäpeästä ja minuuden heikkouksista puhdistautumista, joiden julkistaminen olisi vastannut oman paskansa myymistä torilla. Kafkan ideaaliteos olisi saattanut olla jotain aivan muuta. Itse asiassa Janouchin kirjan perusteella hän vaikuttaa jopa stoalaiselta hahmolta, jolle omien teosten julkaiseminen olisi ollut häpeällistä luonteen heikkoutta.

Vaikka aiemmin puhuin neromyytistä, tarkoitin myyttiä tuotannon rakenteellisuuden kannalta. En romanttisen kärsivän neron banaalia elämämyyttiä, sehän on jokaisen nykyihmisen teini-ikäinen kärsimyksen myytti; vaan näiden kirjoittajien esteettisen apparaatin myyttiä. Toisin sanoen heidän taidefilosofiaansa, esteettistä teoriaansa, heidän omien sanojensa mukaan. Jollekulle toiselle sellaisella ei ole mitään merkitystä, mutta minulle juuri se on usein ainoa kiinnostava asia. (Siksi myös Vila-Matasin kirjoittamatta jättäminen: teoria löytyy kyllä ja siitä voisi puhua loputtomiin, mutta käytäntöä ei ole, käytäntöä ei pysty kirjoittamaan, käytäntöä ei jaksa kirjoittaa, käytäntö on mautonta, käytännön kirjoittaakseen pitäisi kohdata jotain liian pelottavaa tms.)

Tuollaista estetiikkaa ei tosin pysty vaikkapa Saarikosken nonfiktioista kaivelemaan, hänen päiväkirjansa kun eivät olleet varsinaisia työpäiväkirjoja siinä mielessä, että niissä pohdittaisiin sisällöllisiä asioita. Pikemminkin niissä listataan miten monta sivua hän kunakin päivänä kirjoitti ja mihin mennessä hommat pitäisi saada hoidettua. Saarikoski muutenkin viime kädessä redusoivan kaiken joko kärsivän neron (eli todellisuudentajuttoman ja yhteensopimattoman, mutta lahjakkaan ihmisen) asemaan yhteiskunnassa tai pitävän runoutta jonain pyhänä, jota ei pidäkään selittää. Siltä hän päiväkirjoissaan kirjoittaa pitävänsä jostain, mutta jostain ei. Mutta miksi hän pitää jostain ja jostain ei? Luoja yksin tietää. Saarikoski tuntuu taideteoreettisesti samettihousuiselta fiilismieheltä, joka pyrkii taiteensa sijasta perustelemaan ennemminkin juomistaan. Suomentajan päiväkirjojen alku on vetävä ja jopa kaunis, mutta kirja muuttuu varsin pian sellaiseksi tylsän arkiseksi marinaksi ja epäoikeudenmukaisuuden itkemiseksi, jota itse kunkin päiväkirjan voisi kuvitella olevan.

 

 

 

No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: