Skip to content

Vuonna 2014 lukemani kirjat, osa 2

marraskuu 15, 2014

Alkuun muutama kiinnostava kirjallisuuslinkki viime ajoilta:

Kirja on pieni ydinsukellusvene
Antikythera ja muita koneita
Juha-Pekka Kilpiö & Ron Sillimanin Auringonlaskun roinaa

Asiaan.

 

Don DeLillo: Americana

Olen lukenut laskujeni mukaan yksitoista DeLillon kirjaa, yhden niistä kahdesti. En muista niistä käytännössä mitään, mutta silti DeLillo on lempikirjailijoita. Muistini palaa luultavasti vasta, jos luen jonkin hänen kirjoistaan uudestaan, mutta katoaa taas kirjan suljettuani. Näin minulle kävi ainakin Mao II:n kohdalla. Enää muistan, kahdesta lukukerrastani huolimatta, että jotenkin se liittyi suuriin väkijoukkoihin ja kenties terrorismiin. Ensimmäisellä lukukerralla pidin kirjasta valtavasti, toisella enää vain hieman.

Tämä on yksi syy sille, miksi aniharvoin luen mitään proosaa uudestaan; aina uusi, aina kyynisempi minä on ehtinyt väliajalla muodostaa vastustuskyvyn kirjalle ja uuden lukukerran minä päätyy vain ihmettelemään, mistä aiempi minä oikein oli innoissaan. Toisaalta en tiedä voiko tästä vielä muodostaa sääntöä, sillä toden totta olen lukenut vain kourallisen kirjoja uudestaan, ja noihin lukukertoihin liittyy aina jokin tarina. Niinpä en muista Americanasta muuta kuin sen, että se on DeLillon ensimmäinen romaani, eikä sitä ole suomennettu. Se ei ole hänen parhaansa, mutta ei myöskään huonoin, itse asiassa kaukana siitä. Goodreads-arvosanani (4 tähteä) kertoo minulle ulkoisen muistipankin tavoin, että pidin siitä varsin paljon.

Se, mistä pidän erityisesti DeLillossa, liittyy hänen nimenomaan hänen lauseeseensa. Tarkemmin sanottuna hänen lauseensa rytmiin ja lyyrisyyteen. Tämän tarkempi en valitettavasti osaa olla ilman kattavaa lähilukuanalyysia, enkä välttämättä sellaisen kerakaan. Mutta DeLillo on prosaisti vain näennäisesti, sillä hänen tilatajunsa ja sävyherkkyytensä on runoilijan, elokuvaohjaajan tai maalarin. Juuri siksi en muista hänen kirjoistaan mitään, sillä kuten Cézannen maalauksessa tai kaikkein parhaassa modernissa runoudessa, niiden aiheilla ja teemoilla ei lopulta ole mitään väliä. Ainoastaan romaanimuodon sisäisyydellä.

Tietenkin DeLillo on myös hyvin yhteiskunnallinen kirjailija, häntä on yleisesti pidetty post-modernin USAn zeitgeistin kuvaajana ja mallintajana numero 1. En vain henkilökohtaisesti ole erityisen kiinnostunut taiteen suhteesta ”ajan henkeen” siinä mielessä, kuin mitä taiteen suhde yhteiskuntaan vulgaaritasolla oletetaan olevan. Yhteiskunta on vain vadille tarkoin aseteltu teko-omena, jota käytetään pohjana.

 
Yasunari Kawabata: Tuhat kurkea & Kioto

Ainoa koskaan samalta istumalta heti uudestaan lukemani kirja. Tähän saattaa vaikuttaa se, että luin kirjan puolitoista kertaa junamatkalla Jyväskylästä Helsinkiin ja sieltä takaisin. Matkalla oleva junavaunu on ainutlaatuinen tila, raiteilla liikkuva työhuone, joka saa työskentelemään paremmin kuin mikään työhuone ikinä. Tai lukemaan, tai kirjoittamaan. Tiesin, että kotiin palattuani intensiteetti olisi tiessään ja toinen lukukerta jäisi kesken, mikäli antaisin arjen palata, joten kotiin päästyäni istuin oitis alas ja luin kirjan uudestaan loppuun.

Harva romaani on siitä autuas, että sen voisi lukea useaan kertaan yhdessä päivässä, jo yksinkertaisesti pituusrajoitteiden vuoksi. Normaali lukunopeus törmää päivän vähäiseen tuntimäärään. Mutta Tuhat kurkea on lyhyt, kova ja elegantti, eikä silmän tarvitse kuluttaa aikaa jaaritteluissa tai psykologisissa mutavelleissä. Hyvin kirjoitetussa ja rakennetussa teoksessa psykologia seuraa väistämättä, kuin taustaäänenä.

Kawabatan romaani on silti nimenomaan ihmissuhderomaani ja vieläpä melko kiemuraisesta ja eurooppalaiseen silmään mahdollisesti käsittämättömästä päästä, mutta en koe typeriksi niitä hoopoiltakin vaikuttavia huomioita siitä, miten Kawabatan proosassa aistii teeseremonian ja japanilaisen mustepiirustuksen rauhan. Tuollaisen viiniarv…kirjallisuuskritiikkimaisen vertauksen joko ohittaa tekotaiteellisena ja pirun epätarkkana, tai päätyy ymmärtämään ja tunnistamaan sen.

Itse asiassa Kawabatan harvaan ladottu romaani (vain 148 s.) on jo sen verran pieni, että voisin aivan hyvin kirjoittaa siitä joskus tänne vähän tarkemmin lähiluvun ja yrittää valottaa, mitä päässäni liikkuu kirjaa lukiessani. Sillä lopulta voi olla niin, että ainoastaan tuollainen tarkkuus on mielekästä kirjallisuudesta kirjoittamista, mikäli pyrkii valottamaan nimenomaan sitä, mitä me ajattelemme lukiessamme, eikä vasta lukemisen jälkeisessä sosiaalisessa pelissä. Siinä mielessä nämä jälkikäteiset muisteluni ovat vähän omituista, sävyttynyttä horinaa.

Kioto on mainio romaani sekin, mutta ei minun silmissäni saavuta lähimainkaan samaa intensiteettiä ja kovuutta. Toisaalta se on myös aivan erilainen romaani, ikään kuin kahteen osaan jakautuva, voimansa jakava. Sikäli tämän voisi kokea jopa orgaanisesti tematiikan ja rakenteen välisenä suhteena, sillä teoksen keskeinen teema ovat kaksoset; ehkä ensimmäinen osa on enemmän läsnä toisessa kaksosista, toinen osa toisessa.

Ongelma onkin ehkä länsimaisen lukijan ongelma, sillä meidän kulttuurissamme, ainakin modernissa, kaksosiin on suhtauduttu mielenkiinnolla ja jopa jonkinlaisena salatun, telepaattis-nerollisen sielunyhteyden tyyssijana siinä, missä japanilaisessa kulttuurissa on pidetty useamman kuin yhden lapsen synnyttämistä kerrallaan eläimellisenä ja tabuna. Asiaan liittyy Japanissa ilmeisesti varsin syvällisiä kulttuurisia piirteitä, mutta minun tietouteni asiasta on juuri näin pinnallista. Niinpä, vaikka romaania lukiessani asian tiedostinkin, ei se silti voi resonoida minussa lukijana samalla orgaanisella ja kansankulttuurisella tasolla kuin japanilaisessa. Näin ainakin oletan.

Tieteellistä selitystä, tai pikemminkin lähtökulmaa, asiaan voisi tarjota tutkimus, jonka mukaan japanissa syntyy huomattavasti vähemmän kaksosia (1 pari / 160 syntymää), jos verrataan vaikkapa Yhdysvaltoihin (valkoihoisiin, 1 pari / 87 syntymää). Luonnollisesti tutkimus lienee pyrkinyt ottamaan huomioon tuon kulttuurisen tabun, sillä se on ollut juuri se suurin hankaluus luotettavaa aineistoa kerättäessä.

 

 

 

 

2 kommenttia leave one →
  1. marraskuu 15, 2014 9:18 pm

    ”Tämä on yksi syy sille, miksi aniharvoin luen mitään proosaa uudestaan; aina uusi, aina kyynisempi minä on ehtinyt väliajalla muodostaa vastustuskyvyn kirjalle ja uuden lukukerran minä päätyy vain ihmettelemään, mistä aiempi minä oikein oli innoissaan.”

    Olen huomannut, että tästä kyynisyydestä pääsee toisinaan eroon lukemalla kirjan kolmannen kerran.

    Jos ensimmäinen kerta menee ihmetellessä, ja toinen aikaisempia ja vielä mielessä olevia aivoituksia haastaessa, on kolmannen lukukerran minä jotain kahden edellisen väliltä, nautiskelija ja realisti.

    Toki tällöinkin kirja voi näyttäytyä huonona, mutta se näyttäytyy huonona eri tavalla.

    Tietysti tätä tulee tehtyä aika harvoin.

    • marraskuu 16, 2014 1:13 pm

      Niin, ehkä. Tosin minulla on usein ongelmia jo sen toisenkin lukukerran kanssa ihan vain sen vuoksi, että maailmasta eivät lukemattomat kirjat lopu ja aika on rajallinen. Ts. pitää olla jo melkoisen hyvä ja kiinnostava, että sille suo toisen samanmoisen aikablokin, kun on vielä myriadeja muita, jotka eivät ole saaneet aikaa lainkaan. Pakonomaista käyttäytymistä, mutta…

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: