Skip to content

Välimerkintä siitä, miten kirjoitan vuonna 2014 lukemistani kirjoista

marraskuu 12, 2014

En ole varma tarvitsisiko tätä erikseen tarkentaa, mutta pohjustettakoon sen verran, että:

Nämä merkinnät eivät ole kritiikkejä, tai ainakaan en itse miellä niitä sellaisiksi. Niinpä ne eivät yleensä pyri läpinäkyvyyteen tai kirjoittajan lähtökohtien selventämiseen, saati sitten teoksen monialaiseen, ”objektiiviseen” ymmärtämiseen ja esittelemiseen. En ole erityisen kiinnostunut siitä, pitääkö joku muu tai miljoona muuta jostain kirjasta, enkä myöskään siitä, että miksi niin on. Pikemminkin tekstini ovat melko suoria affektikasvaimia tai muisteluita siitä, mitä suunnilleen itse ajattelin lukiessani kutakin kirjaa. Kysymys ei todellakaan ole lähilukemisesta, sillä vanhimmista lukukokemuksista on jo lähes vuosi, enkä aina muista edes eilen lukemaani. Siten toiset kirjat saavat epäreilun kohtelun suhteessa toisiin, johtuen ihan siitä, miten muistini toimii, millaisena meeminä kukin kirja on onnistunut mieleeni jäämään.

Niinpä kirjoitan nämä pitääkseni hauskaa ja kuluttaakseni aikaani. Kritiikkien kirjoittamista puolestaan en koe erityisen hauskaksi juuri tässä mielessä, sillä selkeys, ymmärrettävyys, loogisuus ja tiiviys vaativat helvetisti sellaista työtä, jonka koen kirjoittamisessa kaikkein epämieluisimmaksi puoleksi, minkä vuoksi ehkä olenkin niin laiska kirjoittaja, sillä sama koskee myös teoksia. Lukijaa vastaan tuleminen, yhteiskunnallisen rotupuhtauden vaatimus, ihmisten mielten pahoittamisen vältteleminen, kantojensa selkeä perusteleminen (vaikka lopulta juuri se on melko mahdotonta) jne. ovat kritiikin, journalismin, tutkimuksen ja historiankirjoituksen tehtäviä. Minä puolestani rakastan kirjoittajana eniten improvisoivaa suoltamista, se on se hetki, jona pystyn rehellisesti nauttimaan kirjoittamisesta.

Merkinnät pyrkivät kuvastamaan nimenomaan yksityistä ajatteluani, minkä vuoksi ne myös mahdollisesti kertovat siitä, millaisia seikkoja minä painotan lukemisessa. Niinpä ne ovat otollista pelikenttää itse kunkin lukijani analyyseille psykologisesta profiilistani, vakaumuksistani ja ties mistä -ismeistäni. Suuri osa lukemastani on aina myös lukemista omaa kirjoittamistyötäni varten, mikä näkyy yltiöindividualistisen ihmisen itsekkyytenä ja kyynisyytenä. Tunnun innostuvan harvoista asioista, enkä pyri teeskentelemään innostunutta tai ymmärtäväistä. Oma esteettinen kokemukseni on yksi niistä harvoista asioista, joita yhteiskunta ei ole vielä saastuttanut omituisella fasistisella relativismillaan ja hymistelyllään. Oma esteettinen kokemukseni ei luo lisää yrittäjähenkisyyttä, mene töihin tai kehota hymyilemään ankeuttajille.

En silti tai siten esimerkiksi kirjoittaessani Joan Didionin kirjasta pyri kieltämään Didionin ”elämänkokemusta”, vaan ainoastaan kertomaan, mitä siihen pohjaava Didionin rakentama tekstuaalinen konstruktio mielessäni herätti niinä hetkinä, kun kirjaa luin. Jollekulle kirja saattaa vastata ”elämänkokemusta”, mutta minulle ei, minulle se on aina viime kädessä kirjoitusta. Tässä mielessä olen, tai ainakin koen olevani, todella helvetin esteettinen, siis ”taiteen sisäisessä” mielessä. Taide ei ole väline. Hyväksyn sen, että yhteiskunta vaikuttaa asioihin ja ”kaikki on poliittista” ja että myös taidetta pystyy käyttämään valtaan jne., mutta en silti varsinaisesti pysty itse olemaan sitä mieltä.

Tämä taasen hyvin mahdollisesti johtunee etuoikeutetusta asemastani suomalaisena, keskiluokkaisen perheen kasvattina, joka on aina tullut aineellisesti aivan tarpeeksi hyvin toimeen ja jota vanhemmat kannustivat kirjalliselle uralle. TIEDÄN, että on rutosti muunlaisia kokemuksia ja kasvutarinoita, ja että niiden koetaan näkyvän myös taiteessa tai kirjallisuudessa. Kysymys onkin vain siitä, pystynkö minä lukijana kokemaan ne, tai pikemminkin tunnistamaan niistä jotain sellaisia energioita, jotka antavat jotain myös minulle. Voisin aina jättää negatiiviset mielipiteet sanomatta, mutta miksi?

Samoin voisin pehmentää sanomisiani tyyliin ”X kirjoittaa teknisesti hyvin”, mutta kukapa koko elämänsä kirjoittanut ei kirjoittaisi? Tai ”X:n kirjaa on helppo ja hauska lukea”, mutta niin on myös Harry Potteria tai jopa Dan Brownia. Silti Dan Brown on varsin yhdentekevää ja huonosti kirjoitettua kirjallisuutta. Entä miksi sen lukeminen voi silti olla hauskaa? Entä miten tuo hauska eroaa vaikkapa jonkun oikeasti arvostamani kirjailijan, kuten Yasunari Kawabatan lukemisen hauskuudesta? Siihen koko tämä blogini on pyrkinyt 10 vuoden taipaleen ja 2306 tekstin aikana vastaamaan. Jos en ole onnistunut, ei kysymykseen liene minun kohdallani mitään ihmisen järjen keinoin ymmärrettävää vastausta edes olemassa.

Olen joskus kirjoittanut yhden esimerkin siitä, kuinka valitsen katsomani elokuvat. Tuon merkinnän voinee nähdä verrannollisena sille, miten valitsen lukemani kirjat, siitä saattaa myös löytyä jonkinlainen alkio vastaukselle edellisen kappaleen kysymykseen.

One Comment leave one →
  1. Vesa permalink
    marraskuu 12, 2014 3:26 pm

    Perusteet osuivat vaikka en väitä että kokemukseni kirjallisuudesta on sama kuin sinulla. Näiden perusteiden osalta se on kuitenkin hyvin samankaltainen. Eli hauska väliavautuminen oli paikallaan.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: