Skip to content

Vuonna 2014 lukemani kirjat, osa 1.

marraskuu 10, 2014

Olen kirjoittanut tänne viime aikoina näemmä pelkkiä leffalistoja. Vaihtelun vuoksi, vaikka vuosi ei ole vielä ohi, yritän kirjoittaa jotain jokaisesta vuonna 2014 lukemastani kirjasta. Merkintä kokonaisuudessaan tuskin koskaan valmistuu & olisi typerän pitkä, joten tässä mitä tänään jaksoin naputella. Enköhän minä pari osaa ainakin taistele!

 

Joan Didion: The Year of Magical Thinking

Didion on jenkkiesseen lempilapsia ja ainakin 60-luvun Slouching Towards Bethlehem -klassikko on selailuni perusteella ihan ok (luin sitä joskus lentokoneessa, sitten saavuimme perille), mutta tämä National Book Awardin voittanut laahava vellouma aiheutti lähinnä päänsärkyä. Didion kuvaa miehensä kuolemaa ja sen jälkeistä vuotta, mikä on sinänsä ihan ok ja ymmärrettävä aihe, suru ja menetys ja tyhjyyden tunne ja kaikki sellainen, mutta se mikä tässä riepoi oli ylenpalttinen yläluokkaisuus. Siis Concordella lennetään (kyllä, Con-vitun-cordella), kulttuurieliittiä namedropataan ja lounastetaan New Yorkin fiineissä ravintoloissa.

Yleensä moinen touhu ei minua haittaa, esim. Edward St. Aubyn on mielestäni hillittömän sympaattinen, mutta Didionin tapauksessa ärsyttää juuri se, että minulla oli hänestä (kenties väärä) kuva 60-luvun vaihtoehtokulttuurin kuvaajana, mihin verrattuna kuvaus nykypäivän 70-vuotiaden, New Yorkin kulttuurieliittiläisten etuoikeutetusta elämästä tuntui jotenkin tavattoman turhalta ja typerältä. Varsinkin, kun se porvaroiminen ei mielestäni ollut edes mitenkään hienovaraista tai sivujuonteellista, vaan kirjan kuvastossa oikeastaan ihan yhtä vahvassa osassa kuin mikä hyvänsä muukin. Olisin varmasti antanut sen anteeksi, mikäli vastapainoksi olisi ollut jotain syvempää, mutta Didionin huomiot kuolemisesta ja kaipuusta tuntuivat olevan kovin yleisiä ja jopa banaaleja. Latteaa, helppoa, hidasta, kunnolla syventymätöntä. Kahvipöytälukemista koulutetuille. Äveriäät voisivat olla nerokkaitakin, kuten Harry Mathews (tai Raymond Roussel).

Varsin julmalta tuntui huomata, että lukiessani vaan jatkuvasti kuittailin mielessäni Didionille: ”te olette jumalauta elämässä helvetin hyvin pärjänneitä 70-vuotiaita KIRJAILIJOITA molemmat, ei voinut ihan puun takaa enää se kuolema ja sen elämäntarinan ja narratiivin loppuminen tulla!”. En tiedä pitäisikö siitä syyttää kirjoittajaa vai itseään. Tietenkin etuoikeutettu ja rikas potee samat surut ja murheet siinä missä kuka tahansa muukin kun hänen läheinensä kuolee, mutta en vain kyennyt tässä näkemään sen helvetin arvostetun ja sofistikoituneen best seller -statuksen läpi. Aloin jopa miettiä, että onko se Didionin wanhakaan tuotanto lopulta mistään kotoisin, onko sekin tällaista kevyttä ja viriteltyä, psykologisoivaa vessapaperia? Kuin katsoisi jotain tv-draamaa.

Ongelmallinen kirja kaiken kaikkiaan, kuolemateema on niin helvetin viritelty ja manipuloiva, että vaikka se olisi kuinka murheellista ja vilpitöntä, vaikuttaa se silti väistämättä palkintomateriaalilta. Tämän lukeminen oli ehkä muutenkin kokemuksena verrannollinen Oscar-ehdokaselokuvien katselemiselle. Kirjoita elinikäisen kumppanisi kuolemasta <–> näyttele vammaista tai jotain alleviivatusti alistetun vähemmistön edustajaa prestiisidraamassa. Kyynistä settiä tulee nyt, mutta tämä oli se ns. suora fyysinen reaktioni. Aivoja minun tarvitsee käyttää vasta siinä vaiheessa, kun pitää alkaa pehmitellä näitä sanomisiaan ja sopeltaa, että ”ymmärrän kyllä, jos joku tästä koskettu ja jos/kun tämä palkitaan”. Olisi mukava fiilistellä jotain keskinkertaista. Vaikka sitähän minä juuri tein, fiilistelin. Todella kotoisaa ja helppoahan nykyjenkkikirjallisuuden lukeminen on. Jennifer Egan, Gary Shteyngart, Lorrie Moore, Jonathan Frantzen, Jeffrey Eugenides – you name it. Kaikkien niiden lukeminen on kuin katsoisi jotain American Beautyä. Jopa George Saunders. Toisaalta on hyvä, että on myös Hollywood-draamoja, sillä ehkä mielenterveys ei kestäisi, mikäli pitäisi aina mennä sinne syvään päähän.

 

Thomas Bernhard: Kyllä / Muuan lapsi / Palkintopuhetta

Tuntuvat kääntävän nyt sitten kaiken mahdollisen Bernhardin. Mikäpäs siinä, joskin minulle olisi riittänyt jo pari kirjaa sitten. Bernhard tuntuu olevan vähän kuin Bergman tai Hitchcock elokuvan puolella: ääni ja maneerit ovat aina sama, mutta jos homma toimii, niin miksei samantien kymmeniä ellei satoja annoksia sitä samaa kamaa. Toisaalta tietyn pisteen jälkeen mikään hänen kynästään tuleva ei enää yllätä. Voisiko ilmiö olla sukua sille kokemukselle, jonka minulla oli joskus 2000-luvun alkupuolella Björkin lauluäänen kanssa? Hieno ja kiinnostava ääni, mutta enää ”pelkkä” Björkin ääni. En taida osata selittää mitä tarkoitan. Joka tapauksessa Kyllä on heikoin käännetyistä Bernhardeista (en ole lukenut Kolmea kertomusta enkä Häiriötä), mikä ei silti tarkoita sitä, ettäkö se olisi huono. Se on yksinkertaisesti vain ”ihan hyvä”. Myös Betoni on vähän heikompaa kamaa, eikä Palkintopuhettakaan ole erityisen tarpeellinen. Toisin sanoen: älä aloita niistä Bernhardiin tutustumista, ellet halua säästää parhaita paloja viimeiseksi.

Mitä Bernhard lopulta edes on? Oikeastaan vain tietty ääni tai tyyli, ainakin suomeksi käännettynä. Hänen romaaniensa rakenne on siinä mielessä kiinnostava, että niissä ei varsinaisesti tapahdu mitään romaanin eri piirteiden ja osien keskeisiä yhteyksiä luovaa. Ne ovat pikemminkin yhtä, pitkää ja kasautuvaa puheaktia. Kirjoitin joskus Bernhardin ja stand-up -komiikan energian samankaltaisuudesta, enkä ole muuttanut mieltäni vieläkään. Tavallaan Bernhardin romaanit eivät ole mitään muuta kuin tietynlainen rytmi tai asenne, jonka turvin teosten puhuja voi latoa oikeastaan miten halveeraavia syytöksiä hyvänsä. Lukiessani yhtätoista käännettyä Bernhardin teosta minulla ei oikeastaan missään vaiheessa ollut sellaista tunnetta, että lukisin toisistaan erillisiä tai itsenäisiä teoksia. Luin jatkuvaa, toisteista monologipötköä. Nautittavaa ja tiukkaa, oireita lievittävää marinaa, jonka sisäinen systeemi on niin omavarainen, sitä lukiessa tunsi lähinnä… lukevansa. Nykykirjallisuutta parhaasta päästä, epäilemättä. Vastaavasti useaa lukijaa saattaa ärsyttää Bernhardin nuiva asenne keskimäärin kaikkeen & white male blaa blaa.

Mutta Bernhardkin pitää unohtaa ja jatkaa matkaa. Ei hän ole mikään ylittämätön ja yltäkylläinen mestari, josta riittäisi loppuelämäksi. Kukaan tai mikään ei ole. Mutta vuoden päiviksi, ehkä.
Kurt Cobain: Päiväkirjat / David Browne: Goodbye 20th Century: Sonic Youth and the Rise of the Alternative Nation

Musiikinkuuntelusyklissäni tuli vastaan puolinostalginen, 80-90-lukujen alternative/noiserockiin keskittyvä kausi. Pääosin kuuntelin Sonic Youthia vähän sellaisissa häpeänmustaamissa jälkiherännäisfiiliksissä (missä olit koko elämäni, Disappearer?) ja katsoin bändistä muutaman dokumentin & luin David Brownen ihan mainion bändihistoriikin, jossa tuli samalla pätevä rautaisannos jenkkiläisen alternative-kulttuurin historiaa. Samalla kävi ilmi, että SY:n Kim Gordon & Thurston Moore olivat pääosin vastuussa siitä, että Geffen kiinnostui Cobainista ja kumppaneista. Oman aikansa vei Thurston Mooren & Lee Ranaldon kitara-arsenaalin & erilaisten viritysten tutkiminen. Heillä saattoi olla erityisviritettyjä ja -saundaavia kitaroita, jotka olivat yhden ainoan kappaleen livenä soittamista varten.

Cobainin päiväkirjan uusintaluku tuli siinä sivussa. Energiat liikkuvat tällä tavalla. 30-vuotiaana mielestäni Nirvanan parhaat biisit ovat suvereenisti Mexican Seafood ja Very Ape, jotka ovat kenties omiaan kertomaan mieltymyksestäni noisempaan ja vinompaan kamaan, kun popista puhutaan. Ei tietenkään Mexican Seafoodin laskeva kolmen soinnun pääriffi/kertsikulku, vaan se Melvinsiltä kuulostava ja dissonanttinen, Cobainin laulumelodian kanssa keskusteleva ja dempatusti soitettu säkeistösotku. Sitä paitsi hädin tuskin sanoin laulettu (pikemminkin nieleskelty) ”Now I vomit cum and diarrhoea / On the tile floor like oatmeal pizza” on sitä ihteään.

Toisaalta on ihan yhdentekevää, mitä rock-musiikissa lauletaan. Siitä paraatiesimerkki on juuri Very Ape, jonka mahtavuutta minun on vaikea perustella. Mutta pääasiallisesti siinä on tehty kaikki oikein. Se on tarpeeksi lyhyt, jotta sitä voi kuunnella toistolla kymmeniä kertoja, jolloin kappale vasta varsinaisesti muotoutuu: siitä kasvaa helvetillinen, hypnoottisesti kertautuva kaksiminuuttisista segmenteistä koostuva kuminauha. Mutta ennen kaikkea siinä on riffi, jossa ei ole mauttoman paljon sointuja tai ääniä, mutta joka toistetaan maukkaasti kolmesta oktaavista. Kertosäe on Very Apen tapauksessa yhdentekevä. Se on vain rytmittämässä demonisen hyvin vetävää riffikulkua, joka on biisin pääasiallinen motiivi, henkinen kertosäe. Keskeinen rooli on myös säkeistöjen kompin dynamiikalla: ne kertaavat G5/A5/G5/Bb5-kiertoa 8-osilla (jos kohta kannattaa huomioida, että biisissä on käytössä ½ sävelaskelta standardia alempi viritys), kunnes säkeistön lopussa komppia vähän vapautetaan lyhyellä, fiilikseltään neljäsosaisella G5/F5/C5/H5 -pätkällä, kunnes taas kireämpi nakutus palaa. Hakkaavan klenkkaavaan kitarointiin mieltyneenä entisenä kitaristina voin kertoa, että riffin fyysisyydellä on myös erittäin suuri merkitys: toisaalta sointujen välien täysin dempatut sävelet, toisaalta liukuen soitetut voimasoinnut luovat oman makunsa. Soittajana voisin verrata riffin kehämäistä olemusta vaikkapa linkoon. Oman pikantin lisänsä tähän luo rummut, jotka vaihtavat suljetun haikan kireän nakutuksen sopivin välein avoimeen, sähisevään neljäsosaan. Niinpä kysymys on lähinnä intensiteetistä.

Näin voisi tosin kuvailla mitä hyvänsä biisiä, eikä toiselle ihmiselle silti välttämättä välity kokemuksesta yhtään mitään.

Cobainin päiväkirjaääni tuntuu suomeksi käännettynä melko typerältä, mikä ei sinänsä ole Cobainin, vaan kielen vika. Onneksi alkuperäisten sivujen skanneja on aika viljalti mukana. Kurt vaikutti ihan fiksulta ja ideologiselta nuorelta kaverilta, joka ei niellyt lässyttävää soittolistakulttuuria ja näki varsin tarkasti sen taakse & ennusti sen tiedostaen myös Nirvanan lyhyen nousun ja väistämättömän tuhon. Eivät hänen päiväkirjansa silti mitään astrofysiikkaa ole, harvoin edes varsinaisia päiväkirjoja, pikemminkin läjä muistiinpanoja, kirjeitä ja pieniä manifesteja. Cobainin listat hyvistä bändeistä ja biiseistä ovat kiinnostavia, hänellä oli alternative-musan suhteen ns. hyvä maku.

 

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: