Skip to content

Heinäkuun leffat

lokakuu 30, 2014

Transcendence (Wally Pfisher) * * *

Objektiivisesti katsoen Transcendence ei varmasti olisi kolmen tähden elokuva, mutta löysin siitä tarpeeksi kiinnostavia piirteitä tehdäkseni oman luentani. Se löytyy täältä.

 

Skyfall (Sam Mendes) * * *

Huonompi kuin transgressiivinen ja jopa hieno Casino Royale, parempi kuin sekava Quantum of Solace. Kolmanteen Craigin Bondiin on ympätty saagaviitteiden lisäksi (tämä oli joku juhla-Bond tms.) klassisen pompöösejä asetelmia aina äitikompleksista Bondin lapsuudenkotiin. Loppuasetelma on idealtaan typerää Home Alone -tason kamaa, vaikka on sinänsä toteutettu ihan ok.

 

A Dangerous Method (David Cronenberg) * * * *

Pidin tästä nyt enemmän kuin ensimmäisellä katsomisella, jolloin moitin elokuvaa liiasta keskittymisestä yhdentekevään rakkaussuhteeseen, vaikka olisi ollut hyvä mahdollisuus miettiä juutalaisuuden (Freud) ja arjalaisuuden (Jung) suhdettta psykoanalyysin muodostumiseen ja toisaalta esim. Jungin mahdollista myöhempää, prototyyppisen mytologisoinnin vaikutusta natsismiin. Toisella katsomisella elokuva vaikutti keskittyvän enemmän toisaalta isä/poika-problematiikkaan (Freud-Jung), joka tuntuisi olevan lähes pysäyttämätön voima, vaikka osalliset tiedostaisivatkin tai jopa ironisoisivat sen, toisaalta Jungin ja Sabina Spielreinin suhteen sosiologisempaan puoleen; ts. miten uudenlaiset käsitykset seksistä ja rakkaudesta voi soveltaa jäykkään porvarilliseen yhteiskuntaan, joka toimi pitkälti perinteiden ja hyvä veli -verkostojen varassa?

Vincent Casselin esittämä Otto Grossin mainio sivuosahahmo on niin kiehtovan paaninen ja nihilistinen, että lähestytään jo myyttisiä mittoja. Vähänkin suurempi ruutuaika ja hahmo olisi syönyt koko elokuvan.

 

The Limits of Control (Jim Jarmusch) * *

Olen pahoillani siitä, etten kirjoittanut tästä Jarmuschin filosofisesta metaelokuvasta sen ensi-illan aikoihin vuonna 2009, sillä näin jälkikäteen olisi kiehtovaa lukea, miksi pidin sitä silloin loistavana, ns. viiden tähden elokuvana. Luulen sen liittyneen jotenkin silloiseen zen-innostukseeni, sillä piirteitä zenistä voisi katsoa myös Jarmuschin elokuvassa olevan. Joka tapauksessa viisi vuotta myöhemmin katsottuna leffa oli vain tylsä ja ajatuksiltaan typerryttävän banaali.

 

Woman in Black (James Watkins) * *

Viktoriaanisen ajan kummitustalokauhua. Katsomiselle ei tarvitse muita perusteita. Tämä yksilö tosin ei ole häävi.

 

Snowpiercer (Joon-ho Bong) * * *

Audiovisuaalisesti hieno (jos kohta myös jo kliseinen, vastaavanlainen steampunk on viime aikoina ollut varsin pinnalla esim. videopelien puolella) ja mainioilla näyttelijöillä miehitetty yhteiskunta-allegoria luulee olevansa älykkäämpi ja syvällisempi kuin onkaan. Ei tästä silti suuren teatterilevityksen toimintaelokuva juuri enää parane. Ranskalaiseen sarjakuvaan perustuva, korealaisen kulttimiehen ohjaama. Juoni ja miljöö ovat reikäisempiä kuin sekakäyttäjän hampaat, mutta ei sen tarvitse antaa haitata. Ei taide mitään mallinna muutenkaan.

 

Nacho Libre (Jared Hess) * *

Jared Hess on mielestäni nykykomedian kiinnostavin ohjaaja (Gentlemen Broncos & Napoleon Dynamite), mutta Nacho Libre on hänen väkinäisin leffansa, jota Jack Black ei pysty pelastamaan.

 

Fright Night (Tom Holland) * *

Kasarikulttikauhu, joka lähes toimii. Kannattaa katsoa jo pelkästään Stephen Geoffreysin vuoksi.

 

The Tall Man (Pascal Laugier) * * *

Laugierin Hollywood-debyytti on mainettaan parempi nykykauhu, jossa on vähintään yhtä paljon sosiologiaa kuin kauhua. En yleensä välitä totaalisista juonitwisteistä, sillä ne murtavat yleensä varsinaisen elokuvallisuuden älyllisyydeksi, mutta tässä se on tehty ihan kiinnostavasti, tai ehkä olin lempeällä tuulella. Joka tapauksessa koko aiempi kerronta paljastuu epäluotettavaksi ja mukaan tulee aika villikin ehdotus yhteiskuntajärjestyksen muuttamiseksi.

 

The Cook, The Thief, His Wife & Her Lover (Peter Greenaway) * * * *

Tämä taitaa olla Greenawayn tunnetuin elokuva, mikä on sikäli ymmärrettävää, että se on juoneltaan lopulta melko perusluontoinen intohimodraama. Aikanaan, aluksi, inhosin Greenawayn maalauksellis-asetelmallista älyllisyyttä, mutta ajan myötä hänestä tuli yksi luotto-ohjaajistani, kun unohdin jyrkimmät elokuvallisuusvaatimukseni ja aloin syödä kaikkea, mikä vain lisää kokemukseeni jotain. Greenaway on minulle eräänlainen taiteellinen sielunveli, jonka elokuviin useampi kirjanikin viittaa: groteskiutta rakastava mutta kuivakkaan sivistynyt, geometrinen ja toisaalta lajien välissä, englannin kielen absurdia teatteria rakastava, kuvataidetta rakastava, minimalisista musiikkia… Ehkä Greenawayn elokuvat ovat analogia sille, millainen koin olevani esteettisenä olentona joskus vuonna 2009. Nykyään ne ovat kenties jo liian tuttuja ja ilmeisiä, pitää etsiä jotain muuta. Mutta edelleen kiinnitän niitä katsoessani aivan erityistä huomiota.

Elokuvan keskeinen esteettinen motiivi: värikoodatut tilat ja asut, jotka vaihtavat väriä siirryttäessä tilasta toiseen.’

Post Tenebras Lux (Carlos Reygadas) * * * 

Kiinnostava meksikolainen elokuva, josta muistan enää vain sen, että oli lähellä ettenkö olisi pitänyt siitä enemmänkin. Muistaakseni vähän samanlainen asetelma kuin Borgmanissakin, urbaanius ja maaseutu/myyttinen kohtaavat rankasti nuoren lapsiperheen arjessa.

Divergent (Neil Burger) * *

Pöhkö Nälkäpeli-kopio, tämäkin pohjaa johonkin kirjasarjaan ja jatkoa on luvassa. Outo ilmiö nämä b-luokan Battle Royalet: fallisen nihilististä ja harmaata Orwell-kamaa, joissa on kuitenkin päähenkilönä nuori nainen ja jotka ovat naisten kirjoittamia. Toisaalta en enää koe asiakseni sen kummemmin haukkua kuin puolustaakaan kutakin uusinta nuortenkirjasarjaa, kunhan seuraan sivusta.

The Zero Theorem (Terry Gilliam) * *

Uusin Gilliam on tunkkainen ja tylsä, tuntuu väärällä tavalla vanhentuneelta. Toisaalta sellaiselta myös Brazil on tuntunut mielestäni enemmän tai vähemmän aina, vaikka sitä pidetäänkin modernina klassikkona… Gilliamin tuotanto on ollut koko 2000-luvun varsin epätasaista, eikä The Zero Theorem ole kovinkaan paljon tympeää The Imaginarium of Doctor Parnassusta tai umpisurkeaa The Brothers Grimmiä virkeämpi. Mielikuvitusta ja reikäpäisyyttä kyllä tuntuisi edelleen olevan, mutta kun se vaikuttaa niin kovin maneeriselta ja väkinäiseltä.

The Crazies (Breck Eisner) * * *

Vaihteeksi yksi epidemiasta-zombie-apokalypsiin, mutta tämä oli parempi kuin odotin. En tokikaan muista miksi, lisäksi myönnän alkujaan katsoneeni elokuvan Radha Mitchellin vuoksi.

Zack and Miri Make a Porno (Kevin Smith) * * *

Monien mielestä vaivaannuttava, kemiaton ja epähauska komedia oli minun silmääni sympaattinen, tarpeeksi hauska ja varsin hyvällä kemialla pörisevä. Toisaalta pidän Seth Rogenista ja Elizabeth Banksista melko varauksetta.

Le mépris (Jean-Luc Godard) * * * *

Taisi olla aikanaan ensimmäinen näkemäni Godard. Katsoin pitkästä aikaa uudestaan, koska elokuvan kuvauspaikkana toiminut Kaprin Casa Malaparte kiinnosti minua: olin juuri lukenut Curzio Malaparten mainion Iho-romaanin ja ajattelin, että ehkä Godardin elokuvassa on jotain muutakin malapartelaista kuin hänen (M:n) talonsa. Tarvitseeko tästä sanoa jotain? Maailman synkin ja jäätynein meemi puhua jostain Godardista. Väreistä diggaan & kivastihan se helvetin pitkä riitelykohtaus toimii edelleen. Elokuva jostain nuoruudestani, tuntui vähän turhalta katsoa se uudestaan.

We’re the Millers (Rawson Marshall Thurber) * *

Suuren profiilin kesäkomedia vuosimallia 2013, jossa naurut olivat melko vähissä. Luultavasti mikä hyvänsä muu viime vuosien jenkkikomedia on hauskempi.

Clerks. (Kevin Smith) * * *

Katsoin Smithin kulttipätkän, koska olin siinä uskossa, etten ollut nähnyt ikinä. En osaa vieläkään sanoa, olinko. Ei missään nimessä huono muutaman tapahtumapaikan draamakomedia, joka sinänsä istuu hyvin slacker-neuroosiini. Roolisuoritukset siellä täällä snadisti riipiviä, onhan kyseessä ohjaajansa ensimmäinen, melko pienen budjetin leffa.

Pierrot le Fou (Jean-Luc Godard) * * *

Minut yleensä menettää katsojana, mikäli elokuvassa on liikaa tapahtumapaikkoja, varsinkin jos ne liittyvät toisiinsa vain löyhästi. Kysymys on rytmistä ja intensiteetistä ja paikan vaihtaminen rikkoo koko rakennelman aina. Tuolloin muuttuu melko satunnaiseksi myös se, toimiiko rytmi katsojan mielestä. Sinänsä minulla ei ole tällaista ”reikäpäisyyttä” vastaan mitään. Pierrot le Fou tekee tätä oikeastaan koko kaksituntisen kestonsa ajan. Toiset kohtaukset toimivat mainiosti, toiset ovat tylsiä. Se siitä.

21 Jump Street (Phil Lord, Chris Miller) * * *

Bromance/metakomedialle tuli jo jatko-osakin, joka ei enää jaksa yllättää positiivisesti, mutta tämä ensimmäinen osa oli ihan ok. Luultavasti sellainen elokuva, jota katsoessa pitäisi juoda jätkäporukan kanssa korillinen kaljaa. Mikäli joisin kaljaa tai minulla olisi jotain jätkäporukoita.

No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: