Skip to content

Camille Claudel 1915

lokakuu 7, 2014

Jos elokuvataiteen yhteydessä haluaa puhua todenkaltaisuudesta, on elokuvanäyttelijä liian karismaattinen, tunnistettavan näköinen ja selkeä ollakseen edes lähellä ”todellisuutta”. Tietenkin on vähän hupsua puhua todellisuudesta taiteen yhteydessä, mutta niin monelle se tuntuu olevan intuitiivista (eikä toisaalta figuratiivinen vs. abstrakti -vastakkainasettelu tunnu koskaan poistuvan), että puhuttakoon. Jokin halu todellisuuteen silti tuntuu olevan, miksi muuten todellisuuden toisintamiseen uskomattomat ohjaajat (Bresson jne.) kehittelevät erilaisia kielenkääntötemppuja, jotta voisivat silti väittää elokuvan kuvaavan juuri todellisuutta? Elokuva ”paljastaa” jonkin syvemmän todellisuuden arkitodellisuuden ilmiselvän kaltaisuuden alta. Samaa sanovat oikeastaan kaikki taiteilijat, niin minäkin. Oikeisiin historian henkilöihin pohjaavissa elokuvissa problematiikka nostaa päätään, ainakin omalla kohdallani.

Sillä en voi uskoa hetkeäkään, että historian henkilö Camille Claudel, tai kukaan muukaan, olisi 51-vuotiaana ollut niin kaunis, kokenut ja täydellisesti ilmeensä ja silmänsä hallitseva (ja vaikka olisikin, niin en silti uskoisi), kuin mitä Bruno Dumontin elokuvassa Camille Claudel 1915 häntä esittävä Juliette Binoche on. Sisäisesti (ja taidollisesti, kyseessähän on mahdollisesti yksi suurimmista moderneista kuvanveistäjistä) Claudel kenties oli kaikkea tuota ja vielä enemmän, mutta puhun nyt siitä visuaalisesti ja auraalisesti havaittavissa olevasta sosiaalisesta informaatiosta, jota kukaan sinunkaan tuntemasi ihminen ei välitä yhtä tarkasti ja dramaattisen täydellisesti kuin Binoche. Varsinkaan, jos Binochea ohjaa niinkin kiinnostava ohjaaja kuin Bruno Dumont.

Sillä jos johonkuhun yhtä karismaattiseen törmää, tulee luultavasti heti ajattelleeksi tai sanoneeksi, että hänen pitäisi nimenomaan olla näyttelijä tai joku esiintyjä. Alamme heti miettiä näyttelijöitä, peilaamme näyttelijöiden kautta. Esittävä karisma, valovoima ja muuntautumiskyky ovat poikkeuksellisia ominaisuuksia, joilla on ns. valtaosatodellisuuden kanssa hyvin vähän jos mitään tekemistä. Juuri tämän takia elokuvaohjaajat auteureista Hollywoodin popkornitekijöihin käyttävät valovoimaisia tähtiä tai edes konventionaalisesti kauniita ihmisiä, sillä nämä pystyvät välittämään jotain sosiaalista. Baarissa tai kadulla kohtaamastasi tallaajasta voi olla mahdoton sanoa yhtään mitään, ellei hän ole poikkeuksellisen ruma, jolloin kiinnostavuus jälleen kasvaa. Jne.

Siten se, mitä kutsumme elokuvassa todelliseksi ja kouriintuntuvaksi, on yleensä juuri jotain aivan muuta, nimittäin poikkeuksellisen ilmeikkäiden ja karismaattisten ihmisten yhdessä ohjaajan ja kuvaajan kanssa kehittämä kuvaelma. Taiteen suurin kysymys lienee juuri se,  miksi tuo huijaus tuntuu todellisemmalta kuin todellisuus. Todellisuushan on banaali ja yhdentekevä, eikä tunnu olevan mieltä tehdä banaalia ja yhdentekevää taideteosta, ellei halua olla käsitteellinen.

Jotain tällaista mietin Dumontin elokuvaa katsoessani. Binochen kaltaisen legendan tapauksessa muistan koko ajan katsovani Binochea, vaikka ajattelen myös katsovani Camille Claudelia, tai ainakin jonkinlaista kuviteltua energiapuristumaa hänestä, joka jossain määrin, ehkä, kuvastaa Claudelia. Mietin myös sitä David Mametin varsin jyrkkää (ja ehkä juuri siksi mieleenpainunutta) heittoa siitä, että hyvässä elokuvassa hahmon menneisyydellä ei ole eikä voi olla mitään merkitystä, koska koko paketti luodaan joka tapauksessa elokuvan nykyhetkessä. Tämä maksiimi tuhoaisi ainakin omassa kokemuksessani ison osan Camille Claudel 1915:n valovoimasta, sillä moni elokuvan kohtauksista toimii niin hyvin juuri siksi, koska katsoja tietää että Claudel oli kuvanveistäjä, vieläpä Rodinin rakastajatar ja muusa. Tiedämme koko kuvioon liittyneet ongelmat, niin henkilökohtaiset kuin taiteellisetkin, kaiken sen hämäräperäisyyden; oliko Claudel edes oikeasti mielisairas, vai elikö hän veljensä ja äitinsä (luoja tietää minkälaisen) pakotuksen vuoksi viimeiset 30 vuotta elämästään terveenä ja vasten tahtoaan vähämielisten ja nunnien keskellä, taiteestaan erossa…

Suhteessa kuvanveiston perinteeseen esimerkiksi nunnien vetämän parantolan mielisairaat/kehitysvammaiset/poikkeavat henkilöhahmot alleviivatun ”groteskeine” ilmeineen ja asentoineen tuovat mieleen vastaavanlaisten hahmojen kuvajaiset veistos- ja maalaustaiteen perinteessä, mikä puolestaan luo silmänräpäyksellisesti katsojan kokemukseen aivan uudenlaisen yhteyden Claudelin hahmoon, jonka kautta elokuvaa pääosin kuljetetaan.

No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: