Skip to content

Huhti- ja toukokuun leffat

syyskuu 7, 2014

[Katsomisesta ilmeisesti liian pitkä aika, sillä useasta näistä en muista enää keskimäärin mitään. Tässäpä olisi, silti.]

 

Event Horizon (Paul W. S. Anderson) * * *

Yksi ehdottomista guilty pleasure -leffoistani, en edes halua ajatella kuinka monesti olen katsonut sen, varsinkaan kun objektiivisesti ajatellen leffa ei ole häävi. Toinen moinen on Polanskin The Ninth Gate, jonka fanittamisen voi sentään perustella ihmisille (hienosti kuvattu, mainio tunnelma, tomuista vanhojen opusten antikvariaattiestetiikkaa jne). Mutta tässä on kaikki mitä leffalta vaadin: avaruusalus suljettuna tilana, musta aukko/madonreikähölynpölyä & Hellraiser-tyylinen body horror -helvetti/paratiisi/liminaalitila, jossa kipu on seksiä ja seksi kipua. Vaikka viimeistään tällä viidennellä (tms.) katsomisella leffan vetovoima alkaa hiipua; aika kliseinen luurankohan siellä musta-aukkosadomasohelvetin alla toki piilee. Mutta Sam Neill s/m-helvetistä palanneena madonreikäproffana silmät puhki huutamassa ”DO YOU SEE?” on aika lähellä jotain nykyajan kuihtunutta bataillelaista pyhää kokemusta (b-leffojen B-sfääri!), vähän kuin parin ekan Hellraiserin ”We have such sights to show you” / ”To think I hesitated” / ”Jesus wept” -heitot.

 

Les Miserablés (Tom Hooper) * *

Ei ole pakko, eihän? En muista mistä toinen tähti tuli. Varmaan siitä, että kyllä alkuperäistekstissä sikäli on draaman ainekset pystyssä. Aijoo, varmaan Samantha Barksin sivuroolisuorituksesta, joka on tämän pöhöttyneen jokiruhon harvoja eläviä hetkiä.

 

Finding Vivian Maier (John Maloof, Charlie Siskel) * * *

Sinänsä kiinnostavasta, mutta melko anekdoottimaisesta aiheesta paisuteltu henkilökulttimytologisointi jää laimeaksi pintatason kelailuksi. Maierin valokuvia olisi silti kiinnostava nähdä.

 

Horsemen (Jonas Åkerlund) *

Netflix-kokkelia, jonka katsoin aiheen vuoksi (sarjamurhat, Ilmestyskirja-viitteet). Hämmentävän surkea räpellys, olisin odottanut Åkerlundilta edes jotain särmää.

 

The Amazing Spider-Man 2 (Marc Webb) * *

Rebuuttauksen rebuuttauksessa on vähän liikaa vähän kaikkea.

 

Thor: The Dark World (Alan Taylor) * *

Toinen Thor on toisella katsomisella vielä paskempi. Käsikirjoitusreikien ja -typeryyksien määrä on sitä luokkaa, että juomabingo kurkistaa sohvan takaa.

 

Mission: Impossible II (John Woo) * *

No hei, olin Edinburghissa ja hotellihuoneessa oli jonain iltana tylsää & Skotlannin Dave (kanava) näytti jostain syystä vain monta vuotta vanhoja uusintoja ohjelmistaan. Päivisin lepo/ruokailutauoilla katselin erilaisia visailuohjelmia. Ihan kuin olisi ollut Suomessa 10 vuotta sitten, ennen kuin kaikki visailut korvattiin mobiilipeliruuduilla, joiden turvin pahaa-aavistamattomien teinien vanhemmat saivat huomata tiliensä tyhjentyneen. Enivei, muistan nähneeni leffan elokuvissa silloin joskus 14 vuotta sitten. Raviradalle sijoittuva kohtaus on lähes jännittävä & ulkomuotonäyttelijä Thandie Newtonilla oli mahdollisuus breikata, mutta vilttiketjuun jäi. 2000-luvun alkupuolen toimintaleffat tuntuvat vanhentuvat huonosti, se on tällä hetkellä se katvealue retronostalgian & nyt-hetken välissä.

 

RoboCop (José Padilha) * * *

Kulttileffojen kulttileffan mahdoton uudelleenfilmatisointi oli yllättävänkin hyvä, sillä se ei yrittänytkään olla muuta kuin vähän vakavamielisempi scifidraama. Toisaalta saman voisi lukea myös ideologisesti kauheaksi harmaapesuksi, kun alkuperäisen satiiriset tasot ja hulvaton mustavalkoisuus silotellaan liberalistiseksi nykykapitalismiksi, jossa jokaista hahmoa pyritään ymmärtämään. Toisaalta, voisiko leffaa kaikesta huolimatta katsoa satiirina nimenomaan siitä, miten kapitalismin kuvaus elokuvissa ja tv-sarjoissa on muuttunut 20-30 vuoden aikana? Siinä missä alkuperäinen oli postmoderni kuvaus täysin takki auki vetävästä ja maskuliinisesta pukumieskapitalismista gentrifikaatio & korruptiomausteineen (”…ja kokkelin tomu leijui vetten päällä”), on uuden version ”pahis” tennareineen ja nuorekkaine asenteineen selvä irvikuva Steve Jobsista ja mielikuvamarkkinoinnista. Leffasta siis VOISI tehdä helposti žižekläisen tulkinnan, jolloin ideologiaa olisi juuri se, mitä tällä siirtymällä harmaapesuun pyritään peittämään, mutta luoja minua auttakoon, en jaksa enää.

Kohtaus, jossa päähenkilö Alexille paljastuu, että hänen ruumiistaan on jäljellä aivojen ja kasvojen lisäksi lähinnä pari tankissa lojuvaa sisäelintä, on oikeasti aika häiritsevä.

 

Rabid (David Cronenberg) * *

Cronenberg on ollut lemppariohjaajiani, mutta tässä varhaistuotannon halvalla & huterasti tehdyssä pökäleessä on valopilkut vähissä. Ei yllä silti paskuudessa vielä varhaisemman Shiversin tasolle. Tai ehkä yltää, en muista enää. Molemmissa on kuitenkin mainioita yksityiskohtia: Shiversissä ihmisiä tappavat pökäleet, tässä kainalosta tulevat, verta imevät peniskärsät. Pornolegenda Marilyn Chambersin pääosarooli on siitä hauska, etten ennen leffaa tiennyt, että hän on pornotähti, mutta roolisuorituksen perusteella arvasin sen. Eikä kyse ollut siitä, ettäkö roolissa olisi mitään ilmiselvän pornahtavaa, mutta jotenkin haistelin sen Chambersin olemuksesta & silmien kovuudesta. Bonus: Dan Keloid on Videodromen Brian O’Blivionin kera parhaita roolihahmonimiä ikinä.

 

The Grand Budapest Hotel (Wes Anderson) * * * *

Moonrise Kingdom oli tylsä, mutta tästä vaihteeksi pidin. Ei Andersonista taida olla järkeä kirjoittaa sen enempää. Tyyli on välittömästi tunnistettava & siitä leikkimökkimaailmasta joko pitää tai ei. Loputonta representaatiopuuroa Andersonin postmodernismista voi lukea nykykulttuurintutkimuksen puolelta halutessaan koko elämänsä. Mikään ei varsinaisesti tule sieltä leikkimökistä ulos, mutta siellä sisällä voi olla näpsäkästi hetken. TGBH:n tapauksessa pidin kuvasommittelusta ja äänimaailmasta, sillä tietenkin 1900-luvun ensimmäisen puoliskon euroestetiikka toimii. Tyydyn ottamaan tämän tosiasiana, enkä ala nyt kelata mitään syitä sille. Ralf Fiennes pääsi vetämään erityisen hyvin, vaikka yleensä Andersonin leffoissa ei voi näytellä, ainoastaan understate-tyylitellä. Höpsönä seurauksena lihamaailman puolella Stefan Zweigin kirjat tulvivat Briteissä kirjakauppojen esittelyhyllyille.

 

Moebius (Kim Ki-duk) * * * *

Isä pettää äitiä, äiti suuttuu ja yrittää yöllä leikata isän peniksen irti, mutta isä onnistuu estämään aikeet. Suivaantuneena äiti suuntaa vihansa heidän pahaa-aavistamattoman teinipoikansa puoleen ja leikkaa tämän peniksen irti. Ja siitä elokuva varsinaisesti alkaa. Eli hyvää psykodraamaa aina kiinnostavalta Ki-dukilta, bonuksena nykytuotantonsa pelkistetty käsivaraviba, mikä tekee touhusta entistäkin ahdistavampaa. Elokuva on kokonaan vuorosanaton, mikä tietenkin tekee siitä vain paremman: inhimillisyys on joka tapauksessa tautologia ja sanoja kaipaavat voivat mennä teatteriin tai lukea kirjoja (vaikka nekin on luultavasti pilattu mauttomalla sentimentaalisuudella).

 

X-Men: Days of Future Past (Bryan Singer) * * *

Olen aina inhonnut alkuperäisen sarjiksen aikakikkailujatkumoita, VAIKKA ne ovatkin niitä kiitellyimpiä ja klassisimpia. Mutta kun aina siellä on se sama tylsä, dystooppinen Orwell-diktatuuri. Tietenkin viihdyin ja jonkin verran diggasin, koska Ryhmä-X oli aina se Marvel-sarjakuva minulle. Löysää ja hölmöä tässä muistaakseni oli silti turhan paljon, mutta yksi tähti jo pelkästään alkupään Quicksilver-kohtauksesta. Sen jälkeen hahmo pudotetaan elokuvasta, sillä tuolla tavatulla kuvattuna hän olisi päihittänyt leikiten & yksin kaikki vihulaiset.

 

Renoir (Gilles Bourdos) * * *

Nätit on kuvat joo ja visuaaliset viitepisteet kohdillaan, mutta taiteilijalegendan viimeisistä ajoista kertova leffa jää turhan utuiseksi. Toki kiinnostavat puitteet: yksi viimeisistä suurista maalareista, jonka pojasta tulee yksi ensimmäisistä suurista elokuvaohjaajista…

 

The LEGO Movie (Phil Lord, Christopher Miller) * *

Ajattelin kuulemani perusteella, että tämä voittaisi aivottomalla kohkauksellaan ja vauhdillaan puolelleen epäluuloisenkin katsojan, mutta paskanmarjat, uhkasin tylsistyä hengiltä. Ehkä olisi pitänyt katsoa leffateatterissa, mutta ainakin kotisohvalla tämä puhki-ideologinen uloste oli vain typerä ja väsyttävä. Paskaa käsikirjoittamista ja typerää metailua siihen pisteeseen, että on todella helvetin yhdentekevää mitä tapahtuu. Toisaalta saahan Michael Bay samalla metodilla elokuvansa toimimaan! Oh well. Varmasti taas sarkaa yhteiskuntateoreettiselle luennalle, mutta mitä jos vain unohdettaisiin koko paska? Toisaalta 60 miljoonaa on yllättävänkin pieni budjetti leffalle, joka tuottaa 260 miljoonaa.

 

Memories of Murder (Joon-bo Hong) * * * *

Snowpiercerin ohjaajan kruunu, viehkolla huumorilla varustettu kuvaus poliisintyön turhuudesta ja typeryydestä diktatuurin aikaisessa Etelä-Koreassa. Sarjamurhaajaa metsästetään, mutta pääosassa ovat byrokratia ja epäpätevyys. Fincherin Zodiac on tälle eräänlainen hengenveli. Hauskan lunki fiilis, jatkuvasti ollaan tylsyyden rajamailla, mutta siihen ei silti ihan sorruta.

 

Sanjuro (Akira Kurosawa) * * * *

Newsflash: Kurosawa on edelleen hyvä. Katsoin tämän lähinnä siksi, että luulin tämän olevan minulta näkemättä. Väärässä olin, mutta väliäkö tuolla. Kukkien heittäminen virtaan on todella hieno keino luoda tilan ja immersion tuntua elokuvaan. Yojimbon rinnakkaiselokuva, Mifunen kaltaisia karismapaakkuja sattuu muutama per vuosisata. Ei silti kirkkainta Kurosawaa.

 

Syndromes and a Century (Apicthatpong Weerasethakul) * * * *

Tätä katsoessani kirjoitin tämän.

 

 Sword of the Stranger (Masahiro Andô) * * *

Perushyvää animea vaeltava samurai -tematiikalla.

 

Tropical Malady (Apichatpong Weerasethakul) * * *

Weerasethakulin elokuvissa on siellä täällä selittämättömiä hetkiä, joina hienous vaihtuu outoon tylsyyteen. Tässä oli muistaakseni muutama sellainen. Kaikki ne kannattaa silti katsoa.

 

Two Lovers (James Gray) * * *

Ikuinen kysymys: nauttiako elokuvasta, jonka päähenkilö on sietämättömän pieni ja mulkku ihminen. Siis: onko tällainen ”realismi” varsinaisesti hyvä asia taiteessa, ts. onko ”sellaista paskaa se elämä on” jotenkin tavoiteltava asia? Hienosti kuvattu ja näytelty, Joaquin Phoenix on tässä tavallaan Her-elokuvansa (josta tarkemmin tässä merkinnässä) hahmon perimmäinen minä. Elokuva lienee onnistunut, jos jokainen hetki tuntuu kivuliaalta ja häiritsevältä. James Gray vaikuttaa ylettömän vakavalta ohjaajalta, eli kiinnostavalta. Siis MIKÄLI vakavuus saa oikeutuksensa.

No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: