Skip to content

Lontoon merkinnät (8.-15.8.14)

elokuu 20, 2014

Tuntuu siltä, että kertaalleen elämänsä aikakauden muoti on mahdoton enää omaksua yleiseksi muodiksi uudelleen, mikäli oletetaan, että muodilla on jokin syvempi taso tai merkitys yksilölle itselleen, merkitys joka ei ole nostalgiaa. Tässä mielessä retron ja nostalgian yleisesti hyväksytty ja omaksuttu puoli on sokeassa pisteessä alkuperäisen syklin sukupolville. Tuo sokea piste palaa ensin painajaisena (negatiiviset muistot), sitten mahdollisesti affiromaationa (ajan kultaama muisto, nostalgia).

Olisi helppo ajatella, että luomiskertomuksesssa eläimet luodaan ensin siksi, että sisimmässään ihmiset ovat aina tienneet olevansa vieraita ja ”tarkoitusta vailla”.

Nautin mielivaltaisen paljon kaikesta ilmaisesta, vaikka juuri mitään mielivaltaistahan siinä ei ole, sillä se on kapitalismin looginen seuraus. Rahan käyttö on aina banaalia, minkä vuoksi tai siitä huolimatta minulla on neuroottinen suhde rahaan (kaikki neuroosit ovat banaaleja, tarkoitusta vailla). En usko rahan riittävän ikinä, olen aina varma vararikostani vaikka tilanne juuri nyt olisikin hyvä. Olen apokalyptinen ja kristillinen ihminen, vaikka juuri sitä en haluaisi olla. Tämäkin on mitä normaalein oire. Niinpä suhtaudun kaikkeen ilmaiseen saavutuksena, nautin enemmän huonosta ja ilmaisesta välipalasta lentokoneessa kuin hyvin tehdystä ja maukkaasta ateriasta, josta maksan paljon. Inhoan juomarahakulttuureja. Tietenkin olen maksanut lentoaterian ilmaisuuden jo lentolipussa, mutta se tuntuu olevan tämän kokemuksen kannalta toissijaista. En osaa suhtautua rahaan siten, että maksaisin koskaan mielelläni lisähintaa laadusta. Se ei yksinkertaisesti ole enää suora kokemukseni. Minun pitää järkeillä itselleni, että kalliimpi hinta olisi joissain tapauksissa moraalisempi maksaa (esim. yksityiset vaatteentekijät kontra H&M). Niinpä yhteiskuntamme on tehnyt minut sairaaksi, jos intuitiivisen kokemuksen pitäisi olla myös moraalisesti oikea.

Tietenkään ei pitäisi, sillä jos ihminen todella on ”vieras” ja tehtävää vailla, helpoimmat ja ilmeisimmät ”arvot” eivät ole välttämättä ”oikeita” arvoja. Halu saada ilmaiseksi on mahdollisesti halua tappaa tai alistaa, sillä viimeistään kirjoitustaidon myötä ihminen erkaantui luonnostaan siten, että meillä olisi jokin ”tarkoitus” ekosysteemin kannalta. Ei ole. Meillä voi olla enää vain faustinen tarkoitus. Jos arvot luodaan ja valitaan, ne eivät suinkaan ole yksinkertaisia ja luonnollisia. Siksi on typerä tautologia sanoa ihmisen olevan ”luonnostaan paha”; luonnostaan paha ihminen on tehtävänsä hylännyt ja kesken jättänyt (tai siihen pakotettu) ihminen. Luonnollisuudella ei voi enää uskottavasti perustella mitään

Silti suuren rahamäärän käyttö saattaa tehdä oloni euforiseksi, olettaen että olen ensin kärsinyt hirvittäviä järkeilyn ja omatunnon tuskia.

*

Kylmät väreet, ehkä kuin hyönteisen jalat. Pidämme väreilystä tuulessa, lehdissä ja veden pinnalla, mutta emme välttämättä ihollamme.
Väreily luonnossa muistuttaa luonnosta, se on kaunista.
Väreily iholla muistuttaa luonnosta, se on kauheaa. Kuin luonnos(ta).

*

Junassa painan oven nappia ja WC:n pyöröovi aukeaa rauhallisesti, paljastaen puolikaaren muotoisessa, tilavassa huoneessa pöntöllö istuvan vanhan miehen. Hänen hiuksensa ovat valkeat, hitaasti hänelle valkenee, että ovi ei ollutkaan lukkiutunut. Salamannopeasti käyn mielessäni vanhuksen mahdollisen ajatuskulun läpi: jos ovi sulkeutuu nappia painamalla, miksi pitäisi vielä painaa toista nappia, että se lukkiutuu? Eikö julkiseen vessaan mennessä oleteta automaattisesti, että ovi myös lukitaan, joten miksei se lukkiutuisi automaattisesti? Vastaan itselleni, että mahdollisesti lapsia ja heidän vanhempiaan ajatellen. Pahoittelen, painan sulkemisnappia ja lähden. Takaa kuuluu junan kolinaan sekoittuvaa huutoa, enkä tajua heti sen tulevan vessasta. Palaan takaisin, ovi on edelleen auki. Aivan, muistan, nämä helvetin mekaaniset ovet eivät syystä tai toisesta sulkeudu ulkopuolen nappia painamalla, kenties niissä on jokin ajastettu sulkumekanismi, tai ehkä en vain osaa painaa nappia oikein. Kurkotan painamaan sisäpuolen nappia, silloin ovet ainakin sulkeutuvat, näin olen tehnyt usein ennenkin. Vanha mies katsoo tyhjyyteen, jonnekin minun, napin ja seinän väliin. Vasta nyt tajuan, että hän taisi huutaa ruotsiksi. Vieno ja tuttu toisten ihmisten ulosteen haju alkaa tunkeutua nenääni. Haistan mitä vanhus haistaa ja häpeän sitä. Kun ovi alkaa sulkeutua, lähden nopeasti kävelemään päinvastaiseen suuntaan, etsimään toisen vaunun vessaa. Toivon etten näe vanhusta enää. Toivon, että hän otti tapauksen huvittuneena, tai että oli niin seniili, ettei edes ymmärtänyt mitä tapahtui. Olisin mieluusti elänyt ilman tätä muistutusta ihmisten kokemasta häpeästä.

*

Tuntuuko niin iso osa gallerioissa näkemästäni nykytaiteesta typerältä ja teini-ikäiseltä vain siksi, koska siitä on vielä niin vähän aikaa ja sitä on niin paljon? Että jokin ”luonnollinen valinta” ei ole vielä tehnyt rotupuhdistusta ja jättänyt vain ”merkittäviä” teoksia pinnalle? Onko tällainen näkökulma portinvartijan tai ”edellisen polven” näkökulma, ts. täysin erilainen esteettisen arvotuksen tapa? Pitäisikö ”merkittävyydestä”, ”syvyydestä” ja ”vaikuttavuudesta” siten, kuin sen itse ymmärtää, luopua kokonaan, mikäli jotkin muut polvet tms. eivät koe samalla tavalla? Siis: pitäisikö itsestä luopua? Ottaa vastaan vain niitä pieniä kiksejä ja hassuja piirteitä, mitä nykytaide antaa, elää pikemminkin kontekstia ja yhteisön reaktioita kuin teoksia itseään?

En tarkoita nykytaiteella nyt pelkästään mitään ”kokeellista” tai ”avantgardea” tai hipsteriä, vaan kaikkea uutta taidetta ylipäänsä. Toisaalta minulle on kokijana ilmiselvää ja koettua, että taideteokset välittävät vuosisatojen ja tuhansien takaa omalle kokemukselleni merkittäviä tuntemuksia elämästä, muodeista huolimatta (sillä he ovat yleensä niitä, jotka ovat laittaneet muodit alulle), minkä vuoksi minun on mahdoton olla uskomatta syvyyteen tai taideteosten klassisuuteen.

Taiteen ”kokijana” en ole ikinä ymmärtänyt Tzaran uhmakasta ajatusta siitä, että vain elossa olevat taiteilijat ovat merkittäviä taiteilijoita. Tai tarkemmin: toki olen ymmärtänyt sen & sen mistä se tulee, mutta en ole samaa mieltä, oikeastaan olen vähän kateellinen ihmisille, jotka sen hyväksyvät. Historian kannalta siinä ei ole mielestäni mitään järkeä, sillä elossa oleviin taiteilijoihin voin kanssataiteilijana suhtautua vain ihmisinä, heidän työhönsä minun voi olla mahdoton saada tarpeeksi etäisyyttä siten, että voisin suhtautua siihen muunakin kuin ”työasiana”. Siten, etten näkisi siitä ”läpi”. Taiteilijan kokemus ei ole varsinaisesti taidetta, eikä samassa kuplassa oleva aikalainen välitä toiselle taiteilijalle muuta kuin taiteilijan kokemusta, tai vastaavasti teoksen luomisen prosessia. Tämä on nimenomaan oma kokemukseni taiteilijana. Niinpä minulle ei olisi olemassa muiden tekemää taidetta teoksina, mikäli kuolleita taiteilijoita ei olisi.

Tarvitaanko teoksia ylipäätään on toinen kysymys.

Toisaalta eikö tapani ”kuluttaa” kulttuuria ja taidetta ole juuri tzaralaisuutta: katsoa ja kokea vain oman kirjoittamisen nuotiopuiksi, jolloin suurinkin mestariteos on vain ainesta omalleni?

En tiedä, onko mielekästä sanoa, että ”Bernini on suurempi kuin kukaan hänen jälkeensä tullut”. Oman kokemukseni kannalta lause on tosi, mutta mitä varsinaisesti sanon, kun päästän suustani tuollaisen lauseen? Eikö tuollaisilla lauseilla vain käytä sitä iänikuista valtaa ja pidä yllä hierarkioita? Mitä väliä sillä on, että pidän Berninistä, että hänen veistoksensa saavat minut ”haukkomaan henkeäni”, tai rehellisemmin sanoen, edes hetkeksi ihmettymään ja jopa liikuttumaan? Eikö tuollainen ole kuin rukoilua, yksityinen asia? Sillä mehän tiedämme, mitä rukoileminen julkisesti on. Toisaalta Bret Easton Ellisin podcastissa taannoin puhuttiin siitä, miten nykymaailman loputtomassa tietopankissa tarvitaan välittäjiä, jotka suosittelevat ja kertovat kiinnostavista asioista, enemmän kuin koskaan. En pidä välittäjän tehtävää kriitikon tehtävänä, kriitikko on jotain muuta.

Tzaran ajatus tarkoittaa luultavasti sitä, että nykytaiteesta voi hyvin olla mahdoton olla osallisena, ellei kuulu taidetta tuottavaan kuplaan, ellei se ole elämäntapa. Tähän surrealistit tietenkin pyrkivätkin, mutta se on toinen asia. Niinpä kuplasta ulos tuleminen voi olla kauhistuttavaa, jopa mahdotontakin, koska kuplan ulkopuolella pätevät aivan toisenlaiset lait. Tämä pätee, kokemukseni mukaan, kaikkiin marginaaleihin.

Minusta tuntuu siltä, että Lontoon Tate Modernin teokset kestävät vain muutaman katselun, mutta National Galleryn teokset lukemattomia. Miksi? Vastaavasti ensimmäisellä kerralla näissä museoissa vieraillessani pidin enemmän juuri Tate Modernista ja National Gallery oli tylsempi, löysin vain muutamia kohokohtia. Vasta useiden käyntien myötä vaaka kääntyi ympäri ja rakastan National Galleryssa lähes kaikkea, kun taas Tatesta löytäisin kourallisen teoksia, jotka enää kiinnittäisivät huomioni.

TM:n ensikosketuksen viehätys on luonnollista, sillä sen käsitteellisempi ja modernimpi ote estetiikka oli minun ”tehdasasetustani” lähempänä, liian varhaisella iällä poststrukturalismille ja avantgardelle alistetulle nuorelle kovin kodikasta. Kyse oli omien ajatusten ja estetiikkojen löytäminen jostain julkisesta ja suuresta instituutiosta. Vasta myöhemmin ymmärsin, että tuttuus jonka museosta löysin, oli itse asiassa vain kapitalismin mekanismi.

Tietenkin käsitteellinen taide on kokemuksellisesti jotain aivan muuta kuin klassinen kuvataide, minkä vuoksi vaaka juuri kääntyi. NG:n maalaukset ovat vanhempia, toisilta aikakausilta, niiden ideologiat ovat toisenlaisia. Tietenkin kapitalismi on ottanut nekin käyttöön (museokaupat, lahjoitukset, ”kulttuurityö”, perintö, menneisyys eksotiikkana jne.), mutta niiden syvätaso vaikuttaisi olevan toisenlainen; kauneus on paremmin piilossa, koska en lue niitä yhtä helposti kuin vaikkapa abstraktia ekpressionismia tai (post)internetiä. En osaa välttämättä katsoa renessanssin kuvia ”oikein”, mikä puolestaan saattaa tehdä niistä hullunkurisesti kokeellisen tuntuisia sen jälkeen, kun on marinoitunut vuodesta toiseen nykykaman parissa, lähtien siitä lukiokokemuksesta, että sieltä ”impressionismistahan se vakavasti otettava taide vasta alkaa”.

Tai ehkä ne ovat vain parempia teoksia.

Toisaalta minun lienee turha puhua nykytaiteesta, koska vaikutan alan piirien silmissä vain papalta, enkä tunne triljoonia muotisyklejä. Tiedän vain, milloin pidän jostakin ja milloin en. Toisaalta muodit ovat yhdentekeviä, sillä nähdessäni jotain pystyn heti mielessäni hahmottamaan sen seuraukset ja mahdolliset permutaatiot. Uskon, mahdollisesti väärin, että kaikki muutkin pystyvät. Tämä tosin tekisi muodeista tyhjiä, ideologisia savuverhoja. Mitä ne tietenkin ovatkin! Ja niin edelleen.

*

Muutos on kenties ajan löyhää sieraimissa. Mutta tulisiko kynsin hampain yrittää muuttua mukana? Alat joka tapauksessa haista. Mutta mikä löyhkä olisi sopivin? Kodikas löyhkä, muita kärpäsiä miellyttävä löyhkä, vaiko kenties jokin aivan uudenlainen löyhä? Entä mitä se on? Ehkä jotain, johon on sekoittunut epähuomiossa jotain toista aistia…

*

Lontoon ruuhkassa samoillessani voin vain ajatella: Suurkaupunkeja ei ole tarkoitettu ihmisille siinä mielessä, että ihmistä ei ole tarkoitettu suurkaupunkiin. Kaupungit ovat ihmisten kauniita ajatuksia, jotka ihminen tulee ja pilaa itsellään. Hän tukkii katujen ja metrojen verisuonistot kuin sakka. Kaikki nämä kauniit, sympaattiset ja kiinnostavat ihmiset lakkaavat laumoina olemasta ihmisiä, heidän silmistään alkaa valua paskaa. Ollessani Edinburghissa siellä kokeiltiin uutta ratikkaverkostoa siten, että vaunut ajoivat reittejään tyhjinä, vain kuljettaja oli mukana. Miten kaunista! Ajattele: Pariisi tai Rooma ilman ihmisiä! Metrovaunuun tulee pieni koira, ihmisten kasvot sulavat, pieni olento ottaa koko tilan suvereenisti haltuunsa. Tässä on luontofantasiamme mahdollisesti vaarallinen ydin, sillä luontoon ei ole enää mahdollista palata. On vain totuttava ihmispaskaan, joka ulottuu jo nenääsi.

Ihmisten virta on keinotekoinen virta, minkä vuoksi se ei varsinaisesti virtaa. Se takkuilee, jää jumiin, sen kaikki osaset eivät tiedä minne menisivät.

Kiinnostavaa on, että voidaan täysin perustellusti sanoa väentungoksen olevan jotain muuta kuin ulosteen virtaa. Vaikka minulle on päivänselvää, että se on nimenomaan ja vain suuri paskajoki! Siihen osallistuessani minäkin olen vain pökäle, joka törmäilee sinne tänne.

Mutta suurkaupungithan ovat juuri viemäreitä, kukaan järjissään oleva ihminen ei halua viettää niissä liikaa aikaa. Turistitkin ovat vain ohikulkumatkalla, ihmetteleämässä suurta suklaatehdasta. Työläiset asuvat siellä, koska heidän on pakko. Paskatyöt tehdään tietenkin juuri ulostevirrassa.

Vain turistit ovat turvassa suurkaupunkien melskeessä. Vain turistit voivat pukeutua miten haluavat, liikkua miten haluavat, mennä mihin haluavat. He ovat nykyajan munkkeja ja taiteilijoita, niitä joilla on kapitalismin laupeuden suoma oikeus olla asiaankuulumattomia. Vihatuat ja turvalliset turistit, jotka muistuttavat siitä, että elämä ei välttämättä ole aina pelkkää kauheaa sosiaalista peliä työpaikalta vaatekaupan ja lounaan kautta kotiin, symboliset pikkumustat päällä. Turismi on meidän joulupukkimme. Turismi on meidän fantasiamme ehjästä perheestä ja lapsuuden satumaisuudesta. Tai vaihtoehtoisesti turismi on vihoviimeinen päätepysäkki matkalla keskiluokkaisuuteen, jota kunkin kaupungin mikrotyyleihin ja alakulttuureihin mukautunut, alkuasukkaaksi haluava halveksuu samalla, kun pysähtyy ostamaan merisuolattuja papuversoja ja sushia.

*

Lentokenttien ravintoloissa palvelu on usein kauheaa, mikä on outoa, luulisihan juuri täällä rahan liikkuvan. Tässä Heathrow’n ravintolassa on parikymmentä tarjoilijaa, joista vain muutama tuntuu tekevän aktiivisesti töitä, vaikka paikka on täynnä asiakkaita. Loput hölisevät äänekkäästi keskenään, läpsivät toisiaan olalle, laskevat kovaäänisesti kolikkokassoja. On kuin olisin yläasteella. Palveluammateista katoaa tietenkin laatu sitä mukaa, kun niiden arvostus laskee, eli sitä mukaa kun sosiaaliset ja taloudelliset erot tasapäistyvät, asiakkaan ja töyöntekijän dynamiikka sotkeutuu. Tästä on vaikea syyttää ketään, sillä kukapa uusliberalistisessa, näennäisvapaassa ja -tasa-arvoisessa yhteiskunnassa elävä haluaisi aatelistonkaan aikoja takaisin. Silti tarjoilijoiden sähellys ja mullikuoromainen ölinä vaikuttavat ruokahaluuni ja erityisesti kovista äänistä ja sekavan hektisistä ympäristöistä paniikkioireita saavan kumppanini mielentilaan. Ymmärrän tarjoilijoita, eihän tämä ole kuin työtä ja työ on ihmisen paskan lapiointia, mutta toisaalta se pitäisi silti tehdä, jumalauta, hyvin. Olen yhtä aikaa montaa mieltä, modernin ihmisen luonnollinen piirre, sillä ”emme ole koskaan olleet moderneja” (vastakkainasettelusta lisää kts. Bruno Latourin kirja).

Syöminen on muutenkin vain käänteistä ulostamista, jonka tekemistä julkisesti Eevan olisi pitänyt alkaa hävetä alastomuutensa sijaan.

*

Lentokentän vessassa soi George Michaelin Careless Whisper, ehkä juuri siksi, koska sen nimi sopii käymälöihin. Säkeistön bassokulku soi täällä aina. Voit käydä vaikka kiertämässä maailman ja kaikki nuorisomusiikkifestarit, mutta täällä, kusen ja desinfiointiaineiden tuoksussa Careless Whisper jatkuu.

*

Portilla paluulennollemme tunnistan äkkiä niin paljon suomalaisia piirteitä, että hätkähdän. Se tietty vaatimattomuus, joka lepää arkisesti poskipäillä ja silmissä, ujon huvittunut hymy… tietenkin näistä piirteistä on mahdoton puhua, kuin puhuisi musiikista tai viineistä adjektiivein, yhtä huvittavaa. Ihmiskasvoissa on laskettu olevan variaatiomahdollisuuksia enemmän kuin galaksissamme on hiukkasia. Muistan yleensä kaikki kasvot, joihin keskityn enemmän kuin ohikiitävän hetken. Yläaste, lukio, jopa ala-aste, kaikki ne sadat ja tuhannet kasvot tunnistaisin edelleen kadulla, tai niin ainakin väitän. En tiedä liittyykö tämä siihen, että suomalaiset tunnistaa aina ulkomailla ja ulkomaalaiset Suomessa. Jälkimmäinen lienee yleisempää.

Kyse saattaa olla yksinkertaisesti olla vain huomion kiinnittämisen intensiivisyydestä. Olen elänyt paljon juuri katsomisen kautta.

Siksikin minua huvittavat ihmiset, jotka kiistävät stereotypiat ja kliseet, sillä on selvää, että pääosin on olemassa vain stereotypioita ja kliseitä. Muutenhan emme ymmärtäisi maailmasta mitään. Kliseet ovat lakeja.

Siksi koemme oudoksi ja pelottavaksi ihmisen, jonka makua emme osaa mitenkään ennakoida. Kiehtova hän voi olla vain tiettyyn pisteeseen asti, sen jälkeen koemme hänet psykoottiseksi.

Tällaisen ihmisen makuarvostelmiin on mahdoton luottaa, sillä hän saattaa inhota asioita, joita sinäkin inhoat, mutta toisaalta rakastaa asioita, joita sinä vihaat.

*

Miksi Thomas Bernhard mielletään korkeataiteeksi, mutta esim. Louis CK ei? Miksi minäkin, sisimmässäni, tunnen niin? Eihän välissä ole enää kuin pelkkä konteksti ja instituutio! Molemmat toimivat saman periaatteen, saman energian kautta. Täydellinen rytmi ja ajoitus, täydellinen leikkaus, mikä aiheuttaa minussa hengityksen avautumisen tunteen. Sillä mikään silkka epäkohtien osoittaminen ei ole kirjallisuutta saati huumoria.

Ehkä voin vain hyväksyä, että stand-up -komiikka ja vaikkapa The Day Today ovat jotain muuta.

Entä onko kaikki hyvä kirjoitus koomista, oikein ajoittavaa? Tekisi mieli sanoa: sen takana ei ole moraalisesti mitään, sitä ei tarvitse perustella. Tietenkin löytyy aina niitä, jotka suuttuvat mustasta huumorista, koska he redusoivat sen joksikin apuvälineeksi sosiaalisen elämän järjestykseen. Vaikka miten päin kääntyisin, en voi olla halveksumatta tuollaisia näkökantoja. Kirjoitus on pyhä, se ei tavoittele mitään sen ulkopuolella olevaa pyhää. Silti se voidaan tulkita ikään kuin se tavoittelisi, sitä voidaan käyttää luoja tietää mihin tarkoituksiin.

Luonnollisesti en tarkoita nyt tiedonvälitykseen tarkoitettua tekstiä.

*

Kirjoittaminen uhkaa muuttua mahdottomaksi, kun paine kasvaa. Jo hyvän aikaa olen kirjoittanut tätä lentokoneessa, mikä vaikuttaa lähinnä tunteena vatsassa.

Olisi varmasti proosallisempaa kirjoittaa fyysisistä tuntemuksistani, varsinkin kun minulla on paljon kokemusta ahdistustiloista, jotka ilmenivät/ilmenevät aina ensisijaisesti pahoinvointina tai oksentamisena. Siis: reagoin fyysisesti silloin, kun joudun negatiivisella tavalla psyykkisen loukkuun. Vaiko juuri toisinpäin? Kun sisäänpäin kääntynyt tajuntani joutuu imeyttämään itseensä sosiaalisen todellisuuden asuinsijoja.

Tuollainen ”työarki” oli minulle hyperarkea, sietämätöntä. Kyse ei ollut niinkään ihmisten pelosta, vaan ihmisten yhteiskunnassa toimimisen pelosta. Myös hyvin kristillisestä pelosta, sillä se suuntautui aina tulevaisuuteen: tulenko toimeen, saanko enää koskaan syötyä mitään ja kuihdun pois, unohdanko miten ruoka niellään, aiheutanko oksentamisellani hankalan tilanteen (tai oikeammin: en jaksaisi enää selittää). Itse tapahtuma, jota jännitin, ei ollut tietenkään ikinä vaikea, vaan jopa nautittava.

Kuvailin juuri ramppikuumeen, kyllä. Mutta tarkoitan ramppikuumetta ”elämäntapana”, jatkuvana tilana. Oletteko esimerkiksi koskaan yrittäneet syödä lämmintä ateriaa ramppikuumeisena?

Ehkä se ei olisi teille ongelma, pitäväthän useat ihmiset suurkaupungeistakin!

Nykyään välitän hyvin vähän mistään muusta kuin kirjallisuudesta ja elokuvista/tv-sarjoista, olen viileä ja vaikeasti innostuva. No hyvä, olen ollut sellainen aina. Mutta aikuisiällä tähän saattaa olla syynä lääkitykseni, jota olen käyttänyt koko aikuisikäni. Mutta tämäkin on luonnollista, eihän syillä ole välttämättä mitään väliä. Sillä mitä lopulta teen, jos puolustelen jotain luonteeni piirrettä tai luonnettani tieteellä? En mitään. Emmehän ole enää lajina luonnollinen, luonnollisuudella ei voi perustella mitään, koska sillä ei ole mitään kausaalista vaikutusta tieteeseen: pyrimmehän aina nimenomaan nousemaan luontoa vastaan. Tämä on elämän tarkoitus, mikäli sellaisen haluaa määritellä.

*

Koneessa aloitetaan vihdoin tarjoilu ja saan pahan kahvini, johon yritän tähdätä iskukuumennetun maitopisaran pienestä purkistaan. Ilma lentokoneissa on kuivempaa kuin autiomaassa, mikä ei lakkaa riemastuttamasta minua. Lentokoneet lakkauttivat välimatkan merkityksen, mutta tästä kirjoitti jo Kafka. Niinpä menen kuivaan paineputkeen, jossa yritän saada aikani kulumaan ja kaadan itseeni virvokkeita. Muutama tunti ja en ole enää Lontoossa, vaan Helsingissä, jossa vessat haisevat erilaiselta, jossa kaikki haisee erilaiselta & kesä on toivottavasti loppumassa. Suihkussa vesi on puhdasta sen sijaan, että jättäisi kalkkisen limakelmun iholle.

Pidän lentokoneruoasta, koska se on suoritettavaa ruokaa, se muistuttaa minua nuoruudestani, kun saatoin vielä hyvällä omatunnolla syödä pelkkiä mikropizzoja, mestareiden ravintoa. En vieläkään tykkää tilata ravintoloissa mitään, mikä ei ole pizzaa, hampurilaisia tai salaattia. Ne ovat keinoja välttää ”lämmin” ateria, ihmiskunnan kauhein vihoviimeisin keksintö. Olen silti alkanut pitää ruoasta sitä enemmän, mitä vanhemmaksi ja keskiluokkaisemmaksi muutun. Me syömme kaikki vakaumuksemme, ja pian selailemmekin jo keittokirjoja ja ruokablogeja, kehumme maittavia lounaita kuin häpeämättömät debiilit.

Raymond Roussel inhosi syömistä, sillä se pilasi hänen ”kuulautensa”. Ymmärrän häntä täydellisesti, vaikka juuri nyt typerä luontoni kutsuu ja vatsani kurnii jo muovipakatun sämpylän nähdessäni. Roussel söi kaikki päivänsä ateriat yhteen menoon, jotta saattoi keskittyä oikeisiin asioihin.

Ideaalimaailmassani syömisestä pitäisi maksaa syöjälle, ei toisin päin. Silloin ihmiset eivät olisi huolissaan rahan riittämisestä ruokaan, vaan törsäisivät huoletta kaikkeen muuhun. Ehkä henkiset läskit söisivät meidät silti vararikkoon. Tai henkiset säästäjät, kuten minä, kitsastelisivat meidät silti vararikkoon, perustarpeen tyydyttämisen tilalle tulisi yksinkertaisesti jokin muu pelko. Vähiten maksettaisiin tietenkin sokerin ja lihan syömisestä, jolloin turhien ravinteiden ylimäärätuotanto poistuisi.

 

 

 

No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: