Skip to content

Transsendenssista transgressioon

heinäkuu 3, 2014

Christopher Nolanin kuvaajana tunnetuksi tulleen Wally Pfisherin debyyttiohjaus Transcendence häiritsi minua. Odotin huonojen kritiikkien (kauheasta trailerista puhumattakaan) vuoksi Johnny Deppin tähdittämältä leffalta typerää pöhköscifipopkornia, mutta sainkin oudon traagisen satiirin nykykulttuurin taipumuksesta kääntyä tiedollisesti takaisin kohti kreationismia, kliseitä, taikauskoa ja pimeää keskiaikaa. Ymmärrän, jos elokuvaa pitää juoniaukkoisena, tylsänä ja epäuskottavana, sillä sellainenkin se on. Minun ajatteluani se kosketti silti siten, kuin vain pelottavan tarkalta tuntuva ennustus tai visio voi koskettaa. Oli tekijä siitä tietoinen tai ei.

Juonella ei ole väliä (se on kliseinen ja reikäinen kuin mikä), mutta kerrottakoon, että johtava tekoälytutkija Will Caster (Depp) haavoittuu kuolettavasti tekoälyjä/teknologiaa vastustavien terroristien hyökkäyksessä (ei helvetti) ja lopulta hänen vaimonsa Evelyn (Rebecca Hall) ja heidän tiedemiesystävänsä Max (Paul Bettany) lataavat kuolemaa tekevän Willin tietoverkkoon. Nerokkaan mielen ja valmiiksi rakennetun tekoäly-systeemin symbioosi on tietenkin täydellinen ja ekspansio alkaa välittömästi & sitä rataa. Kaikki tämä kuulostaa huonolta Star Trekin/Doctor Whon/X-Filesin/minkä tahansa bulkkiscifisarjan jaksolta, jonka luuranko on piilotettu 100 miljoonan dollarin julkisivun taakse.

Mikä tekee leffasta omituisen on se, mitä tapahtuu puolivälin tiimoilla. Ilman mitään sen kummempaa selitystä Willin kollegat ja valtio kääntyvät terroristien puolelle Williä vastaan. Vanhempi kollega/opettaja Joseph (Morgan Freeman) näkee Willin luomat teknologiat (esim. välitön regeneraatio, saasteiden poistaminen yhdistämällä orgaanisesti kierrätyssykliin, linkitetty vapaaehtoinen kennomieli…) ja äityy oitis raamatulliselle ”meidän ei pidä uhmata jumalia!” -linjalle. En tiedä miksi, ilmeisesti siksi, että Will regeneroi ja augmentoi ihmisiä, jolloin nämä saavuttavat yhteisen tietoisuuden lisäksi yli-inhimilliset voimat. Rauhallisesti nämä vapaaehtoiset rakentelevat ja korjailevat kompleksin aurinkokennoja.

Elokuvan välitön viesti vaikuttaa lapselliselta, typerältä käsikirjoittamiselta: vaikka Joseph onkin ”merkittävä tiedemies ja uraa uurtava ajattelija”, aistii hän oitis Willin toimissa (lue: aidossa, paradigmaa muuttamaan kykenevässä kehityksessä) jotain väärää ja luonnonvastaista. Aivan kuin hän olisi tiedemiehenä skolastikko, joka tekee tutkimuksiaan aina viime kädessä vain jumalan armosta ja tämän valtaa ylistäen. Implisiittisesti, uskonnollisesti lukien: Josephin mielestä ihminen tällaisenaan on jo täydellinen ja pyhä olento, jonka sörkkiminen ja kyseenalaistaminen aukaisee ties mitkä helvetin portit. Aivan kuin yhteiskunta olisi jo niin helvetin hyvässä jamassa ettei tässä enää mitään tarvita, aivan kuin kurjuutta, ympäristökatastrofeja ja hirvittävää epätasa-arvoisuutta ei olisi. Aivan kuin tieteen todellinen tarkoitus ei olisi pureutua aina syvemmälle. Olemassaolevat teknologiat toki hyväksytään osaksi vanhaa, ”luonnollista” järjestystä; sillä ainahan meillä on ollut tuli ja työkalut, ainahan meillä on ollut pyörä, sähkö ja antibiootit… Ainahan meillä on ollut kirjoitustaito.

Vastaavasti Josephin ideologian voi lukea sentimentaalisena ja humanistisena, identiteettikapitalistisena poppitaideliberalismina: Willin toimet uhkaavat vapaata tahtoamme ja yksilöllisyyttämme. Meillä tulee olla illuusio siitä, että valitsemme itse kurjan osamme (vaikka pohjimmiltamme teemme juuri sen valinnan, joka meidän markkinoiden mielestä kuuluukin tehdä). Lisäksi meillä pitää tietenkin olla rakkautta. Elokuvaviihteen yhteydessä kyse on hollywoodmoraalista, jossa valmiista meemisammiosta noukitaan aina jokin vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa ad nauseam toteuttava tehdastrooppi ja koko touhun polttoaineena toimii rakkaus, tuo määrittelemätön ja tiedettä ikuisesti pakeneva taikavoima. Ideologiana hollywoodmoraali sulautettiin osaksi järjestelmää jo syntymässään. Julkisivultaan liberaali arvomaailma äityy aina lopulta implisiittisesti lietsomaan myös taantumuksen, mystiikan ja taikauskon voimia. Tätä kuvastavat elokuvan terroristit/vapaustaistelijat ”paluu luontoon” -tyyppisine, kehitystä vastustavine mutta samalla vapaata tahtoa ylistävine viesteineen. Siis valkoisen miehen yhdistelmä äärikonservatiivisia islamilaisia terroristitoiseuksia, mutta samalla myös liberaaleja valkoisia nuoria.

Tiede on aina paha, mikäli siihen ei pultata kylkeen rakkauteen kykenevää ihmistä. Kukaan ei tiedä, mitä rakkaus varsinaisesti on, mutta se on se puuttuva viides elementti, jonka toinen puolisko kansaa voi lukea toivoksi tai vapaudeksi analyysistä, toinen todisteeksi jumalasta. Sillä myös henkilökohtaisessa yksilöideologiassa ”vastakkainasettelujen aika on ohi”. One-size-fits-all -tyylinen lifestyle-elämäntaitozen kattaa kaiken, mikäli ei pelkää Raamatun Jumalaa. Willin ja Evelynin paras ystävä Max alkaa epäillä heti Williä tämän digitietoisuuden herättyä, koska ”Will ei ikinä olisi halunnut muuttaa maailmaa.” Toisin sanoen ”todellinen” Will ei olisi koskaan kehittynyt toisenlaiseksi, hänellä oli jo kaikki tarvittava tieto oikeasta ja väärästä.

Tässä vaiheessa elokuvaa aloin siis tosissani miettiä, josko leffan rahoittajat ovat kreationisteja, josko tämä on jokin typeryyden uusi aste, josko siellä täällä povattu paluu sivistyksestä keskiajalle on todella jo täällä, josko meillä on jo kreationistinen propagandaelokuva tieteiselokuvan nahoissa. Päädyin kuitenkin katsomaan elokuvaa satiirisen surumielisenä dystopiakuvauksena. Valitettavasti sitä haittaavat (pösilön kässäri-infrastruktuurin lisäksi) typerät vapahtaja-viitteet, joita kieltäydyn tässä analysoimasta sen kummemmin. Voisin katsoa niitäkin metaelokuvana, ”metakliseinä”, mutta niin pitkälle uskoni (pun intended) tekijöihin ei enää kanna. Toisaalta juuri nuo vapahtajaviitteet selittävät sen, miksi pahis onkin hyvis ja ilmihyvikset (Morgan Freeman heidän joukossaan!) pahiksia: Will onkin Jeesus, jonka sanomaa rahvas ei ole valmis ottamaan vastaan, Max hänet kavaltava Juudas, Joseph kenties epäilevä Tuomas, Evelyn pahan tiedon puusta syövä Eeva (sillä juuri hänhän sysää Willin digitietoisuuteen, seikka, mikä tekee elokuvasta vapaata riistaa feministiselle kritiikille)…

Mutta ei, moinen on jo niin banaalia, että kieltäydyn.

Hallitus (FBI/poliisi), toiset tiedemiehet ja lopulta myös Evelyn yhdistävät terroristien kanssa voimansa (jep, luit oikein) ja ajavat Williin viruksen, joka tuhoaa samalla koko internetin & tietoverkkoinfrastruktuurin (tai jotain). Samalla myös Will ja Evelyn kuolevat. Vasta liian myöhään ihmiset ymmärtävät, että Will ei missään vaiheessa tarkoittanut mitään pahaa. Hän ei olisi noudattanut hollywoodmoraalin predestinoituja kliseitä: ei olisi assimiloinut koko ihmiskuntaa biopattereiksi tai aivottomiksi kuhnureiksi, hän ei olisi poistanut vapaata tahtoa, eikä hän olisi unohtanut sitä ”kaikkein tärkeintä”, rakkautta.

Olen rohkeasti hörhö ja väitän, että elokuva on kuvaus ja parodia kapitalistisista kaappauskoneista, jotka pyrkivät estetisoidun ideologian keinoin ajattelemaan ennalta tyhjäksi ja mahdottomaksi tiedeutopistisen vallankumouksen. Käyttöön otetaan jopa vallankumouksen itsensä estetiikka: vaatetus, uhrautuminen itseään suuremman puolesta, terroristisolut, nuoruus ja idealismi.

 

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: