Skip to content

Miksi ”käytän” ironiaa?

heinäkuu 3, 2014

[Kirjoitus on alkujaan julkaistu Tuli & Savu -lehden Tulentekoa-palstalla 2-3/2010 ja olen joskus blogissani linkannutkin siihen, mutta haluan julkaista sen myös täällä, jotta tags-verkosto toimisi paremmin. En ole varma, olenko vielä samaa mieltä lopun ”olosuhdehyssyttely”-sitaatista, sillä se lähentelee uhkaavasti jonkinlaista puheaktiaffektia ja retorista kikkaa, mikä se tietenkin onkin. Julmuus ja typeryys ovat varmasti osaltaan myös rakenteellisia oireita, mutta en silti tarkoita sitä, että olisin väistämättä täysin genealogisen rakentumisen [vaikka poststrukturalistisen kylpyni vuoksi se on maailmankatsomukseni perusrakennuspalikka] linjoilla, se on relativistisuudessaan liian helppo ratkaisu.  Viime aikoina olen jopa alkanut ajatella uhkaavan paljon uusia tutkimuksia, joiden mukaan ihmiset tuntuisivat olevan geneettiseltä perimältään predestinoituja tietynlaisiin käyttäytymismalleihin ja arvomaailmoihin. Tämä puolestaan edellyttää moniarvoisuuteen uskovalta vielä entistäkin enemmän muiden hyväksymistä ja sietämistä, sillä tässä valossa toivoa minkäänlaisesta ”käännyttämisestä” ei todellakaan ole…]

 

Otsikko on tehtävänantoni. Se antaa myös ymmärtää, että minua pidetään kirjoittajana, joka käyttää ironiaa. Kysymystä voisi pitää yhtä mielettömänä kuin kysymystä siitä, miksi ylipäänsä kirjoitan, mutta toisaalta se antaa myös mahdollisuuden avata estetiikkaani. Joten yritän. Samalla termille on välttämätöntä antaa pistoksia, jotta se venyisi tarkoitusperiini sopivaksi. Luulen, että päädyn lopulta väistämättä kirjoittamaan jostain aivan muusta.

Lähtökohta lienee tämä: nykyaikaa pidetään haaksirikkona ironian meressä. Meiltä puuttuvat arvot (airot), rehellisyys ja hienotunteisuus. Elämme merkityksen siirron peilitalossa, emmekä ikinä tarkoita vakavissamme mitään. Määritelmänsä mukaan ironia on ilmaisumuoto, jossa todellinen merkitys ja sanat ovat ristiriidassa. Se on kaikille tuttu ja käyttökelpoinen keino käsitellä vastoinkäymisiä ja suojautua. Pohjimmiltaan kysymys on kuitenkin aina epäsuorasta hyökkäyksestä jotain vastaan; ironia on kahtiajakamisen väline ja viime kädessä aina jotain tuhoavaa. Se on vahva retorinen keino, joka ylentää ja suojaa käyttäjänsä alentaen samalla vastapuolensa. Tämä lienee ironian ilmiselvä taso.

Missä ironia sitten piilee ja miksi sitä käytetään kirjallisuudessa? Onko se vain taktiikka ja leikki, jonka käyttäjä kieltäytyy vastuusta ja olemasta vakavissaan? Voiko ironian keinoin varsinaisesti kuvata mitään suoraa inhimillistä kokemusta tai mitään uutta? Kierkegaard sanoo, että ironia on kommentti menneestä, joka ei tarjoa tilalle mitään uutta. Ironikko sanoo objektista jotain, mitä ei tarkoita ja kieltää täten objektilta totuuden. Jos tätä jatkaa, koko maailma tyhjenee vähitellen totuudesta ja subjekti alkaa vieraantua kaikesta. Täten ironian todellisuus on runous. Entä mitä tämä tarkoittaa?

Maanläheisemmin katsoen ironian käsittely kirjallisuuskeskustelussa hukkuu aina heti kättelyssä tylsään väittelyyn siitä, pitäisikö tyylitellyn viileyden ja keinohymyilevän tuhahtelun vastapainoksi olla vaihteeksi höpsö tai pateettinen, ilkeän sijasta itkeä. Tämän läpsyttelyn tiimellyksessä hukataan itse asia, kirjallisuus. Kaikki nyanssit unohdetaan, rajapinnat kielletään, teksti banalisoidaan maailmankatsomusten joopas-eipäs-leikiksi. Riitelijät käyttävät teoksia ja niistä pintapuolisesti ulosluettuja eetoksia lähinnä pönkittämään omia tarkoitusperiään erilaisissa sosiaalisissa medioissa.

Näin vulgaarilla tasolla kysymys on lähinnä samoista voimista, jotka puhaltavat ilmaa muodin kupliin, eräänlaisesta syklisyydestä. Kääntöpuolista; syksyn muotiväreistä, joista kaikki ovat vuorollaan uusi musta. Tätä kolikonheittoa voidaan harrastaa täältä ikuisuuteen, silti viisastumatta lainkaan. Metakeskustelu tuottaa loputtomasti vaahtoa sen sijaan että syvennyttäisiin tai kirjoitettaisiin jotain uutta; keskustelijat muuttuvat osaksi sitä nimenomaista pinnallistamisen järjestelmää, jota oli tarkoitus vastustaa. Ironia tuntuu olevan nykyiselle kirjallisuuspuheelle sitä, mitä metafora vanhalle.

Tähän liittyy toisaalta myös kirjailijoiden älähtäminen siitä, jos heidän teoksensa tulkitaan ironisiksi. Mistä on silloin kysymys, jos tekijä tulee jälkikäteen ilmoittamaan lukijalle, että sydänverelläni tein ja rehellisesti? Mitä tällaisella pyyteettömyyden performanssilla pyritään saavuttamaan? Eikö rehellisyyden tulisi näkyä ennemmin itse tekstissä, eikö merkitysten etsiminen ja löytäminen olekaan lukijan tehtävä? Mitä ylipäänsä tarkoittaa ”rehellisyys” taidemuodossa, joka yleisesti käsitetään kaikeksi muuksi kuin? Mieleen tulee, Susan Sontagia mukaillen, 1970-luvun valokuvakeskustelu. Valokuvaajat eivät enää halunneet, että heidän teoksiaan kutsuttaisiin ’valokuviksi’. Ne olivat jotain enemmän, niitä tuli kutsua ’kuviksi’. Ilmeisesti jo pelkkä uudelleennimeäminen vaikutti ylentävästi.

Mutta tämäkin on vain pintaa, on mentävä syvemmälle. Pohjimmiltaan kysymys ironiasta on, ainakin itselleni, syvästi maailmankatsomuksellinen, lähes ontologinen. Jos ironia nähdään kaikkialta läpitunkevaksi, niin myös tekstuaalinen, esteettinen ja kehollinen oleminen on käsitettävä reagoimiseksi siihen. Myönnän pitäväni Deleuzen ajatuksesta kulttuurista jäännöksenä, jonka raunioiden varjoon tulee mennä suojaan sateelta tai jonka rakennuksia voi pitää suunnistusmerkkeinä matkalla kohti jotain muuta. Koetan tässä tekstissäni epätoivoisesti pukea sanoiksi tuon ”kaiken läpäisevän ironian” merkityksen elämiemme perusolemuksena ja lähtökohtana. Kulttuuri on mukautunut ja muovaantunut sen mukaisesti. Entä onko mitään ulkopuolta? Väittäisin että ei ole, tulee vain suunnata voimavirrat oikein. Sillä tietenkään ironia ei ole kaikennielevää, pystymmehän edelleen tekemään eron ironian ja ”suoran” puheen välillä. Ainakin niin me väitämme.

Tämän tiedostava ja jokaisella solullaan kipeästi tunteva kirjoittaja etsii kielioppia, jolla piirtää jokin pakeneva viiva tai saavuttaa vielä jokin koskettava tuntemus. Luulen, että näin on ollut kautta historian. Kuvailemani kaltainen ironikko on kielelle ja estetiikalle (maailmalle) yliherkkä ihminen, mahdollisesti jopa allergikko, jonka on silti pakko koettaa löytää taudinaiheuttajistaan jotain minkä parissa työskennellä. Mitään muutakaan ei enää ole, koska tuota identiteettiä on rakentanut koko elämän. Kysymys ei ole kokeellisuudesta kokeellisuuden vuoksi, avantgardesta avantgarden vuoksi tai vitsailusta vitsien vuoksi. Eikä toisaalta pelkistämisestä tai askeesista itsensä kohottamisen tai yleisen moralisoinnin vuoksi. Harry Salmenniemi ja Antti Nylén ovat samalla asialla, vaikka toista pidetään kokeellisena, toista uuskonservatistina. Nyléniä ei voi sanoa ironiattomaksi, eikä Salmenniemeä klassisuuden vastustajaksi. Ilman molempien piirteiden hyödyntämistä kummankin itseilmaisu olisi tyhjää. Tarkoitus on vain yhdistää ikiaikainen ja tämänhetkinen siten, että kieli jälleen tarkoittaisi jotain, että se olisi edes hetken vapaa liiasta ironiasta / kapitalismista / typeryydestä / jne. Tämän näen kaiken kirjoituksen tehtäväksi. Sillä voima, joka loisii ironiassa syö kaiken keskinkertaisen ja helpon. Kapitalistisen kiertokulun ja jatkuvan spektaakkelin tuloksena jotkin asiat, termit, sanat ja estetiikat lakkaavat tarkoittamasta mitään. Keskinkertaisuus pyrkii jähmettämään ja patentoimaan valovoimaiset alkuperäisajatukset. Pakenemisen nopeus ylittää institutionalisoituvan estetiikan nopeuden moninkertaisesti. Näin kävi ensin modernismille, sitten postmodernismille ja tulee käymään kaikelle niiden jälkeen. Tulee mutatoitua ilman ydinjätteitä, nimenomaan mutatoitua. Ei esimerkiksi taipua kuin korsi tuulessa.

Yritän sanoa, että ironia on keskeinen voima ajalle, joka tuntuu olemuksellisesti olevan vain kuva itsestään. Täten (myös) tekstuaalisen minäni suhtautuminen jokaiseen sanaan, jokaiseen eleeseen, jokaiseen kokemukseeni on metateksti. Toisaalta ironian suhde tekstuaaliseen itsetietoisuuteen on kummallinen. En ole lainkaan varma, onko kysymys toisilleen läheisistä voimista vai ei. Väitän että on. Tämä on se analyysihalvaus, josta jokainen allergikko kärsii väistämättä ja aina. Minun keinoni on ylikellottaminen; pyrin kirjoittamaan tämän kaamean tietoisuuden ja ironian niin auki, että se lopulta antaa periksi ja ylittyy. Se on ainakin työhypoteesini. Pitää seurata diskurssien ja ajatusmuotien kehitykset ääriin saakka, mutta silti säilyttää jokin ajattomuus ja pitäytyä vulgaarista kokeellisuudesta. Tämä oli myös David Foster Wallacen esteettinen vakaumus. Lienee ironista, että hän päätyi hirttämään itsensä.

Samaiseen analyysihalvaukseen liittyy myös suurin ongelmani kirjoittajana: miten saada viritettyä oma esteettisen kokemisen taso mahdollisen lukijan tasoa vastaavaksi? Pitääkö niin edes tehdä? Sillä ei ole mitään takeita siitä, että ironia olisi kaikille sama, että intertekstit olisivat kaikille samat. Mitä pitää ajatella esimerkiksi lukijasta, joka kehuu kotimaista proosaa? Jos se edustaa kaikkea sitä mitä vastustan, voiko minun oma tekstini mitenkään saavuttaa tuota samaista lukijaa? En pysty huijaamaan itseäni kirjoittamaan ”helppoa” tekstiä, koska en samastu siihen itse. Taiteilijan tehtävä on olla friikki, ei turvallinen.

Uhkaavasti affektitasolle jäävän palopuheeni lopuksi muutama esimerkki toimivasta ironiasta. Harry Salmenniemi sai minut pakahduttavien kyyneleiden partaalle kollashoimalla Yrjö Jylhän mitallisia ja nationalistishenkisiä runoja keskelle kaikkea sitä mediapuhetta, lööppejä ja epätoivon sanastoa, josta Texas, sakset koostuu. Missä tahansa muussa tilanteessa olisin ohittanut Jylhän tekstit kornina kansakunnan tervehdyttämisen projektina, mutta nyt konteksti pakotti nuo pienet runot toimimaan, jopa jonkinlaisina rauhoittumisen hetkinä. Aivan kuin halvauksesta kärsineiden aivojen synapsit löytäisivät yhtäkkiä uusia reittejä. Kaikki tämä uudelleensijoittamisen keinoin.

Toinen esimerkki on omasta blogistani, sillä minulla riittää itseironiaa: ”Julkista keskustelua on mahdoton seurata ilman häpeän ja lohduttomuuden kyyneltä silmäkulmassaan. Suuri joukko ystävistäni seuraa sitä jonkinlaisesta masokismista, autokolarin spektaakkelin suoman hullun itsesaastutuksen kiilto silmissään. Alennustila on väistämättä kiehtovaa ja hypnoottista katsottavaa, samoin asioiden hajoaminen. Minä koetan vältellä noita keskusteluja, koska tuntemani viha on täysin irrationaalisella tasolla muutenkin. Se ei voi muuntua rakkaudeksi niin kauan kun tiedän, että ihmisten julmuus ja typeryys eivät viime kädessä ole rakenteellisia oireita, eivät vaikka yhteiskuntatiede mitä väittäisi. Kysymys on syvällisestä valinnasta, jonka voi tehdä koska hyvänsä, missä olosuhteissa hyvänsä.”

Miksi väitän olosuhdehyssyttelyä vastaan? Koska olosuhdehyssyttelyn myöntäminen, vaikka kenties lähempänä jotain totuutta, ei tarkoita enää eleenä mitään. Se on se lopullinen luuppi, jonka vapaat, kaikkia mahdollisuuksia auki pitävät ihmiset aina väistämättä päätyvät valitsemaan. Sanon siis jotain, mitä en tarkoita, mutta tarkoitan sitä koko sydämestäni.

Mainokset
No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: