Skip to content

Juha Siltalaa lukiessa, eli työstä, uusliberalismista ja vähän piratismistakin

kesäkuu 29, 2014

”Kirjoja, jotka kaikkien pitäisi lukea” on mahdoton ja melko typerä luetella ihmisten lukutaustojen relatiivisuuden vuoksi, mutta yksi näistä yhden käden sormilla laskettavista kirjoista voisi olla, näin julkeasti väitän, Juha Siltalan Työelämän huonontumisen lyhyt historia (mieluusti vuoden 2007 uusittu versio ”uusilla huononnuksilla”). Lienee oikeutettua sanoa, että itse kunkin ex-sivistys- ja hyvinvointivaltiossa elävän suomalaisen olisi hyvä tuntea ainakin yleiskuvaltaan ne prosessit ja ennen kaikkea ne ideologiset suunnat, joilla Suomea(kin) on viimeistään 1990-luvun alun lamasta lähtien ajettu kohti monetaristista yhden promillen eliittivaltaa. Myönnän olevani vähän jäljessä tästä junasta, onhan Siltalan kirjasta puhuttu jo vuosikymmenen verran. En tiedä, pitääkö ”parempi myöhään kuin milloinkaan” -latteus paikkansa, mutta tässä sitä nyt joka tapauksessa ollaan.

(Se toinen jokaiselle tuputtamani kirja voisi olla Antti Salmisen & Tere Vadénin Energia ja kokemus, joka muistuttaa siitä, että nykykapitalismi pohjaa aina ja ainoastaan öljyyn ja öljyn tolkuttoman tehokkaaseen suhdelukuun. Ei pitäisi ajatella enää oikeisto/vasemmistoakselilla, koska niin sosialismi kuin kapitalismikin ottavat öljyn talouden ja työvoiman annettuna, vaan pikemminkin öljyn talouden mukaisesti: mitä teemme sitten, kun öljy loppuu? Vastaukseksi ei tekijöiden mukaan kelpaa ydinvoima, sillä sekin on jossittelua täynnä: öljyn antaman energiamäärän kattamiseksi tarvitsisimme 5000 lisäydinvoimalaa [niitä on nykyään 500], minkä lisäksi ydinvoimalat infrastruktuureineen syövät hillittömät määrät fossiilisia polttoaineita)

Sillä Siltalan kirja on ankeuttajien kirja, eikä siinä ole mitään väärää. Kyynisyys ja vainoharhaisuus ovat aina olleet ja ovat edelleen ainoita keinoja, joiden kautta voi muodostaa terveen suhteen maailmaan. Ilo ja positiivisuus ovat hyvä juttu, mutta samalla aina jo-olemassaolevan affirmoivia keinoja. Ne ovat keinoja tulla toimeen, konservoivia joko yksilön itsensä tai järjestelmän kannalta. Positiivisuus ei voi tuhota mitään, minkä vuoksi pelkkä positiivisuus ei myöskään voi rakentaa mitään uutta. Kali kyllä tanssii aina toisella kädellään siunaten, mutta toisessa kädessä roikkuu aina hiuksistaan pää. Elämäntaito-oppaat ja pakotetun positiivisuuden kulttuuri, tuo kapitalismin pehmeä zen-puoli.

Siltalan kirja opettaa samalla lukijaansa ahdistumaan aivan uudenlaisilla tavoilla. Uusliberalismin transsendenssisuhteen kaltainen usko markkinoiden voimaan suoda onnea kaikille on pelkoa herättävä ja empiirisellä järjellä perustelemattomissa oleva voima. Tästä jumalsuhteesta ei tietenkään puhuta lainkaan, sillä vapaat markkinat on onnistuttu hakkaamaan hapen kaltaiseksi perusilmiöksi. Kaikki vastustaminen koetaan lapselliseksi typeryydeksi, vaikka juuri uusliberalismin pohjalla tuntuisi olevan arkisen banaali utopiauskonto, lasten hiekkalaatikkoleikkeihin tai jalkapallo-otteluun verrattavissa oleva suljettu systeemi, jonka siteistä todellisuuteen ei ole mitään takeita. Kaikki sen peittävä on vain ideologiaa, esinahkaa.

Pääomajahdin tiimellyksessä työn arvostus on siis väistämättä poljettu alas, mikä vuotaa tietenkin populaarikulttuuriin meemeinä ja sitä kautta elämänasenteiksi nuorisoon. Minulta on vielä palanen kirjaa lukematta, joten en tiedä ottaako Siltala huomioon tätä piirrettä. Poliitikoista on tarpeeksi sivistyneitä ja aikaansa seuraavia huomioimaan tämän seikan ehkä prosentti. Kyynelkanavistani valuu aina märkää paskaa, kun näen mediassa keski-ikäisiä fakkiääliöitä, jotka ihmettelevät, kun nuoriso ei enää tee tai arvosta töitä. No ei tietenkään tee tai arvosta, koska se on tällaisessa kulttuurissa mieletöntä ja intuition vastaista! Ottakaa selvää ja tutkikaa, MIKSI näin on, älkää tarrautuko johonkin menneeseen nuoruutenne savottaan, joka on nykyään enää naurettava fiktio. ”Kyllä minäkin aloitin pikaruokaravintolan tiskin takana”, kuuluu itsensä etuoikeutettuun asemaan hilaamaan kyenneen työjuhdan perustelu. No hei, juuri saamiemme tietojen mukaan KETÄÄN EI KIINNOSTA & kapitalismi meni jo muualle. Vanha kaakkiparka ei tajua, että Eurooppa tuntuisi olevan enää tuotteiden loppusijoitusmaa, jossa konsultit kehittelevät uusia ammattinimikkeitä toisilleen ja delegoivat lukujonoja. Että sikäli aika sama, tekeekö paskaduunia vai ei, koska tätä tahtia pian on enää pelkkiä paskaduuneja. Tietenkin meillä on vielä duunareita ja raksamiehiä ja opettajia ja mitä ikinä, mutta juuri tämä huoltava luokka on se, jota kustaan silmään ja jonka töitä kukaan ei haluaisi enää tehdä. Sillä ei kukaan enää oikeasti arvosta putkimiestä tai opettajaa, vaikka putkimiehillä (jostain syystä) vielä onkin hyvät palkat. Toki näille ammateille myönnetään se itseisarvoinen nyökkäys, että joo, helvetin tärkeetä duunia, elämämme perusedellytys ja voi kun ihan itkettääkin miten jaloa. Mutta kuka teistäkään, oi sivistyneet prekaarilukijani, haluaisi tehdä noita töitä?

Uskokaa tai älkää, vielä 60-luvulla ay-liikkeen silmissä kiilsi täysin realistinen mahdollisuus 4-päiväisestä työviikosta. Tästä osakkeiden omistajat eivät pitäneet, koska moinen ajatus ei tukenut pääoman kasvua, joten systemaattis-monetaristinen terrori alkoi. Suomi tosin saavutettiin vasta 90-luvulla ja laman jälkeen onnistuttiin väittämään, että lama johtui juuri siitä, että uusliberalismin oppeja hidastettiin hyvinvoinnilla, ihmisarvoilla ja muilla likaisilla seikoilla.

Tähän oikeisto eli pääoma (tietäen tai tietämättään) pyrkii: humanitaarisen työn a) edellytyksien ja b) arvostuksen totaaliseen tuhoamiseen. Jenkeissä vulgaarin selvästi, meillä ”sivistyneemmissä” valtioissa implisiittisesti, kultakääryleellä kuorruttaen. (Antakaa minulle roponen jokaisesta nuoresta, aina samalta näyttävästä ja liian suureen pukuun pukeutuvasta lyhythiuksisesta miehestä, joka jaksaa kiertää trollaamassa nuoria vasemmistonaisia, niin minä näytän teille miten miljardööri flaneeraa.) Paskatyöntekijät saadaan vihaamaan keskiluokkaa jo silkan sorron keinoin: ”kun ne luulevat tekevänsä jotain tärkeää ja arvokasta, vaikka järjetöntä hiekan lapioimista keosta toiseenhan tämä on.” Duunimäärä on loputon, käytetyn ajan ja energian suhde palkintoon mielivaltainen ja typerryttävän olematon. Uskolta loppuvat rakennuspalikat.  Vastaavasti ”sivistyneistö” haluaa olla keskenään ajatuksineen ja kulttuurielämyksineen, mukavana virkistymismatkana voisi joskus käydä mökillä vähän pilkkomassa halkoja, että ”säilyy ote ruumilliseen ja aitoon”. Keskiluokka ja prekariaatti repivät itsensä hajalle, vaikka eihän se kannattaisi. Työtä tehdään liikaa lähinnä pyhästä hengestä ja rakkaudesta tietoon. Ainoa oikeasti kannattava asia on olla osakeomistaja tai kuulua niihin muutamaan sataan sukuun, jotka omistavat koko helvetin maapallon. Miksi kukaan enää arvostaisi työtä, jos se vain repii sinut hajalle, imee sielusi ja aikasi, eikä silti anna sinulle toivoakaan vapaudesta, pysyvyydestä, vaikuttamisesta tai inhimillisyydestä?

Koska poliitikot ovat vain valkoista neutraalia kohinaa finanssimiesten ja säädännön välissä, lakkaa väki uskomasta politiikkaan. Tämän ei pitäisi olla yllätys kellekään. Niinpä ehdolle asettuvat enää vain sosiopaatit, kylähullut ja ne muutamat onnekkaat, joilla on tarpeeksi rahaa kiertää tarjoamassa lämpöisestä kelkasta pudonneille ihmisille pullaa ja kahvia. Läpi pääsevät julkkikset ja keski-ikäiset jees-miehet ja -naiset, joiden sivistystaso mahdollistaa ainoastaan sen hirvittävän sammakkolauman, jonka suusta pöydälle ulostautumisen äärellä sosiaalisessa mediassa puistellaan kollektiivisesti päitä ja epäuskoisesti nauretaan. Meillä on valtava politiikkojen kasvatusongelma. Onneksi meillä on myös muutamia nuoria idealisteja, jotka tuntuisivat olevan sivistyneitäkin. Pääsevätkö he läpi esim. EU-parlamenttiin? Eivät tietenkään, mutta taistelu jatkuu.

Kun päättävissä elimissä tuntuu olevan pelkkiä keskinkertaisuuksia, jotka olivat nuorenakin aivan pihalla siitä, mitä ympärillä tapahtui, miksi kukaan nuori uskoisi politiikkaan? Toki sivistystä ja näppituntumaa vaikkapa meemeistä, populaatikulttuurista, muodeista ja digitaalisesta kulttuurista on julkeaa vaatia, koska meillä on tämä ”demokratia” ja tämä sananvapaus. Eli ”En voi tätä selväksi selventää, ku jokaiselle jotain on ei mitään kellekään.” (Jos samat tyypit ovat vastaavasti vain savuverho osakkeiden ja lainsäädännön välillä, miksi kukaan vanhempikaan uskoisi enää politiikkaan?)

Vaikkapa piraattikysymyksissä sivistynyt ihminen alkaa miettiä immateriaalioikeuksien ontologiaa ja sitä, miten kopioiminen tai piratointi on tietylle ikäpolvelle täysin luonnolliselta tuntuvaa toimintaa ja siten koko vyyhtiä pitäisi analysoida perinpohjaisesti uudelleen, lainsäädännöstä puhumattakaan. Peruspoliitikko sen sijaan sanoo ykskantaan että hyi, kyllä tehtyä työtä pitää arvostaa, koska niin isä opetti ja isänisä ennen häntä ja minä pidän tätä paitaa housuissani rohkeasti vaikka kaikki halveksuvatkin minua sen takia, mutta minun tehtäväni ei ole ottaa selville halveksunnan syitä.

Ajatteleeko Napsteriin, torrentteihin, Spotifyhyn ja YouTubeen syntynyt 19-vuotias samalla tavalla tekijänoikeuksista kuin monen sukupolvikuilun päässä oleva 40-50-vuotias? En usko alkuunkaan, että ajattelee. Tämän vuoksi en oikein osaa muodostaa mitään järkevää mielipidettä piratismista. Tämä on tietenkin ongelmani, uskallan väittää, älymystön edustajana. Helpompaa ja nopeampaa olisi vain painaa sitä nappia. Mutta jos kapitalismi kulkee aina luotijunan nopeudella, tulisiko Spotify kieltää, vaiko sen sijaan kehittää uudenlaisia keinoja nyhtää rahaa? Tämä ei ole siis mikään Spotifyn puolustuspuhe: tiedän, että artisteille Spotify on plusmiinusnollaa ja nykyään rahaa saa enää lähinnä keikkailusta, jos siitäkään. Liksat tuskin kasvavat ja keikkapaikatkin vähentyvät, mutta apajille hamuavat lisääntyvät lisääntymistään. Ja niin edelleen.

Mutta kun eivät nämä rahateollisuuden systeemit tunnu myöskään taantuvan siinä mielessä, että jonkin kieltäminen ikinä onnistuisi. Virilion ajatusta mukaillen: kieltolain keksiminen synnyttää aina myös trokarin. Kopiosuojauksen kehittäminen synnyttää kopiosuojauksen purkajan. Jos tyydytään kapitalismiin ja annetaan sen toimia totutulla tavalla, ei mihinkään menneeseen ole paluuta. Tarkoitan siis sitä, että kapitalistisesti katsoen piratismi ei ole ongelma! Ongelma on pikemminkin se, miten voisi oppia tekemään rahaa piratismista. Spotify on tietenkin ratkaissut tämän ongelman omalta kantiltaan. Yhtiö tekee tappiota, mutta väliäkö sillä, kun pörssiarvo nousee jatkuvasti ja perinteiset jakelukanavat kuolevat (vrt. Amazon, joka myy tappiolla ja halvalla mutta niin suurella volyymilla, että vähitellen tuhoaa tai absorboi kaiken kilpailun). Spotify on poikinut jo liudan miljonäärejä, nimittäin omistajistaan. Jep, tämän analogia työelämään lienee aika pätevä. Jostain se rahamies tulee ja alkaa kirnuta tyhjästä fyffeä samalla, kun perustuottajien leipä kuivuu ja kapenee.

Mutta kunhan pääoma kasvaa, niin varmasti sieltä riittää ihan kaikille. Tämänhän olemme jo huomanneet ympäri maailman, eikö totta? Valumaefekti (jonka toimivuudesta käytännössä ei ole minkäänlaisia kiistattomia todisteita) on lupaus taivaaseen pääsemisestä. Tietenkään sinne taivaaseen ei kukaan pääse, mikäli koko taivasta on edes olemassa, mutta ideologisesti riittää jo se, että lupaus on olemassa. Silti: voidaanko tarkoitus-pyhittää-keinot -mallisen systeemin sanoa toimivan, jos systeemin lopputavoite, utopia, ei ole näköpiirissä mutta kaikki haittavaikutukset kyllä, kumulatiivisesti?

Alkujaan tämän merkinnän piti olla vain lyhyt, Virilion teoriaa mukaileva tai siitä kimpoava muistiinpano siitä, miten tulosjohtaminen seurantajärjestelmineen tuntuisi synnyttävän todellisuuteen aina pikemminkin oman idealisminsa ruman vastakohdan:

Sitä on saatu mitä on tilattu: organisaatiot puolustavat olemassaoloaan tehtailemalla tilastoja viisivuotissuunnitelmien tyyliin. Yliopisto nostaa kansan koulutustasoa tuottamalla titteleitä uuden tiedon tuottamisen ja sivistyksen juurruttamisen sijasta, sairaala tuottaa käyntikertoja ja siinä ohessa sairaita, ohjelmistotalo ohjelmistovirheitä, käräjäoikeudet yhden tuomarin istunnoissa tehtailevat lainvastaisia päätöksiä, veroluontoisesti rahoitettu Yleisradio tekee odotusten mukaista ohjelmavirtaa segmentoiduille kuulijoille eikä yleissivistävää ohjelmaa kansalaisille, uskonnollisen sanoman saattamista mitataan viihteellisten massatapahtumien kävijämäärillä.

 

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: