Skip to content

Mitä teen tänään

Touko 29, 2014

Olen lähes varma siitä, etten ole nähnyt Apichatpong Weerasethakulin (tai: Veerasedänkullin, kuten pieni peikko minussa sanoo) Syndromes and a Centurya ennen, mutta tuo lääkärinainen, tuo buddhalainen munkki hammaslääkärintuolissa sahraminvärisine kaapuineen… Vahva déjà-vun tunne, mutta en silti haluaisi sortua mystiikkaan jo eletyistä elämistä, ehkä pikemminkin ajatukseen siitä, miten taide on kehä ja olen jo nähnyt tämä jossain unessa. Shakespeare lainasi Freudilta ja Jacques-Louis Davidin Marat’n kuolema oli sata vuotta etuajassa oleva ensimmäinen modernistinen maalaus, kuten Žižek tai T. J. Clark sanovat

Ehkä nämä asiat eivät liity mitenkään toisiinsa, aivoni vain pyrkivät patologisesti tekemään yhteyksiä lähimuistissa olevien kokonaisuuksien välillä: kuuntelin ensin jonkin Z:n luennon, kuten minulla on viime aikoina tapana ollut tehdä, samalla kun pelasin tietokoneella Diablo 3:a.

Žižek on siinä määrin vapauttavaa ja viihdyttävää kuin mustan stand-up -huumorin katsominen. Toistaiseksi olen siirtynyt komiikasta Z:n pariin. Aivan aluksi, vuosia ja vuosia sitten, katsoin Bill Hicksiä, sitten George Carlinia ja lopulta Dave Chappellea (jota ei kukaan elossa oleva koomikko ole pystynyt minun kirjoissani ylittämään). Välissä tuli Louis C.K., jota en kuitenkaan enää katso (muuten kuin tietääkseni mistä puhutaan), sillä hän on liian suosittu, ja aivan kuin suurkaupungit, liika suosio lakkauttaa kuulijassa sielun mahdollisuuden. Hänen sijastaan katson hänen analogiaansa, Bill Burria.

Žižekissä ei ole minulle tätä vaaraa, koska kysymys on älystä ja teorioista, jotka ovat viime kädessä immanentteja. Niin on huumorikin, mutta hahmo ei, ja stand-up -komiikka pohjaa pohjimmiltaan hahmoon, joka pohjaa (improvisoituun tai harjoiteltuun) esittämiseen, joka puolestaan pohjaa vain ja ainoastaan rytmiin ja ajoitukseen.

Entä pohjaako Žižek hahmoon? On ilmiselvää, että luennoiva Žižek on eri asia kuin kirjojen sivuilla puhuva Žižek. Pohjaako myös filosofia ja vaikkapa kaikki estetiikka vain rytmiin ja ajoitukseen? Entä: onko luennoiva Žižek filosofiaa nykyihmiselle ja kirjojen sivuilta puhuva Žižek menneisyydessä eläville ihmisille?

Usein huomaan, että kähes kaikki filosofia jolla on minulle jotain merkitystä, on jossain määrin humoristista ja/siis lyyristä. Miksi lyyristä? Koska kaikki runollinen pohjaa törmäämiseen ja törmäämisen merkki on muutos rytmissä.

En tiedä, tarkoitanko tällä rytmillisyydellä mitallisuutta, sillä mitallisuus ei ole koskaan tarkoittanut minulle mitään enempää kuin keinoa puhua tenhoavasti ja populistisesti jonkin ryhmän ja kehyksen sisällä. Ehkä samaa voisi sanoa vapaasta muodosta, mutta minun nenääni sellainen haiskahtaa tyhjältä ja nokkeloivalta argumentilta vailla mitään syvempää kokemusta.

Deleuze (Nietzschestä puhumattakaan) oli ilmiselvän humoristinen ja kaikkein mustinta huumoria on se, miten hänen teorioitaan käyttävät nykyään kaikki graafisista suunnittelijoista Israelin armeijaan. Se, että niin Deleuzea kuin Nietzscheäkin ”käytetään väärin”, on asia erikseen. Kaikki mikä on syntyäkseen, myös syntyy. Kuten elämä.

Wittgenstein oli puolestaan zeniläinen, mikä ehkä selittää sen (ts. ei tietenkään selitä, yhtään mitään), miksi saatan saada hänen lukemisestaan samanlaista rauhaa kuin Hanshanin runoudesta. Tosin vanha japanilainen ja kiinalainen runous lipuu, ikäänkuin vesi liuskakiven pinnalta.

Jossain näiden kahden piirteen välissä ovat Beckett ja Cioran. Jostain syystä Beckett tuntuu vanhentuneelta, mutta Cioran ei. Beckett uudisti aika lailla kaiken, minkä takia hän tietenkin juuri tuntuu vanhentuneelta. Kuten Kafka.

Palaan Weerasethakulin elokuvaan, jota ehdin katsoa vain 20 minuuttia ennen kuin minun oli tultava kirjoittamaan tämä.

Miten outoja ja häkellyttäviä kuvia. Vanha munkki kaavussaan istumassa länsimaalaistyylisessä lääkärin vastaanottohuoneessa, selittämässä kivuistaan nuorelle naislääkärille, joka on pukeutunut länsimaalaistyyliseen mekkoon. Nuorempi munkki hammaslääkärin tuolissa, hän kertoo haaveilleensa nuorena DJ:n urasta… Tietenkin tällainen lienee arkipäivää Thaimaassa. Entä munkki soittamassa hapuillen kitaraa pihalla muiden keskustellessa joviaalisti, tai tämä kohtaus ihmisistä istumassa, patsaasta, rakennustelineistä ja etualalla ylhäällä olevasta repsottavasta korirenkaasta (kyllä, se muistuttaa sitä kuuluisaa meemikuvaa, jossa näyttää siltä kuin Lenin-patsas heittäisi koripallon koriin)…

Huomaan, ettei minulla lopulta ole paljonkaan sanottavaa, vaikka silmänräpäyksen ajan sitä oli kirjan verran. Mutta kuka hullu sellaisen kirjan lukisi!

Näin päivät vaihtuvat.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: