Skip to content

Maaliskuun leffat

Touko 11, 2014

The Spectacular Now (James Ponsoldt) * * *

Katsoin aihepiirin (ja Shailene Woodleyn) vuoksi, sillä high schoolin/collegen jälkeinen slackerdom, siellähän minäkin olen henkisesti edelleen. Olenko sitä ihmistyyppiä, joka haluaa loputtomasti palata lukioon ja yliopistoon? Luonnollisesti, sillä kaikki työ Euroopassa on ylläpitotyötä ja kulissia. Kuten Houellebecq sanoo, koulun jälkeen voi mennä enää naimisiin, mikäli haluaa kuulua edes johonkin ja sekin on murtumassa. Vai siteeraanko nyt väärin?

Viime yönä, kuten niin monena yönä, luin Steven Eriksonin Malazan-saagaa, jossa Stevenson, koulutukseltaan arkeologi ja antropologisti, argumentoi erään hahmonsa suulla, että sivilisaatiot on tuhottava ja palattava pienten kyläyhteisöjen sivilisaatioon. Tämä on ollut minulle aina ilmeistä, enhän ole koskaan muuttanut pois Jyväskylästä juuri siksi, koska ihmisen sielu katoaa suurten massojen keskellä. Liian iso Jyväskyläkin toki on (paitsi jos haluaisi vältellä tiettyjä ihmisiä) ja vieraantunut kuin mikä, mutta käytännössä kaupunki on yksi pieni kirkonraitti, Kauppakatu päästä päähän. Loppu on joutomaata, ihmisten säilytysasuinalueita ja automarkettihalleja keskellä asfalttiaavikkoja.

Joka tapauksessa leffa oli perussympaattinen kasvukertomus ja muistaakseni jopa hieman yllättävä loppua kohden. Miksi koululeffojen parissa miettii aina enemmän kuin normaalisti? Ehkä ne ovat lopulta sosiologisinta mahdollista elokuvaa ilman sitä aivan kauheinta alleviivausta, jotain ”epäkohtaa” joka vääntää keskimääräiset yhteiskunnalliset draamat jo heti alussa vinoon. Pääosa Miles Teller on piirteiltään ja olemukseltaan ylenpalttisen 90-lukulainen, mikä luo kummallisen aikavääristymän 2010-luvusta kertovaan elokuvaan.

 

The Departed (Martin Scorsese) * * * *

Katsoin uudestaan, sillä pidin The Wolf of Wall Streetistä sen verran paljon, että halusin lisää Scorsesea. No ok, en lisää juuri Scorsesea, vaan sitä tiettyä hyvintehtyä, pitkää rikoselokuvaa, jonka vain harva osaa. Olin katsonut Mannin Heatin (joka on 90-luvun parhaita elokuvia) lähiaikoina, joten tämä sai kelvata. Parempi kuin muistin, sillä edellisen katsomisen aikoihin oli lähimuistissa vielä kivikova honkkarialkuperäisversio Infernal Affairs, jota kuului tietenkin aidon leffaelitistin tavoin ylistää suhteessa Scorsesen versioon. Enää en muista Infernal Affairsista kuin juonikuvion, joten The Departed sai minulta ansaitsemansa huomion. Helvetin hyvähän se on ja nimenomaan oikeasti jännittävä. Kohtausten sisäisestä jännitteestä huomaa, että Hitchcockit ja muut vanhat mestarit on tarkasti lusittu. Varsinkin se elokuvateatterista alkava varjostuskohtaus, ah ja voih.

 
Nymphomaniac I-II (Lars von Trier) * * * *

Jostain syystä unohdin Nymphon tapauksessa, että leffakriitikot eivät yleensä ole tarkkoja, herkkiä tai syvällisiä, minkä vuoksi en odottanut von Trierin uusimmalta mitään suuria. Leffa on joka tapauksessa parasta von Trieriä sitten aivan vitun hyvän Idioternen. Se tavallaan summaa Antichristin aloittaman ja Melancholian (myös tämä) jatkaman estetiikan ja samalla lyö ne laudalta jo silkalla pituudellaan. Kyllä, osat pitää mielestäni katsoa putkeen, tällöin fyysisyys välittyy paremmin kuin missään 3D-leffassa ikinä. Kannattaa myös pidätellä virtsaa, silloin muistat hetken paremmin (tämä pätee kaikkiin hetkiin). Sillä ainakin Jyväskylän Finnkinon penkit, jotka kirnuavat polvista muusia ja survovat häntäluun syvälle keuhkoihin, olivat ajaneet ruumiini jo puolivälin tietämillä melkoiseen hähätilaan. Välissä puolen tunnin verryttely, salista ulos ja takaisin. Pituus on myös epäreilu keino, koska silloin paskakin elokuva upottaa aivan toisella tavalla. Onneksi Nymphomaniac ei ole paska. Katsomisesta on jo liian kauan, että pystyisin ja jaksaisin ryhtyä temaattiseen analyysiin, mutta muistan ihastelleeni totaalisuutta: elokuvan ongelmat ja maneerit ovat von Trierin ongelmia ja maneereita ja samalla niistä tulee myös katsojan ongelmia ja maneereita. Tällöin ne eivät ole enää elokuvan ongelmia, vaan elämän ja toisaalta von Trier/katsojan ongelmia suhteessa juuri niihin kysymyksiin ja fasetteihin, joiden kautta elämää tarkastellaan. Muistan hymähtäneeni itsekseni teatterissa: ”hitto vie, minähän seuraan taidetta.”

 

A Field in England (Ben Wheatley) * * * *

Katsoin ilman tekstityksiä, joten paksuista keskiaikaisista brittiaksenteista meni suuri prosenttiosuus ohi, mutta aijai kun oli kiehtovan kummallinen leffa. Kuin mustavalkoista, Jodorowskyn ohjaamaa absurdia teatteria britannialaisella pellolla. Uskomatonta, että 2000-luvulla tällainen kama pääsee vielä levitykseen. Luulin magian jo kuolleen. Lopun psykedeliaosuus on hulvaton.

 

Being There (Hal Ashby) * * *

Syystä tai toisesta en ollut koskaan nähnyt tätä klassikkoa, joka on muuten Slavoj Žižekin lempielokuva. Ymmärrän kyllä miksi, onhan koko leffa allegorinen kuvaus ideologian toiminnasta. Mutta kun siinäpä oikeastaan se. Käytännössä jo elokuvan synopsiksen lukeminen tai idean kuvaileminen riittäisi. Siihen ei tarvittaisi näitä kahta tuntia, muutama kohtaus riittäisi. Being There on hyvin tehty ja Sellersin pääosarooli on mahtava, mutta silti elokuva on tylsä. Enkä osaa sanoa miksi! Ideahan on arkkisatiirinen: koko elämänsä suuren kartanon aitojen sisällä elänyt yksinkertainen/jälkeenjäänyt puutarhuri Chance (sattuma, geddit?) joutuu isäntänsä kuoltua suureen maailmaan, jossa hän sattuman oikusta päätyy vanhan, taloudellisen mahtipatriarkan suojelukseen. Chancen simppelit banaliteetit puutarhanhoidosta ylitulkitaan profeetallisiksi talousideoiksi jne. Miksi tästä tulee mieleen Vonnegut? Ehkä 70-luvulla oli vielä jäljellä jotain… Joka tapauksessa olen varma, että Žižekin analyysi elokuvasta (jos jossain sellainen on) on nykypäivänä jo paljon kiinnostavampi kokemus kuin elokuva itse.

 

Drinking Buddies (Joe Swanberg) * * * *

Mainion kepeä suhdedraama mumblecoren keskusohjaajalta on lähes kokonaan improvisoitu juonen keskuspisteitä lukuunottamatta. Hienoa kemiaa ja välittömyyttä, joka ei ilmeisesti ole kaikkien mieleen, mutta minulle tämä on nykyjenkkidraamaa parhaimmillaan. Itselleni tuli myös yllätyksenä se, miten karismaattinen ja komediallinen näyttelijä aiemmin lähinnä ulkonäöstään tunnettu Olivia Wilde on. Vyyhti on toki monimutkainen, sillä taustasoppaan yhdistyvät vaihtoehtoiset rahoitusmuodot, studiojärjestelmän romahtaminen ja elokuvantekemisen mielekkyys nykypäivänä. Kaikesta tästä kiinnostuneiden kannattaa kuunnella tämä taannoinen mainio keskustelu ohjaajan kanssa Bret Easton Ellisin podcastissa.

 

47 Ronin (Carl Rinsch) * *

Jenkin ja iranilaisen käsikirjoittamaa orientalistista samuraihöpöhöpöä, jossa Tadanobu Asano ja Hiroyuki Sanada käyvät tuhlaamassa kykyjään. Keskeistä 1600-luvun japanilaista tarinaa raiskataan Hollywodiin toimesta, pääosassa tietenkin Keanu Reeves, koska mitä vittua, miksei? Pidin tästä silti enemmän, kuin mitä annan ymmärtää!

 

Celebrity (Woody Allen) * * *

Kenneth Branagh imitoi Woody Allenia.

 

Ghost World (Terry Zwigoff) * * * *

Tämän filmatisoinnin yhteydessä kuuluu aina sanoa, että Daniel Clowesin sarjakuvan henki ei välity, tai jotain. Minua ei voisi enää vähempää kiinnostaa, sillä siitä on kauan kun sarjiksen luin, eikä minulla ole ongelmia pitää molemmista. Zwigoffin (aliarvostetuin nykyjenkkiohjaaja, jonka Crumb on jumalainen) hyvässä filmatisoinnissa on muita arvoja, kuten aitoa tyttöenergiaa (joo, banaali termi, sori), kirkkaita värejä ja helvetin makeita asuja. Thora Birchin Enid Coleslaw (anagrammi: Daniel Clowes) on ikuinen muoti-idolini. Ehkä on epäreilua puhua jostain ”tyttöenergiasta”, sillä tietenkään yli 30-vuotiaan miehen kirjoittamassa ja piirtämässä sarjakuvassa ei voi olla samassa mielessä ”tyttöenergiaa” kuin elokuvassa, jossa on oikeita, oikeassakin elämässä ystävystyneitä nuoria naisia (Thora Birch ja Scarlett Johansson). Joka tapauksessa, lopettakaa se nurina ja menkää runkkaamaan sen Clowesinne pariin, jos ei miellytä. Kristus sentään. Steve Buscemin esittämä Seymour on tietenkin nimeään myöten itseironisten tekijäfriikkiensä omakuva: vain harvahiuksiset miehet keräsivät 20-luvun jazz-vinyylejä (kuten Zwigoff itse). Nykyään hipsterismi on valtavirtakapitalismia, joten friikkien pitää löytää muita keinoja vieraantua. Joo, kyllä, elokuva on minulle myös nostalgiaa. 2001 olin lukion ensimmäisellä luokalla. Sitä paitsi tämäkin on slacker-elokuva.

 

Scream I-IV (Wes Craven) * * * * / * *  / * / * *

Päässäni naksahti ja katsoin muutamana iltana kaikki neljä Scream-elokuvaa. Ensimmäinen on nasevasti kässäröity metakauhuelokuvameemin aloituslaukaus, jonka vaikutuksista kärsimme vieläkin. Kakkonen on yllättävänkin kelvollinen sysipaskaa loppua lukuun ottamatta, kolmonen hirveä ja nelonen tekee sen, minkä kauhuelokuva enää 2010-luvulle tultaessa voi tehdä: kyynillistää kaiken (lähes) huippuunsa ja yrittää ottaa jotenkin huomioon subjektitalouden ja sosiaallisen median. Kannattaa katsoa vain ykkönen ja nelonen, tarkkailla sitä kylmyyttä, joka neloseen tultaessa valtaa sielun. Ensimmäisen Screamin ”postmoderni” ”identiteetittömyys” ei ole mitään verrattuna 2010-luvun aivanvitunsamaan zeitgeistiin. Jo pelkkä pukeutumisero saa minut psykoosin partaalle. Jep, tämä on sukupolviongelma. 2000-luvun pelastaa muodillisesti vain se, että kaikkien vuosikymmenten muoti käy, mutta massaketjujen myymä peruskama, siis se mihin kadulla vastaantulevat keskivertoihmiset pukeutuvat, on hyytävän kamalaa paskaa. Miksi puhun yhtäkkiä pukeutumisesta? Koska siitä näkee suoraan ihmisen ideologiaan.

 

Captain America: The Winter Soldier (Anthony Russo, Joe Russo) * * * *

Toinen kapuleffa on vähän yllättäenkin toistaiseksi paras Marvel-elokuva, eritoten koska ensimmäinen Kapu ei ollut häävi. Tiukka ja hauska toimintaleffa, jonka roolitus toimii ja toimintakin äityy hölmön spektaakkelin puolelle vasta ihan lopussa. Marvelin leffarintama on siitä ristiriitaista kamaa, että leffaoikeudet ovat vähän levällään siellä täällä, mikä luo kummallisia jatkumoita ja pseudouudelleenkäynnistyksiä (Ryhmä-X ja Hämis): Fox omistaa Ryhmä-X:n, Daredevilin ja Ihmeneloset, Sony omistaa Hämähäkkimiehen ja Aaveajajan, Marvel ja Disney sitten kaikki loput.

Marvel/Disney on tehnyt viime vuosina ne hauskimmat vedot (Iron Manit, Thor 1-2, Captain America, Avengers, The Agents of S.H.I.E.L.D -tv-sarja), sillä koko mythos on keskenään massiivisessa jatkumossa, joka on kaavailtu vuosiksi, ellei jopa vuosikymmeniksi eteenpäin. Jep, suuret elokuvastudiot tekevät Hollywoodissa enää lähinnä supersankarikamaa, 3D-animaatioita koko perheelle sekä prestiisidraamoja Oscar-skaboja varten. Sarjakuvafanipojalle kaikki tämä on tietenkin märkää, pitkää unta, joka takaa sen, että voin katsoa supersankarielokuvia teatterissa vielä keski-ikäisenäkin.

Enivei, Kapukakkonen on jeppiskamaa, jolle Marvelin omista leffoista pärjää lähinnä Avengers, muista sarjisleffoista Watchmen.

 

Ginger & Rosa (Sally Potter) * * * *

Sally Potterin todella taidokkaasti käsikirjoitettu kasvutarina kahdesta teinitytöstä 60-luvun Lontoossa ohjuskriisin ikeen alla. Hienoa ja herkkävireistä draamaa, sieltä runollisemmasta päästä.

 

Mainokset
No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: