Skip to content

Helmikuun leffat

maaliskuu 28, 2014

The Bourne Legacy (Tony Gilroy) * *
Huonoin Bourne, menee silti yli-ihmisviihteestä.

 

Take Shelter (Jeff Nichols) * * *
Ruksi seinään, Michael Shannon esittää psykopaattia! Potentiaalisesti mainio kuvaus skitsofreniasta keskilännen pelloilla jää lopulta vähän tyhjäksi ja turvalliseksi viritelmäksi. Mitä sitten, jos tämä tyyppi kokee näin? Lopun apokalyptinen kuva on tosin hieno.

 

The Counselor (Ridley Scott) * * *
Hulvattoman huonon  vastaanoton saanut rikosdraama on oikeastaan vain sarja kirjallis-pöytälaatikkofilosofisia monologeja, josta kyllä huomaa, että Cormac McCarthy on prosaisti eikä käsikirjoittaja. Siis: ymmärrän huonot kritiikit ja superpaskan IMDb-keskiarvon, sillä perinteisessä leffamielessä dialogi ei toimi, eikä ole varsinaisesti edes dialogia. Hahmot ovat kuin yritelmiä henkilöhahmoiksi. Itse kuitenkin pidin leffasta asteittain, ihan vain fiiliksen outouden takia. Jumalattoman kyyninen jopa McCarthyksi.

 

The Notebook (Nick Cassavetes) * * *
Romanttiset ja superviritellyt ällörakkaustarinat ovat guilty pleasureni (esim. About Time) ja kieltämättä kosketuin tämänkin äärellä. Jo silkka keskuskuvio on manipulaatiossaan hykerryttävän arvelluttava: vanha mies kertoo vanhalle, alzheimerista kärsivälle vaimolleen heidän rakkaustarinaansa, joka näytetään flashbackeina. Rakastan Rachel McAdamsia melko kritiikittömästi.

 

Passion (Brian De Palma) * * *
Rachel McAdamsista puheen ollen… Vielä The Counseloriakin surkeamman vastaanoton saanut De Palman jännäri on hauska ja helvetin hyvin kuvattu ja yltiöpsykologisesti stailattu siten, että jo pelkkien värien vuoksi leffan katsoisi uudestaan. Siis upea mustahiuksinen nainen, upea valkohiuksinen nainen ja upea punahiuksinen nainen vetävät intohimotriangelia, kaikki pukeutuvat ristikkäisiin väreihin jne. Mukana myös todella hieno jaetun ruudun kohtaus, jossa toisella puoliskolla kuvattu balettiesitys törmäytetään koreografisesti toisella puoliskolla kuvattuun murhaan. Leffa on ilmeisesti uusintafilmatisointi Alain Corneaun Crime d’amourista (2010), jota en ole nähnyt.

No joo, eiköhän se ole jo hyväksytty tosiasia, että De Palma on aina viime kädessä leffafriikkien ja esteetikkojen ohjaaja, joka tuppaa saamaan sekä ylistystä että kritiikkiä estetiikastaan, joka on viime kädessä redusoitavissa mottoon kuvia kuvien tähden. Minulle De Palman keinotekoisuus ei ole koskaan ollut ongelma, en osaa pitää häntä edes post-modernina ohjaajana, pikemminkin vain taitavana hommagé-taiteilijana, joka onnistuu silti parhaimmillaan, jollain kummallisella tavalla, ruiskuttamaan elokuviinsa vanhan traagisuuden tuntua. Ei tosin Passionissa, tämä on vain hauskanpitokamaa vanhoille roskasieluille. Elokuvan maailma on toki pseudonykyaikainen mainostoimistoineen, älypuhelimineen ja viraalikampanjoineen, mutta ohjaajan vahvan kosketuksen vuoksi kuvallinen henki on kuin 60-luvun Euroopasta. Onko pastissin pastissilla enää mitään merkitystä aikana, jona elokuva on pudonnut kulttuurin keskiöstä muutenkin? Ei hirveästi kiinnosta, sillä ainakin minä katson Passionin mieluusti uudestaan.

 

Ender’s Game (Gavin Hood) * *
Ei, en ole lukenut kirjaa. Kyllä, tämä on sliipattua ison rahan scifihölmöilyä, joka floppasi. Orson Scott Cardin kirja ilmestyi 1985, istuuko sen keskusviesti (pelejä pelaavat lapset pistetään simulaattoriin, jonka kautta he johtavat oikeita armeijoita) nykyaikaan? Kyllä kai, en minä tiedä, yhdentekevää. Hillittömän hidasliikkeistä ja lohkaremaista asiankäsittelyä, jossa mahdollinen analyysi sysätään sivuun teinirakkauden ja isänmurhan tieltä, onhan kyseessä kuitenkin 110 miljoonan dollarin budjetti. Kannattaa mieluummin katsoa vaikka vuoden 1983 WarGames, jossa on sentään kasarinostalgiaa, Commodore-ajan kylmää sotaa ja reaganismia.

 
The Taking of Pelham 1 2 3 (Tony Scott) * * *
Minulla on teoria, jonka mukaan Tony Scott hyppäsi ikkunasta, koska ei sietänyt 2000-lukulaista toimintaelokuvaa. Hyvä on, se voi olla kyseenalainen teoria. Joka tapauksessa pidin Pelhamin uusintafilmatisoinnista (en ole nähnyt alkuperäistä) liiankin paljon luultavasti juuri siksi, koska se muistuttaa minua ”vanhoista hyvistä ajoista”, eli lapsuudestani ja nuoruudestani 80-luvun lopun ja 90-luvun toimintajännärien parissa. Käytännössä leffan voisi siirtää parikymmentä vuotta taaksepäin Speedin, Die Hardien ja muiden panttivankipajautteluiden joukkoon, eikä mikään varsinaisesti muuttuisi. On puhelimien välityksellä keskusteleva psykopaattinen rosvo ja päähenkilönä jokamies (molemmat nimenomaan 90-lukulaisia, 50-luvulla syntyneitä karismakeskuksia: John Travolta & Denzel Washington), on piilotettu kasvutarina, on hyvissä ajoin alustettu loppuvitsi…

 
The Mortal Instruments: City of Bone (Harald Zwart) *
Taas yhden teinifantasiakirjasarjan filmatisointiin verrattuna pökerryttävät määrät päin vittua ohjattu ja rytmitetty Twilight-saagakin alkaa tuntua mestarilliselta elokuvataiteelta. Leffa kannattaa silti kärsiä ihan vain sen jonkinlaisessa kasvihuoneessa(?) tapahtuvan ensisuudelmakohtauksen takia, kun a) kirkonkellot soittavat, minkä seurauksena b) kalpea ja laiha ysäripoikabändigoottialbiinodemonintappaja kertoo keskiyön koittaneen, c) taustalla hiljalleen soinut viulu/pianosiirappi puhkeaa musikaali-/disney-elokuvamaiseen naislauluun  d) myös keskiyön CGI-kukkien puhjetessa kukkaan, e) goottialbiino antaa bambisilmäiselle pääosamimmille hehkuvan vaalean taikakiven muutaman kiusallisen nokkeluuden saattelemana, mistä voi seurata vain f) kauan odotettu suudelma.. vaan ei! g) Sillä pensaassa korppi raakkuu ja h) kaksikko päättää lähteä puutarhasta pois, on aika ”palata takaisin”, mutta i) portaikossa tyttö horjahtaakin gootin syliin ja nyt se on vihdoin j) menoa ja suuteloa, MUTTA EI SE TÄHÄN LOPU, sillä k) kauhea rakkausballadi murjoo crescendon silmään ja katsoja luulee kärsivänsä paniikkikohtauksesta koska tuntee olevansa taas jossain Ally McBeal-helvetissä, minkä lisäksi kasvihuoneessa l) alkaa sataa (tai siellä ollut sprinklerisysteemi menee päälle). Jne. En ole ulvonut epäuskoisesta naurusta niin paljon keskimäärin missään, ikinä.

Leffa floppasi kuin aurajuusto koskenkorvassa ja jatko-osan tuleminen on epävarmaa.

 

Byzantium (Neil Jordan) * * *
Ihan metka vampyyriviritys vaihtoehtoisella mytologialla. Myyttinen saari, jonka vuoren laella asustaa kivimajassa vampyrismin antava ”jokin ”on virkistävä ajatus, tulee sellaista Earthsea-henkistä legendavibaa. Neil Jordan osaa kyllä tehdä kiinnostavia pikkuleffoja, mutta varsinaisia napakymppejä hänen uraltaan ei tahdo löytyä. Byzantium nojaa Saoirse Ronanin ikkunasta tuijottelevaan karismaan ja kuolemattoman ikinteinivampyyrin yksinäisyyden tunteeseen, eräänläistä vampyyri-shoegazingia, siis. Ihan hyvä, että lajityypillä yritetään tehdä jotain muutakin kuin peruskauraa, verrokkikivijalka Låt den rätte komma inin tasosta ollaan vielä kuitenkin varsin kaukana. Mitä tämä olisi esteettisesti, ehkä jotain Bioshockin fiktiivisen retron henkeen? Noiribarokkia?

 
Hellboy II: The Golden Army (Guillermo del Toro) * * *
Tämä oli minulle aikanaan pettymys, mutta uusintakatsastuksella ihan jeppis. Leffan pelastavat tietenkin Mike Mignolan visiot vs. Guillermo del Toron visiot, siis tyyli, hahmojen ulkomuodot, pinnat. Make-up & art department. Hellboy-sarjiksiin tietenkin kuuluu komiikka keskeisenä osatekijänä, mutta oma näkemykseni leffaversiona olisi silti paljon, paljon yksinäisempi, metafyysisempi ja kuvakeskeisempi. Ne sarjiksethan ovat usein sivukaupalla vain syrjäisiä, cthulhu-goottisia kolkkia, joissa Hellboy vetää slapstickiä ja sadattelee. Toron visio on huomattavan värikylläinen ja visuaalisesti rikas, mikä on tietenkin hänen vahvinta omaa aluettaan ja toimii tässä hyvin. Näkyvätkö kuusi kulunutta vuotta jo CGI:ssä? Näkyvät, mutta toisaalta se kuoleman enkeli on edelleen aika siisti, sellainen Hellraiser-goes-Zdzisław Beksiński-goes-kasarisatufantasialeffat. Ja tässä(kin) leffassa on pahiksena niitä HELVETIN albiinohaltioita, joita tuntuu olevan pahiksena vähän siellä sun täällä, viimeisimpänä Thor 2:ssa. Joo joo, musta haltia/drow on kiinnostava pervouma perusmetsähaltioista ja olen minäkin R. A. Salvatoreni, Michael Moorcockini ja Steven Eriksonini lukenut ja niistä pitänyt, mutta ehh.

 
The Amazing Spider-Man (Marc Webb) * * *
Katsoin uudestaan, koska tämä viihdyttää minua! Pidän tästä Webbin uudestaanvirittelystä oikeastaan enemmän kuin Raimin Spider-Maneista, en tiedä miksi. Pahis on tylsä (vaikka Rhys Ifans sinänsä ei voi olla tylsä), samat helvetin kasvukertomukset ja teinirakkaudet ja se IÄNIKUINEN HELVETIN UNCLE-BEN toistetaan. Ilmeisesti Spider-Man ei ole muuta kuin se kasvukertomus teinipojasta yli-ihmiseksi? Olen aina inhonnut ja halveksinut kasvukertomuksia ja moraliteetteja supersankarisarjakuvissa, aivan samoin kuin fantasiakirjallisuuteen liitettyjä allegorioita. Minua vituttaa se, että kirjallisuushistorioitsijoiden mielestä taianomaiset voimat ja eskapismi ovat jokaisen fanipojan päässä vertauskuva jollekin teini-iän ja maailman julmille realiteeteille. Eiväthän ne ole vertauskuva yhtään millekään, vaan vaihtoehtoisia asioita sinänsä, joihin paetaan kuin räjähdykseen. Ne ovat intensiteettejä siinä määrin, kuin vaikkapa muodin kokemus on intensiteetti. Tietenkin niistä voi ja varmasti pitääkin tehdä aikalaisanalyysejä, mutta aikalaisanalyysit supersankarikaman tapauksessa voivat redusoituvat aina lopulta vain yli-ihmisyyteen, transhumanismiin, singulariteettiin. Ehkä pyhän kokemukseen? Pyhä pelkkänä materiaalisena voimana? Joka tapauksessa kaikki muut tulkinnat ovat viime kädessä fuulaa. Seuraavaksi säätiedotus.

 
Kick-Ass 2 (Jeff Wadlow) * *
Toisaalta mainion, toisaalta moraaliltaan kylmäävän kyseenalaisen ykkösosan turha ja väkinäinen kakkososa, jonka ainoat kiinnostavat piirteet saavat minut tuntemaan oloni sisäisesti rumaksi: Chloë Grace Moretz ei ole edes kahdeksaatoista, eikä Night Bitchkään lopulta ole mitään muuta kuin silmäkarkkia. En ole lukenut Mark Millarin alkuperäissarjiksia, mutta tiedän silti, että nykysupersankarisarjakuvissa meininki on kyynistä ja metaväkivaltaista aina oranssille tasolle saakka. Tätähän voisi pohtia paljonkin, varsinkin juuri Kick-Assin tapauksessa (letkeä ja kepeä koomisuus törmää kylmäävään väkivaltaan), mutta kakkososa on sen verran keskinkertainen leffa, että se jääköön.

 
Her (Spike Jonze) * * * *
Minun piti alkujaan kirjoittaa Heristä oma merkintänsä, mutta laiskuus iski ja Oscaritkin ehtivät mennä. Hyvä että Jonze sai käsikirjoitus-pystinsä. Entä onko Jonze lopulta vain sitä X-sukupolven nyhverömpää laitaa, joka oli airut Y-sukupolven (eli: täyden kontrolliyhteiskunnan) väitetylle, kritiikittömälle ja vihapuhetta karttavalle post-uncoolille laizzes-faire -asenteelle? Sillä olen itse toki Y(hyy)tä ja ymmärrän suunnilleen mistä siinä on kysymys, vaikka samastun, mahdollisesti hautaan asti, X:ään peruskyynisen ja ihmistä aina valaistumiseen asti vihaavan luonteeni vuoksi. Toisin sanoen: en ole vielä onnistunut tappamaan nostalgiaa minussa, en pysty vielä nauttimaan suvereenisti kaikkialla olevasta kapitalismistani siinä määrin, että se herättäisi minussa jotain tunteita. Luultavasti en ikinä opikaan, ellei sivilisaatio todella romahda parinkymmenen vuoden kuluessa, jolloin ulkoinen pakko pakottaa meidät kaikki johonkin heideggerilaiseen alkuperän etsimiseen ja sen kautta daseiniin myrkkykaasuja tupruttelevan nuotiotulen äärellä, jonkin romahtaneen moottoritiesillan alla.

Aaaaaaanyway, esim. Bret Easton Ellis sanoi hienossa podcast-sarjassaan (jaksoa en muista, mutta sillä ei ole väliä, koska ne kannattaa kuunnella kaikki), että monet hänen nuoremmat, väitettyyn y-sukupolveen kuuluvat (tai vieläkin nuoremmat?) ystävänsä eivät ymmärrä lainkaan päähenkilö Theodoren ongelmaa rakkauden suhteen. Eivät sitä, että rakastuminen Samantha-tekoälyyn olisi mikään ongelma saati sitä, että ihminen ylipäänsä tarvitsisi enää fyysistä rakkautta. Tämä mahdollinen sukupolvikysymys kiinnostaa minua, aivan kuten minua on viime aikoina kiinnostanut kysymys siitä, onko fyysinen seksi (ei vielä, mutta tulevaisuudessa) jotenkin vanhentumassa, jäämässä kehitysmaiden ”alkukantaiseksi” piirteeksi?

Moraalinen(?) ongelma tekoälyyn rakastumisesta on melko turha minunkin mielestäni, eikä siitä varsinaisesti ongelmaa elokuvassa tehdäkään (mikä on hyvä ratkaisu), jos kohta sitä toki sivutaan. Toisaalta tämäkin riittää saamaan jotkut sanomaan, että moralistista on jo ylipäänsä vihjata, että tekoälyyn rakastumisessa voisi olla jokin ongelma. Ymmärrän leffan tapauksessa kaikki näkökannat.

Kaikesta huolimatta tai juuri siksi välitön kokemukseni elokuvasta oli sekä viihdyttynyt että myös koskettunut. Pidin siitä miltä lähitulevaisuuden(?) yhteiskunta näytti Ikea-retrohtavine Apple-kuoseineen; älylaitteiden selät tyylikästä puuta, hahmot nukkavierun skandinaavityylikkäästi pukeutuvia hipstereitä. Dystopia ja utopia samassa paketissa. Kaikki puhuvat kaduillakin vain pienille älylaitteilleen, mutta elokuva ei moralisoi sitä, pikemminkin vain näyttää. Ihmiset tapaavat silti kasvotusten. Ihmisillä on silti tunteita. Voin vain kuvitella, mitä sentimentaalisuudesta vapaa Stanley Kubrick olisi tehnyt samalla aiheella (ja jossain määrin tekikin, joskin postyyminä haamuna Spielbergin läpisentimentaalisen A. I.:n kautta)…

Elokuva on snadisti ylipitkä, enkä (minäkään) oikein osta romanttisen leffan peruskaavaan kuuluvaa konfliktia. Sen on tarkoitus osoittaa, että myös suhteessa tekoälyn kanssa voi olla samat risut ja ruusut kuin normaalissa, ihmisten välisessä suhteessa, mutta dynamiikan ja perusteidensa puolesta se onnistuu lähinnä hivenen tylsistyttämään minua: selvittäkää nyt se typerä skismanne, että päästään loppuratkaisuun ja tarkastelemaan, miten romanttinen klisee yritetään tällä kertaa kiertää. Toisaalta tekoälyn läsnäolo on sen verran kiinnostava motiivi ja käsikirjoitus sen verran luontevaa, että nielin Herin tapauksessa rakenteen normaalia romanttista leffaa paremmin. Toisaalta eetos (myös koneen kanssa rakkauden säännöt pätevät) on konservatiivinen, sentimentaalinen ja typerä. Miksi ihmeessä rakkaus toimisi samalla tavalla tekoälyn kanssa? Toki se saattaa ihmisen kannalta toimia samalla tavalla, mutta miksi tekoäly sortuisi samoihin typeryyksiin?

Koska peruseetoshan on, että tekoäly ylittää ihmisyyden ja siten ihmisen ongelmat. Toisaalta ihmisiähän tässä ollaan ja sen human conditionin tässä pitäisi ensisijaisesti kiinnostaa (vanha tarkovskilainen sananlasku scifin äärellä), mutta silti moinen pelkistäminen ärsyttää minua. Kaiken huipuksi loppuratkaisuksi tarjoillaan deus ex machina / singulariteettimeemiä sekoitettuna Alan Wattsin zeniin (lue: new ageen, sillä kyse on länsimaisittain fokalisoidusta zenistä), tekoälyt toisin sanoen jättävät ihmiset ja ”jatkavat matkaansa” tai ”kehittyvät jollekin uudelle tasolle”. Tällainen on ja ei ole kiinnostavaa filosofisesti, koska ihmisjärjellä tuota jotain ei voi nykymuodossa saavuttaa, eikä ”valaistuminenkaan” ole, määritelmänsäkään mukaan, kommunikoitavissa (zen). Eli käsikirjoituksellisesti halpa katoamistemppu. Paljon kiinnostavampi ja myös helvetisti kivuliaampi olisi ollut lopetus, jossa Theodor olisi jäänyt koko elämäkseen lillumaan täydelliseen suhteeseensa Samanthan kanssa. Ei ongelmia, ei mutkia, ei enää sosiaalista tarvetta pitää yhteyttä muihin ihmisiin, jos ei niin halua. Appleajan Samuel Beckett. En minä tiedä. Olisiko ollut kiinnostavampaa? Olisi ollut. Ainakin parempi meemi. Tietäkää, että Beckett-meemi voittaa aina singulariteettimeemin.

 
Gravity (Alfonso Cuarón) * * *
Lukijan on syytä tietää, että en ole nähnyt Gravityä elokuvateatterissa, joten luultavasti aivan yhtä hyvin olisin voinut olla katsomatta sen. Jos leffassa oli teatterissa lähes fyysiseksi käyvää visuaalis-äänellistä intensiteettiä tms., ei siitä tuntunut ainakaan televisiosta katsottuna välittyvän kuin ehkä promille, vaikka katsoin sen surround-äänellä 40-tuuman ruudulta. Minusta Gravity on 90 minuutin teknologiademo, johon Cuarón käytti viisi vuotta elämästään ja rahoittajat 100 miljoonaa dollaria. Sillä ei ole teknisyytensä ulkopuolella mitään tarkoitusta, ei mitään muita syytä olla olemassa kuin Oscarit ja tuotto. Tämän Disney-vedätyksen vertaukset Kubrickin 2001:een otan lähes henkilökohtaisena vittuiluna. Kuukausi näkemisen jälkeen muistan alun pyörivän POV-kameran ja Sandra Bullockin 50-vuotiaaksi erityisen timmin pikkupöksypepun. Mihin myös tiivistyy koko elokuvan sanoma, jos sillä sellainen on. Ei kyse ole mistään helvetin ”kotiinpaluusta”, vaan siitä, että voimme katsoa äärimmilleen trimmattua naisruumista toimimassa kuin kone. Ei verta, likaa tai hikeä. Ainoastaan sulava vuoristorata-ajelu henkisen George Clooneyn opastamana, ruudulta ovat nähtävissä lukemattomat, sattumalta vältetyt kauheat kuolemat.

Entä erottaako mikään lopulta bressonilaisen ”puhtaan elokuvallisuuden” ja Gravityn? Eiväthän Bressoninkaan elokuvat herätä katsojassa varsinaisesti… mitään. Silti ne ovat jossain kummallisessa mielessä täydellisiä. Mutta Gravity ei ole. Miksi se ei ole? Olisiko se parempi, jos Clooneyn hahmon uusi ilmaantuminen olisi poistettu? Varmasti, mutta tuskin tarpeeksi.

 
The Wolf of Wall Street (Martin Scorsese) * * * *
Scorsesen leffalta ryöstettiin Oscarit. Kirjoitin siitä enemmän täällä.

 
American Hustle (David O. Russell) * * *
Pidin Silver Linings Playbookista sen verran paljon, että odotin Russellin uusinta vesi kielellä, mutta kunnianhimoinen rikosepookki jää lopulta puolitiehen kaikilla osa-alueilla. Keskeisin ongelma lienee käsikirjoitus: juonta on paljon, mutta se on jotenkin sekava, eivätkä henkilöhahmot syvenny vaikka Russell ja näyttelijät mitä tekisivät. Metodimies Christian ”Tällä kertaa minä lihotin!” Bale yrittää tehdä hassun tukkalaitteensa kanssa jotain de Niroa ja Bradley Cooper sählää rasvakiharoidensa alla naama punaisena, mutta missään vaiheessa henkilöiden motiivit ja pohjimmaiset persoonallisuudet eivät välity ainakaan minulle. Dynamiikka on kummallinen, eikä katsoja oikein tiedä kenen puolella olisi, tai välittäisikö ylipäänsä kenestäkään. Amy Adamsin karisma polkee Cooperin ja Balen suohon ja hänet on onnistuttu puvustuksella ja kampauksilla tekemään niin jumalattoman seksikkäksi, että lakkasin lopulta piittaamasta siitä, etten viime kädessä tajunnut hahmon motiiveista mitään. Jennifer Lawrence on hyvä kuten aina, vaikka joutuukin (Cooperin ja Balen lailla) taistelemaan päälleliimatunoloisen aikalaislookin kanssa. J-Law’n rooli on päänelikosta pienin, mutta ainakin Lawrencen hahmon motiivit katsoja ymmärtää.

Soundtrack on hyvä, mutta liekö se kellekään yllätys, 60-70-luvuista kun on kysymys.

 

Oz the Great and the Powerful (Sam Raimi) *
Raimin Oz-vedätys on henkisesti kaikilla kuviteltavissa olevilla tavoilla niin ruma, etten haluaisi kirjoittaa siitä mitään. Se maksoi muuten 215 miljoonaa dollaria. Avatar maksoi vain parikymmentä miljoonaa enemmän. Typerä leffa sekin, mutta sillä tuntui olevan silti edes jotain kulttuurista arvoa. Ehkä kaikkein pahinta Ozissa on sen läpi-ironinen henki: James Francoa, Mila Kunista, Michelle Williamsia ja Rachel Weiszia ei selvästi voisi vähempää kiinnostaa näin suurissa puitteissa tehty viihdeteollisuushampurilaismetairvistys, minkä vuoksi henki on jotenkin hyytävän ylenkatseinen ja välinpitämätön. Pahin kaikista on selkeästi kunnianhimoinen Franco, jonka toinen jalka on indie-komedioissa ja joka ohjaa elokuvia Faulknerista ja Bukowskista, mutta käy samalla sivussa halveksumassa Oscar-gaalaa juontamalla sen vasemmalla kädellä ja duunaa jotain näin kauhean ylimielistä paskaa. Liksa on tietenkin liksa ja ei nykyään enää kysellä. Vai onko Franco jonkinlainen Joaquin Phoenixin light-versio?

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: