Skip to content

DFW:n perinnöstä

maaliskuu 6, 2014

”mun on toki myönnettävä, etten mä edes jaksa lukea tota kirjaa enää (brief interviews with hideous men / vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja), englanniksi ainakaan, olen yrittänyt tässä parin viikon aikana muutamaan otteeseen. luin sen vuonna 2008 tyyliin yhden junamatkan aikana ja silloin diggasin ja samastuin aika helvetisti, varmaan elin läpi samoja mieshäpeän vaiheita ja vitutti ja ahdisti muutenkin ihmissuhteet. toisaalta olen sittemmin myös lukenut sen verran paljon jenkkifiktiota, johon dfw on vaikuttanut epäsuorasti tai suorasti, että toi on jo liuennut aika paljon toi kama, ts. samaa tyyliä mutta vielä paljon rujommin on niin paljon jne. tietty ei jenkit siitä judeokristillisestä moraaliselkärangastaan mihinkään pääse, kun jokainen tuutti sitä tunkee enivei plus jenkit ei ole erityisen kipeitä loppupeleissä. infinite jestin taisin lukea samana vuonna, joten siitäkin alkaa olla jo ihmisikä mun muistillani ja sillä, miten nopeasti mä kulutan ja syön poppia. kirkkaasti paras lukemani romaani siihen mennessä se oli, eikä sen kokemuksen tasolle mikään tule enää pääsemään, ihan vain senkin takia koska olen jo 30-vuotias. paitsi ehkä jos alan käyttää huumeita. siihen tietysti vaikutti silloin myös se dfw:n itsemurha; pidin sitä aina sankarinani ja esikuvanani ja maailman parhaana kirjoittajana: jos sellainen tyyppi tappaa itsensä, mitä toivoa mulla oli? mä olin jo silloin 25-vuotiaan siinä pisteessä, etten tajunnut miten joku proosa voisi olla enää mahdollista muutoin kuin paskana ylläpitokirjallisuutena tai vastaavasti jonain kokeellisena sotkuna, jota osaa ymmärtää ja arvostaa näin pienessä maassa vain parikymmentä aikalaista. oma mielialalääkitykseni sentään oli niihin aikoihin jo sen verran kunnossa, etten elänyt joka päivä jossain paniikissa, vaikka kyllä niitäkin vielä oli tulossa. mutta kaiken sen minkä luin tunnistin myös itsestäni, mulla oli siinä bonuksena mukana se typerä pyristelevän ja itseään etsivän kirjoittajan tuska, en ollut julkaissut vielä mitään ja oli jotenkin vaikea uskoa, että mitään koskaan saisin aikaiseksikaan. en oikein siksikään uskalla lukea sitä enää, se olisi kuitenkin pettymys. tuotannosta nostaisin infinite jestin ja pari keskeistä esseetä (mulle ajattelijana ja kokijana se tv/metafiktioessee on on ehkä kaikkein tärkein, vaikka tietenkin teksti/tajunta-apparaatin kannalta se risteilyessee on tärkein, sillaihan blastbeatin nopeudella ajatteleva ja improvisoiva poppi-ihminen ajattelee, eikä mitään helvetin pitkään hiottua ja mietittyä perinteistä hapuilua, mutta en muista oliko se tv-essee just pudotettu pois siitä suomennoksesta, siis e unibus pluram – television and u.s. fiction http://jsomers.net/DFW_TV.pdf) ja sitten oikeastaan ne kuoleman jälkeen julkaistut keskustelut ja haastattelut (although of course you end up becoming yourself & conversations with david foster wallace), sen kelat kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta, miten se niissä ennakoi ison osan nykyilmiöistä. siihen radio-ohjelmat sun muut charlie rosen tv-haastattelut päälle. prosaistinahan se oli lopulta turhankin paljon raskasta tekstiä pykivä analyysikone, jonka parhaita puolia ei ollut sellainen lyyrinen/intuitiivinen herkkyys (delillo) tai absurdi nasevuus (barthelme), vaan juuri sellainen joku proustilaisen ylisyömisen päivittäminen nykyaikaan, tavallaan jatkuvien sivupolkujen ja reunahuomautusten simulaatio. siis se tekniikka, ei niinkään se sisältö, sehän jäi monesti proosassaan vähän jotenkin ulkokohtaiseksi, varmaan siksikin, ettei se pohjimmiltaan ehkä pystynyt uskomaan mihinkään kauniiseen tai herkkään, kuten masentuneet paniikki-ihmiset eivät pysty, mikäli ovat älykkäitä samalla neuroottisella tavalla. sellaisenaan se sen essee/jestin kirjoitustekniikka kuvastaa prikulleen sitä, miten mä ajattelin jossain vaiheessa, ja ilmeisesti myös aika helvetin moni muu: miten sitä ajattelun nopeutta ja kaikkia niitä selittäviä asianhaaroja on mahdoton saada julki tai paperille, siinä oli se tietty maksimalismi, joka ei tietyssä mielessä uskonut mihinkään helvetin jäävuoren huippuun. siksi tuntui niin typerältä kirjoittaa proosaa, tai sitten alkaa lisätä jotain alaviitteitä (joita alkoi tähänkin blogiin ilmestyä viimeistään silloin 2006/2007 kieppeillä) ja sen jälkeen ollaankin jo pulassa kun ei keksi enää mitään muuta tietä ja sitten mennäänkin jo hirteen. mä pääsin siitä proosan mahdottomuuden kierteestä onneksi pois ennen kuin siihen edes lähdin, joten ehkä mä pystyn jotain proosaa vielä joskus kirjoittamaan, vaikka kuulemma elokuvissakaan ei ole enää järkeä saati sitten proosassa (no, filateliaa siinä kuin mikä tahansa muukin), mutta takaraivossa on tietenkin se, että jest pitäisi jotenkin pystyä ylittämään niin metodin kuin tunteenkin tasolla, että todella tuntuisi siltä että tekee jotain kunnollista ja järkevää, eikä vain käyttää hyväkseen sitä, että kirjallisuuden yleinen taso ei välttämättä ole häävi ja tekee sitten jotain simppeleitä lappusia, vaikka kai niitä pieniä kivoja kirjojakin maailmaan mahtuu.”

Mainokset
No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: