Skip to content

Kerrankin Oscareista: The Wolf of Wall Street

maaliskuu 1, 2014

Olen yleensä jättänyt Oscar-humun omaan arvoonsa veikkausten osalta, jostain syystä en ole koskaan lämmennyt uhkapelaamiselle, edes tässä muodossaan. Varsinaista kokonaisvaltaista veikkailua en harrasta nytkään, mutta kirjoitan silti jotain näkemistäni ehdokasleffoista. Sillä vaikka Bret Easton Ellis erittäin mainiossa podcastissaan useaan otteeseen sanookin, että Hollywoodilla oli huono vuosi, olen silti samaa mieltä kriitikoiden yleisen konsensuksen kanssa: tänä vuonna ehdolla on nippu varsin kelvollisia pätkiä.

Oma suosikkini pöydän puhdistajaksi tänä vuonna on, itselleni varsin poikkeuksellisesti, Martin Scorsese mainiolla The Wolf of Wall Streetillään. Pörssikeinotteluleffa on 2000-luvun parasta Scorsesea, enkä väittäisi vastaan, jos joku väittäisi sitä Scorsesen uran parhaaksi.

En ole keskimäärin Scorsesen suurien epookkileffojen ystävä, mutta The Wolf of Wall Street toimi hyvin koko järkyttävän 3-tuntisen kestonsa ajan. Harvat ongelmat olivat pääsääntöisesti lähtöisin omasta kehostani ja Jyväskylän Finnkinon polvet ja häntäluun teurastavista istuimista.

No okei, Jonah Hillin dentaalit valkaisevasti esittämä Donnie Azoff olisi voinut syventyä vielä hilkun verran, jos kohta Hill on silti oma suosikkini miessivuosa-oscarin voittajaksi. Antaisin leffalle myös parhaan miespääosan: toki DiCaprio kuolaa ja huutaa naama punaisena melkolailla tietyssä id-rekisterissä koko kolmetuntisen, mutta on samalla keskeinen kantava voima. Rooli lienee Leon paras veto koskaan. Ylilyöntejäkään ei juuri taida olla, sillä käsittääkseni myös tosielämän Jordan Belfort (jonka muistelmiin leffa pohjaa) veti sekoilumittari aika tapissa.

Naiset jäävät leffassa esineiden tasolle, mutta se lienee myös tarkoituksellista, kysymyshän on Wall Streetistä: äärimmäisestä miehisestä pikkupoikapelikentästä, siitä toisesta infantiilista sotatantereesta oikean sotatantereen lisäksi. Pörssimeklarit vetävät toimistossaan kokkelia, naisia, quaaludeja ja viinaa kuin rock-tähdet tahollaan hotellihuoneissaan. He tekevät siitä jopa eräänlaisen credon: mitä enemmän sekaisin työajalla ja sen ulkopuolella, sen parempi.

Ja miksi he mitään muuta tekisivätkään? Bisnes pörssitasolla on moraalitonta ja arbitraarista peliä, johon on turha yrittää ympätä mitään yleviä tai ”sivistyneitä” arvoja. Keski- ja eläkeikäiset, fiinit pukumiehet ovat yksinomaan naurettava meemi, sillä heidän sielunsa on joka tapauksessa tyhjä ja ruma.

Sillä mitä muutakaan on ylenpalttinen rahan tekeminen kuin tolkutonta ylijäämää ja -määrää? Elämisen perustarpeet täyttyivät meklarien tilinauhoilla jo valovuosia sitten, nyt he jatkavat keinotteluaan enää pelin itsensä, rahan itsensä vuoksi. Luultavasti he eivät pysty edes nukkumaan (jos huumelaskut jätetään rästiin), tai vastaavasti nukkuvat sen kolme tuntia, mitä kaikki epäilyttävät ”suurmiehet” (lue: bisnesmiehet) JFK:stä Trumpiin nukkuvat.

Samalla leffa on nimenomaan addiktion kuvaus, tylsyyden pakenemisen kuvaus. Raha, seksi, huumeet, peli. Elokuvan meklarit eivät lopulta eroa paljonkaan digitaalisesta nykyihmisestä: jos sammutamme infotulvan liian pitkäksi aikaa, mekin joudumme eksistentialististen tuntemusten valtaan. Meidän kohdallamme kyse ei tosin ole tylsyydestä, vaan jonkinlaisesta tärisevästä levottomuudesta, hiljalleen kasvavasta kauhusta. Tuntuu siltä, kuin kelluisimme yksin autiolla planeetalla.

Elokuvan meklarimiesten pitää taantua auringon tasolle: he suoltavat valoaan ja energiaansa mistään välittämättä. He eivät tee enää rahaa perheensä takia, tai edes saadakseen lisää huumeita ja pillua. He tekevät rahaa pysyäkseen liikkeellä, tiloissa. Pysyvinä pidetyt arvot (perhe, terveys, moraali) jäävät taka-alalle tuottamattomina. Välillisesti ja abstraktioiden kautta elämän mahdollistavat koneet eivät ole pörssikapitalismin logiikassa toimivia koneita. Kuten taidemuseot tai julkinen terveydenhuolto, terveydellisen ja hengellisen hyvinvoinnin tuottaminen ei riitä.

Margot Robbien esittämä, mieskatseeni mielestä aivan mielipuolisen kuuma Naomi on loppupeleissä elokuvan ainoa naishahmo, jolla on jotain merkitystä elokuvan tuottaman analyysin kannalta; hän on sekä kuningatarastia katseen ja sperman loppusijoittamiselle että Jordanin lempiesine vanhojen arvojen museossa. Sillä upeasta vaimostaan huolimatta Jordan tietenkin panee edelleen kaikkea liikkuvaa. Yksi nainen on aina vain yksi nainen, yksi pillu. Lopussa Naomi toki jättää miehensä ja ottaa lapset mukaansa, mutta siinä vaiheessa sillä ei ole enää väliä: laiva uppoaa muutenkin.

Donnie puolestaan suhtautuu omaan vaimoonsa tyypillisen narratiivin mukaisesti: nalkuttava haaska on pallo jalassa, mutta silti elintärkeä keskus kodille, siellä jossain. Hupsuna sivujuonteena (johon en tässä tartu sen enempää) Donnien vaimo on hänen oma serkkunsa.

Miksi laiva uppoaa? Näennäisesti siksi, koska FBI ja veroviranomaiset kiinnostuvat asiasta, mutta tosiasiassa mikään huijauskone ei voi jauhaa ikuisesti. Mitä tekee Belfort? Vasikoi työtoverinsa, istuu kiltisti kakkunsa ja vaihtaa uuteen tapaan keinotella: motivaatio-opettajan helppoheikkimäiseen uraan. Leffan viimeinen kuva on elokuvavuoden parhaita: kamera kääntyy kuvaamaan Belfortin seminaaria kuuntelevaa yleisöä. Näemme järjettömän halun ja epätoivon heidän silmissään. He imevät jokaisen sanan. He alkavat varovasti uskoa, että heilläkin on mahdollisuus saavuttaa Belfortin taso rahamiehenä ja menestyjänä, toistaa kaikki samat virheet. Kuva ei ole moralistinen vaan jopa hauska, pikimustan hauska.

Sillä vaikka The Wolf of Wall Street herätti humanistis-nyhverössä kritiikkimediassa paljon älämölöä kyynisyydellään, näyttää elokuva mielestäni lopulta vain tosiasioita. Se ei kuitenkaan mielestäni hatkahda samaan kylmään nihilismiin kuin esimerkiksi Game of Thrones, vaan tekee tästä kaikesta kolmentuntisen kreisikomedian, joka ei pohjimmiltaan eroa kovin paljon jostain American Piesta. Sekoilulle annetaan todella paljon sijaa, priimaesimerkkinä pitkä kohtaus, jossa DiCaprio yrittää hulvattomassa lääketokkurassa kontata, ryömiä ja kieriä Lamborghinilleen paikalliselta rahaveliklubilta. Naamanvääntelystä ja kuolaamisesta täyteläinen kohtaus ei jää yhtään jälkeen Farrellyn-veljesten alapääkomedioista.

Huumori on kapitalismiaddiktion lisäksi leffan toinen keskeinen piirre ja kantava voima: The Wolf of Wall Street on vuoden hauskimpia elokuvia. Sen rumat henkilöhahmot eivät tarjoa samastumiskohteita, se ei ole lopulta edes kasvutarina. Yksi (ei edes kovin merkittävistä) pelaajista ehkä rampautettiin, mutta kreisibailaaminen jatkuu, käsi vatkaa mulkkua mistään välittämättä aina tappiin asti, kunnes se hakataan irti, kunnes energia vihdoin haihtuu. Eikä The Wolf of Wall Street ole mitään jeesustelua tai sormen heiluttelua tai itsensä ylentämistä epäkohtien tiedostamisen kautta. Se yksinkertaisesti vain on.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: