Skip to content

Marraskuun elokuvat osa 3 & joulu-tammikuu 2014

tammikuu 25, 2014

All About Eve (Joseph L. Mankiewicz) * * * * *

Hollywood-melodraamaa täydellistyneessä muodossaan?

 

The Lone Ranger (Gore Verbinski) * * *

Mainettaan parempi leffa, joka ei lopulta ole mikään länkkäri, vaan kertomus elokuvateollisuuden ja viihteen lopusta. Verbinskin kyky tehdä vuoristoratamaisia toimintakohtauksia on kiinnostava.

 

The Illusionist (Sylvain Chomet) * * *

Teoriassa täydellistä kamaa (hienoa animaatiota, dialogi minimissään), mutta periaatteesta en voi allekirjoittaa leffan maalaamaa yltiönostalgisoivaa maailmankuvaa.

 

Dazed and Confused (Richard Linklater) * * *

On mahdollista, että Linklaterin pari vuotta vanhempi Slacker oli se definitiivinen sukupolvikuvaus, mutta hienosti tämäkin toimii. Ei turhaa juonta tympeän pakotettuine konflikteineen, ainoastaan nuoria ihmisiä elämänsä kynnyskohdassa. Heidän seurassaan viettää mieluusti muutaman tunnin.

 

Dial M for Murder (Alfred Hitchcock) * * *

Tiputin lopulta kolmeen tähteen, sillä vaikka tekniikka pelaakin täydellisesti, puuttuu tästä psykososioaalinen konteksti.

 

The Sting (George Roy Hill) * * * *

Viihdeleffa ei tästä paljon parane.

 

Samurai Rebellion (Masaki Kobayashi) * * * *

Elokuvana ei ihan niin nappi kuin Kobayashin upea Harakiri, mutta moraaliltaan harmaampi: tässä kunniakoston omiin käsiinsä ottava samurai on vastuussa myös perheensä hengestä, ei ainoastaan omastaan.

 

Dr. Strangelove or: How I Learned to Stop Worrying and Love the Bomb (Stanley Kubrick) * * * *

Kubrickin satiirin on sittemmin historia saturoitunut, kaikki sen uusintakatsomiset ovat plusmiinusnolla. Hieman oudosti tosin Sellersin esittämästä hahmokolmikosta Lionel Mandrake ja presidentti Muffley olivat tällä kertaa paljon hauskempia kuin Strangelove itse.


Joulukuu

 

Hero (Zhang Yimou) * * *

Yimoun wuxia-epookeista Lentävien tikarien talo on paras.

 

Madame de… (Max Ophüls) * * * *

Kubrickin rakkauden Ophülsin elokuvia kohtaan ymmärtää hyvin. Onko Ophüls elokuvahistorian mestarillisin kameran käyttäjä? Mahdollisesti. Emotionaalisella tasolla näihin Ranskan yläluokkaisiin henkilöhahmoihin on tietenkin hieman vaikea samastua, vaikka jokin tekijän monomaniassa kiehtookin.

 

I Vitelloni (Federico Fellini) * * * *

Merenranta vilahtaa tässäkin Fellinin elokuvassa. Loistava, kuten Fellini aina, jos kohta se kaikkein vahvin puristus jäi puuttumaan, kenties episodimaisuuden vuoksi; viisi hahmoa ovat epätasapainossa ja keskushahmo Fausto on sietämätön kusipää sieltä pahimmasta italomachopäästä (vaikka hän lopussa vähän, kenties, yrittääkin parantaa tapojaan).

 

Eyes Wide Shut (Stanley Kubrick) * * * * *

Minulle tuttu ja turvallinen elokuva, jonka pystyn katsomaan lukemattomia kertoja ilman että mikään varsinaisesti laimenee, vähän kuin Sergio Leonen Hyvät, pahat ja rumat. Tänä vuonna Eyes Wide Shut oli virallinen jouluelokuvani, sillä myös elokuvassa eletään joulua. Rakastan leffan jouluvaloja hyväkseen käyttävää, uskomatonta valaistusta. Tilan tuntu koko elokuvassa on ylipäänsä todella ainutlaatuinen. Luin loppuvuodesta James Naremoren mainion On Kubrick -kirjan, jonka pohjalta sain vielä hieman uudistettua katseluasentoa. En ollut esimerkiksi hoksannut, miten Tom Cruisen hahmo puhuu hyvin pitkälti toistamalla muiden hahmojen repliikkejä. Luin myös Schnitzlerin Unikertomuksen ja olin hämmästynyt siitä, miten suora adaptointi elokuva lopulta on. Toisaalta elokuva on parempi ja syvempi kuin Schnitzlerin kirja.

 

The African Queen (John Huston) * * *

Vahvasti alkava klassikko äityy puolivälin tiimoilla lähes sietämättömäksi siirapiksi, enkä usko Bogartin ja Hepburnin romanssiin hetkeäkään.

 

Pather Panchali (Satyajit Ray) * * * * *

Apu-trilogian mestarillinen avausosa hengittää rauhallisesti ja vailla minkäänlaisia paineita. Vuoden 2014 ihminen pystyy hetkeksi samastumaan luontoon vuonna 1955 Intiassa tehdyn elokuvan runouden kautta. Se riittäköön. Pitäisikö tässä mielessä elokuvalle antaa yksi tähti? Onko ”aito” elokuvan taide, joka ottaa vangiksi aikaa ja luontoa, jo liian eskapistista nykykapitalismissa elävälle lopunajan ihmiselle? Pitäisi pikemminkin luonnosta vieraantua lopullisesti?

 

The Treasure of Sierra Madre (John Huston) * * * *

Hustonin klassikkokaksikosta tämä on ehdottomasti parempi. Tyhjääkin tyhjempi, Indiana Jonesin edeltäjä. Paitsi että Indyissä asuu jokin haamu, jotain pelottavaa. Vai tuleeko se vain lapsuudestani? Joka tapauksessa Sierra Madren aarre on todellista ajanhukkaa ilman sen kummempaa kitkaa, lähes täydellisen viihdyttävä. Sillä on vielä kanonisoidun klassikon status, mikä oikeuttaa katsomisen ilman itsetuntoa kalvavaa popkornidemonia. Itse asiassa varsin turha elokuva, koska kaikessa kepeässä viihteellisyydessään se on jo turvassa. katsokaa mieluummin The Lone Ranger.

 

The Last Laugh (F. W. Murnau) * * * *

Emil Janningsin muodonmuutokset virkaylpeyttä pullistelevasta ilmapallosta raahautuvaksi häpeän raunioksi ovat ilo silmälle, eikä elokuva juuri muusta koostukaan.

 

The Running Man (Paul Michael Glaser) * * *

Kulttiklassikosta kirjoitin tarkemmin täällä.

 

Rififi (Jules Dassin) * * * * *

Rififi yhdistää noir-elokuvan ja heist-elokuvan ja on molemmissa kirkkainta kärkeä. Erona esim. Stingiin se, että Rififi tuntuu muultakin kuin rikoselokuvalta.

 

The Burmese Harp (Kon Ichikawa) * * * * *

Aasialaiset tekevät parempia elokuvia kuin muut. Länsimainen sotateollisuus törmää Burman hietikoilla ja viidakoissa buddhalaisuuteen.

 

The Hobbit: The Desolation of Smaug (Peter Jackson) * *

’Hölmö’ lienee ensimmäinen mieleen tuleva sana. Ensimmäisestä osasta kirjoitin taannoin jotain, kaikki tuo ja vielä enemmän pätee kakkoseen. Ainoa ajanmukainen keino rahastaa Tolkienilla olisi nähdäkseni suuren profiilin HBO-tyylinen sarja Silmarillionista. Siinä se paras Tolkien-kama on muutenkin, ilman kaiken maailman tympeitä hobitteja.

 

Riddick (David Twohy) *

Riddick on toki ihan siisti hahmo ja jollain pervolla tavalla jopa pidin aikoinaan Pitch Blackista, mutta tämä uusin vedätys on kyllä typerä jo aivan uusilla tasoilla.

 

Don Jon (Joseph Gordon-Levitt) * * *

Gordon-Levittin esikoisohjaus on yllättävänkin näpsäkkä jokamiesanalyysi pornoriippuvuudesta. Loppua kohden leffa toki leviää perinteiseksi hipster-kamaksi, kun junttimacho päähenkilö (Gordon-Levittin esittämä, tietenkin) ”kasvaa ihmisenä” hahmoksi, joka vaikuttaa yllättävän paljon Gordon-Levittin omalta persoonalta… Kiinnostavana sivujuonteena Julianne Mooren hahmon henkilökohtainen tragedia, joka on vähän ongelmallisempi juttu parisuhde/rakkauskontekstin kannalta: menetyksen, shokin ja surun luomat energiat kun saattavat purkautua tavoilla, joita voisi vieraantuneessa kulttuurissa kutsua ”elokuvalliksi”. Siis sellainen on kiehtovaa, sellainen avaa tunneilmastoa toisella tavalla herkäksi, mikä saattaa hetkellisesti hämärtää harkintakykyä. Jne.

 

Cosmopolis (David Cronenberg) * * * *

Mikäli IMDb-arvosanaan on uskominen, on tässä kenties elokuvahistorian aliarvostetuin elokuva. Toisaalta eihän DeLilloakaan tajua kuin sivistyneistö. Mainio myös toisella katsomisella, vaikka tällä kertaa keskityin ensimmäistä katselukertaa enemmän dialogiin. Teksti lienee melko suoraan DeLillon romaanista, mikä voisi selittää sen ylivoiman. DeLillo on mahdollisesti ainoa prosaisti sitten Barthelmen, jonka lauseet ovat proosalauseiden lisäksi aina myös runolauseita.

 

Frances Ha (Noah Baumbach) * * * *

Baumbachin seitsemäs kokopitkä oli odotetusti vuoden 2013 valopilkkuja. Hipster-kamaahan tämä on, ei siitä mihinkään pääse. Mutta helvetti soikoon miten mutkatonta ja luontevaa! Ei myöskään ilmiselvää rakennetta, jos kohta ei-ilmiselvä rakenne on indie-elokuvan tapauksessa ilmiselvä. Eh. Greta Gerwig on hauskalla tavalla honkkeli, mikä rikkoo söpön ideaalinaisen myyttiä iänikuisen petite-habituksen sijaan. Toisaalta keskivertotallaajaan verrattuna Gerwig on silti supermallin luokkaa, joten ehkä lauseeni on kauneusihanteiden muokkautumisen kannalta kuin lasillinen vettä Australian metsäpaloon.

 

Johnny Mnemonic (Robert Longo) *

Luin William Gibsonin nonfiktio-kokoelman Distrust That Particular Flavor, joka koostui lähinnä turhan lyhyistä lehtijutuista, mutta parhaimmillaan Gibsonin huomioissa ja lauseissa on jotain… No, siissä on jotain, mitä ei muiden lauseista ja huomioista löydy. En sanoisi, että Gibson on prosaistina hyvä; hänen romaaninsa tuppaavat aina lopulta redusoitumaan latteisiin noir-kuvioihin, mutta tämän kirjoituskokoelman pisimmissä teksteissä alkoi välkkyä jo jotain arkikokemuksen tuolla puolen olevaa. Olisiko Gibson voinut olla samalla tavalla todellisuuden hahmottamiskykyä uudistava esseisti kuin David Foster Wallace, mikäli olisi antanut itselleen luvan?

Joka tapauksessa Gibsonin kirjoituksia lukiessani tajusin, että ysäriscifipökäle nimeltä Johnny Mmnemonic on Gibsonin käsikirjoittama. Joten pakkohan se oli katsoa uudelleen, muistin leffasta lapsuudestani lähinnä sen siistin laser-ruoskan. Surkuhupaisasti 90-luvun kyberpunkki edustaa kaikkein härskeimmin vanhentunutta scifiä, jonka aivopieruja haistellessa voisi juoda kaljan jos toisenkin. Katkoskohta on vaikea: vuonna 1995 muistitikut ja blurayt olivat ilmeisesti mahdottomia kuvitella, vaikka ne olivat kovin lähellä. Toisaalta vasta ensimmäiset Pentiumit taisivat tulla juuri vuonna 1995. Joka tapauksessa katsoja joutuukin ihmettelemään, miksi se salakuljetettava tieto pitää änkeä kivuliaasti ”datakuriirin” aivoihin sen sijaan, että sen veisi muistitikulla, saati sitten lähettäisi enkryptattuna netissä. Mikä hyvänsä mp3-soitin on sisältänyt saman verran muistitilaa kuin kuriirin aivoihin dumpattu data jo vuosikymmenen ajan. Kaikki muutkin ihanat ysärikyberkliseet löytyvät: oudot teknojapanilaiset (varmasti osittain Gibsonin itsensä auttama meemi, kirjoituskokoelman perusteella hän rakasti Tokiota ja näki kaupungin vuosikymmenen mittaan jo täällä olevana tulevaisuutena), myrkynräikeisiin asuihin änkeytyneet, itsensä pesukarhuiksi meikanneet klubittajat, romun seassa piileksivä vastarintaliike, mustan pörssin teknokirurgit, korporaatiopyramidin korkeimmilta tasoilta tulevat arkkipahikset mafiakätyreineen… Leffa oikeastaan ansaitsisi toisen tähden tietoverkkoon kytketystä telepaattisesta delfiinistä.

 

Temple Grandin (Mick Jackson) * * * *

Itsensä tietoisesti marginalisoinut Claire Danes on sukupolvensa lahjaikkaimpia näyttelijöitä. Tämän (sinänsä melko tavanomaisen) tv-elokuvan parissa tirautin ensimmäisen kyyneleen miesmuistiin, kun vieressä oma asperger-kihlattuni samastui Temple Grandinin tuntemuksiin.

 

Lopuista en jaksa tähän hätään naputella. Tähtiin on tyytyminen.

 

Gladiator (Ridley Scott) * * *

Salt (Phillip Noyce) * * *

Smoke (Wayne Wang) * * * *

City of the Living Dead (Lucio Fulci) * *

Bastards (Claire Denis) * * * *

Be Kind Rewind (Michel Gondry) * * *

 

Tammikuu

The Last Picture Show (Peter Bogdanovich) * * * * *

The House of Mirth (Terence Davies) * * * *

Safe (Todd Haynes) * * *

Zatoichi (Takeshi Kitano) * * * *

Adam (Max Mayer) * *

About Time (Richard Curtis) * * * *

Drowning by Numbers (Peter Greenaway) * * * *

1991: The Year Punk Broke (David Markey) * * *

The Hunger Games: Catching Fire (Francis Lawrence) * * *

The Ballad of Genesis and Lady Jaye (Marie Losier) * * *

12 Years a Slave (Steve McQueen) * * * *

Advertisements
No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: