Skip to content

Putouksen hipster-parodiasta, eli doupattu ote manuaalisesta päiväkirjastani

tammikuu 15, 2014

Kotiin jätin koneelle auki Johannes Ekholmin kirjoituksia, nuori graafinen suunnittelija ja jonkinlainen zeitgeist-guru, joka suodattaa D & G (niin Deleuze & Guattari kuin Dolce & Gabbana) / Bourdieu-diskursseja nykyajan subjektihuomiotaloudessa, toisin sanoen yrittää sanallistaa hipsterismin sosiaalipolitiikkaa. Sukupolvi X:n kokemus lienee aina pohjimmiltaan sama, ainoastaan tilpehööri on monimutkaisempaa. En tiedä, poikkeammeko vaikka jostain Douglas Couplandin Microserfin hahmoista. Tai edes Linklaterin Slackerista. Mutta ehkä on sukupolvi sukupolvelta vaikeampaa saada selville, mitä se edes on, mihin tulisi yrittää samastua (puhuttaessa hipstereistä, tietenkin). Varmaa on lähinnä se, että kapitalismissa myös kaikki menneet identiteetit ovat olemassa ja niitä voi halutessaan sovittaa ylleen. Miinuspuolena tässä on se ironinen etäisyys, joka simulaatiota värittää, mutta ainoastaan sosiaalisesti; mistä hyvänsä ilmiöstä tai musiikista voi olla innoissaan yksin ollessaan, mutta miten palauttaa jokin look siten, että se olisi luontevaa? Ilman että se olisi look? Kenties yolo on jonkinlainen vastaus tähän, mutta ei minulle; en usko siihen hetkeäkään. Eivätkä leopardikuosit, Springs Breakers tai Tao Lin eivät ole mitään oikeita ratkaisuja yhtään mihinkään (aivan kuten eivät olleet reilaus tai reivitkään). Ensimmäinen on välinpitämätöntä ja mautonta typeryyttä, toinen on tyhjä kuva spektaakkelista ja kolmas masennusoireiden muuntamista taiteen kaltaiseksi toiminnaksi.

Hipsterismi minussa/minulle on psyykeen sosiaalisen puolen elintasosairaus siinä, missä syöpä tai verenpaine ruumiin. Minä hipsterinä olen aina ylitietoinen, ennakoin aina liikaa. Oletan, että kaikki muut ovat samanlaisia kuin minä itse. Toisaalta tässä eklektisessä ilmastossa ilmiasujen sopivuudesta ei edes tarvitsisi olla huolissaan muiden kuin jonkinlaisten hardcore-hipstereiden, siis hipstereiden siinä mielessä, missä Onninen ja kenties Ekholm heistä puhuvat, siis nämä arkkityyppiset Helsingin mainostoimistotyypit, joille ainoa käyttökelpoinen substanssi on sosiaalinen pääoma ja muodin salamannopea kääntely (toisaalta niin huomiotaloudessa kuin kulttuurissa yleensä kaikki pohjaa muotiin, toisin sanoen sykleihin, mutta hitaammissa liikkeissä). Koen olevani hipster-kattokategorian alla toiseen hipsterien lajiin kuuluva yliälyllinen, analyysihalvaukseen menevä kirjoittajahipsteri. Ehkä olen hipster David Foster Wallacen merkityksessä, en niinkään Steve Jobsin merkityksessä. Miellän itseni hipsteriksi, vaikka halveksun Helsinkiä, olen aina vihannut syvästi kaupallista mainontaa ja olen varma siitä, että Kuustosen hahmon parodioimat hipsterit ovat ihan oikeastikin keskimäärin juntteja, joiden kanssa minulla olisi vaatetuksen lisäksi hyvin vähän jos mitään yhteistä.

Sillä vaikka cousteau-pipo ja paksut sangat muuntuisivatkin vähitellen valtavirraksi (jep, minulla on pyöreät lasit koska ne ovat hienot ja villapipo, koska en tykkää kaljuuntuvista hiuksistani), eivät ne takaa sitä, että niiden käyttäjän aivoissa tapahtuisi minkäänlaista liikettä. Tietääkö siellä Punavuoressakaan kukaan muu kuin Ekholm ihan oikeasti jotain Debordista? Ihanko oikeasti siellä jaksetaan lukea kirjoja? Minä kun luulin, että kirjoja lukee enää vain prekariaatti ja keski-ikäiset naiset. Tosin kyse onkin ilmenemisestä eikä varsinaisesta lukemisesta tai sisällön tuntemisesta. Jokaisen kulttuurifilosofin pystyy summaamaan yhdellä lauseella ja hakukone kiteyttää nopeasti ne langat, joista kukin edes vähän ajatteleva ihminen pystyy johtamaan teorioiden mahdolliset lopputulemat.

On aivan yhdentekevää (väitän itselleni), vaikka kuuntelisin Sonic Youthia tarkemmin vasta nyt, vuonna 2014, sillä keskimääräinen vastaantulija kampuksella ei tuskin edes tietäisi, mistä puhun. Vaikka kyse olisikin vaikutukseltaan indie-musiikin ja sitä kautta koko kitaravetoisen pop-musiikin mahdollisesti tärkeimmästä bändistä 30 viimeisen vuoden ajalta, ei keskimääräinen normaali ja fiksu ihminen ole välttämättä kuullut sitä biisiäkään! Edes Daydream Nationia! Saati nähnyt niinkin peruskauraa olevaa avantgarde-elokuvaa kuin Peter Greenawayn tuotanto. Ja niin edelleen. ELI, sillä tämä herkästi unohtuu: hipsterin esteettiset ongelmat ovat yleensä toisenlaisia.

TÄMÄN LOTINAN JÄLKEEN PÄÄSEN VIHDOIN SIIHEN PUTOUKSEEN.

Ekholmiin törmäsin Oskari Onnisen kirjoituksessa, jossa Onninen (sinänsä ihan oikeutetusti) kritisoi Iina Kuustosen hipstereitä parodioivaa Putous-hahmoa liiasta kliseisyydestä (sillä hipsterismi päivittyy viimeistään jokaisen kvartaalin mukana). Onnisen kritiikki on toisaaltaan kontekstissaan turha: väitän, että suurella yleisöllä (eli Putouksen keskimääräisellä katsojalla, eihän ne graafikot mitään helvetin televisiota katso) ei ole hipstereistä edes niin tarkkaa kuvaa, jollaisen Kuustosen hahmo maalaa, eikä voikaan olla. Eihän edes Pasila ole hipsterin mielestä tarpeeksi iskevä (olettaen, että hipster ymmärtää kirjoittamisesta jotain), saati sitten Putous. Jo yksin hipsterit itse ovat eri mieltä keskenään hipsteriyden ytimestä. Aito hipsteri ei koskaan halua kuulua viiteryhmäänsä: jos hän törmää itseään kuvaavaan tai määrittelemään pyrkiviin esityksiin, hän pyrkii niistä eroon, erikoistuu entisestään tai yrittää siirtää huomion toisaalle älyllis-eksklusiivisen zeitgeist-pyörittelyn avulla.

Tälläiseksi esitykseksi Onnisenkin tekstiä on jo ehditty haukkua, mutta sellainen on minun vinkkelistäni katsoen löysää ajattelua, koska metakortti pelataan aina ensimmäisenä ja viisi vuotta sitten. Myöskään kritiikki muotoa ”se koira älähtää johon kalikka kalahtaa” ei tunnu millään syvällisellä tavalla oikealta, vaan ainoastaan populistiselta lauseelta, sosiaaliryhmien väliseltä kinastelulta.

Olisiko Putouksen hahmosta sitten voinut käsikirjoittaa ”pseudoälykkään Deleuzen ja Foucault’n siteeraajan, ylikorostetun post-strukturalistin ja omahyväisen kulinaristis-taiteellisen ekletisminsä esittelijän”? Siis jollain sellaisella tavalla, joka lävistäisi kansankerrokset yleisellä tasolla? Tietenkään kukaan muu kuin tutkijat ja hipsterit eivät tiedä, kuka on Deleuze tai mitä on poststrukturalismi, eivätkä nämä ole missään mielessä Putouksen target market. Sitä paitsi on melko vaikea parodioida siten, että se olisi parodioitavien mielestä hauskaa tai kiinnostavaa. He osaavat halutessaan parodioida itse itseään. Aivan kuten televisio, videopelit ja postmoderni elokuvakin. Sillä vaikka Kuustosen hahmo on tällä hetkellä sarjan ylivoimaisesti suosituin, tuskin edes puolet äänestäjistä varsinaisesti tietävät mitä se parodioi. Pääasia että on hauska hokema ja kansankynttilämäinen tieto siitä, että ”jotain tuollaista siellä Helsingissä varmasti juuri on”.

Toisaalta Onnisen ongelma on samantyylinen kuin omani ohjelman suhteen. Putous ei ole käsikirjoitukseltaan ikinä tarpeeksi osuva tai edes lähimain niin hyvin rytmitetty, jotta katsoisin sitä muistakin kuin onnettomuuspaikkapsykologisista syistä (hirveydet pakottavat tuijottamaan), naisnäyttelijöiden nakuilun toivossa tai tunteakseni ylemmyyttä: ”Voi kristus, kuka tätä käsikirjoittaa, eikö ne tajua rytmityksestä yhtään mitään?”. Putouksen vastakarvainen katselu lienee sukua Salattujen elämien ironiselle katsomiselle. Kanavapomo tietysti nauraa edelleen matkallaan pankkiin, mutta ketä se enää kiinnostaa argumenttina? On ilmiselvää, että elämässään pärjäävät ihmiset pyrkivät lähinnä tekemään lisää rahaa. Tietenkin sen pitäisi kiinnostaa, vaihteen vuoksi. Kaikkien näiden negaatioiden kautta minäkin, bourdieulaisittain tai ei, edustan kenties elimellisen tärkeää Putouksen katsojatyyppiä.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: