Skip to content

Tajunnanvirtaa vuosilistauksista ja havainnosta Virilion lävitse katsottuna

joulukuu 28, 2013

[Ai niin, tämä ei varsinaisesti ole tarkoitettu kritiikiksi tai moralismiksi.]

Kuva-blogi keräsi jälleen suomalaisten leffabloggaajien mielestä vuoden parhaat elokuvateatterissa nähdyt leffat yhteen. Vuoden parhaat -listoissa ei ole ikinä mitään yllättävää, sillä ammattikatsojien maku on, jos mahdollista, vielä jäykempi kuin rivivastaanottajan; näkeminen on standardisoitu, kuten Paul Virilio sanoisi. Mutta jos unohdetaan valoajan pyrkimys nopeuteen ja nykyhetken välimatkattomuuteen, palveleeko parhaat-listaaminen viime kädessä mitään tarkoitusta? Leffaihmiset tietävät jo oman makunsa (se on sama kuin muiden), eikä muita kiinnosta leffaihmisten maku, koska kriitikot pitävät aina siitä kaikkein tylsimmästä kamasta ja kuvittelevat olevansa parempia kuin muut.

Mutta ah, onhan listoilla toki tarkoituksensa, sillä aina on niitä, jotka etsivät vielä kuluttajaidentiteettiään ja tuntevat himoa ”korkeakulttuuria” kohtaan (jollaiseksi taide-elokuva varmasti jo mielletään, enää tarvittaisiin joku tekemään taide-elokuvaa), ja niitä, jotka ovat syystä tai toisesta pudonneet kelkasta vuodeksi tai pariksi ja jotka haluavat jälleen saavuttaa edes jonkinlaisen yleiskatsauksen nykyhetkeen (joka meni jo). Periaatteessa ”vuoden X parhaat”-listat pitäisi tehdä vähintään muutaman vuoden viiveellä, että ilmiöt ehtisivät oikeasti ottaa sijansa kulttuurissa. Ei kukaan ehdi kokea päivälleen kaikkea tuona vuonna julkaistua, mutta jokainen silti haluaisi ehtiä. Ja yhteenvedoissa lienee jotain psyyken kannalta tärkeää. Itse listaan lukemani kirjat ja elokuvat mahdollisesti siksi, että varsinaisesta vuodesta X en muista ikinä yhtään mitään.

Mutta hurskastelen, sillä teknokapitalistinen psyyke ei rakennu rationaalisesti ja harkiten, vaan näennäisen intuitiivisesti ja arvaamattomasti. Näennäisesti siksi, että ajattelemme vanhoilla käsitteillä. Analyysi seuraa aina perästä, aina myöhässä. Ajattelu tyyliin ”pitäisi listata viiden vuoden viiveellä”, huomaan, on surkuhupaisan konservatiivista ajattelua, tuomittu ikuisen hypoteesin paikalle. Myös oma listaamiseni on, jos rehellisiä ollaan, puhkikapitalistinen neuroosi, jolle ovat sukua konsoli- ja tietokonepeliyhteisöjen palkintojärjestelmät (achievements/trophies [atrophy], sillä jo pelitkin ovat menettäneet sielunsa, enää ei riitä pelkkä pelaaminen, nyt pelin pelaamisen lisäksi pitää saavuttaa pelin pelaamisen pelaaminen); koska suhteellisuusteoreettiselta ihmiseltä on näivettynyt kyky kokea maailma suoraan, pyrkii hän jonkin välikäden kautta ottamaan sitä haltuun, uskottelemaan itselleen, että on vielä kokemuksia. Kafkan mukaan ihmisten välisten haamujen karkottamiseen luotiin junat, radiot, autot ja lentokoneet, suhteellisuusteoreettisen ajan ihmisen proteesi oli ensin televisio, sitten internet, lopulta kenties etäkokeminen, elävä tietoverkko, kehossa sulavat nanokoneet.

Tällä hetkellä rikas kymmenys (johon lasketaan myös suomalainen opiskelija) ei elä enää tilassa vaan ajassa, välimatkattomassa ajassa, sosiaalisen median ajassa, globaalin todellisuuden pätkimisen ajassa. Valokuva ei ole enää ”pysyvä kuva” tai dokumentti, vaan nykyhetken silmänräpäyksellistä asemointia. Valokuvia ei enää oteta muistoja tai menneisyyttä (tulevaisuuden katselua) varten, vaan niiden funktio on toinen, ne ovat kuvaajan havainnon hiekkamandalamaisia työkaluja. Havaitaan jokin hetki, havaitaan hetken ainutlaatuisuus, otetaan kuva, jotta hetken ainutlaatuisuus olisi olemassa; jotta se voitaisiin kokea tai käsittää, sillä ruutujen ihminen ei käsitä enää maailmaa ympärillään. Hetki on ohi, otetaan seuraava kuva.

Tai kuvataan seuraava videoklippi, sillä mitä muutakaan on klippi, leike, kuin elävän kuvan tilallinen lyhentäminen YouTube-videoiksi, Vine-pätkiksi, snapchateiksi: pallosta kohti pistettä. Kenellä olisi enää aikaa tai mielenkiintoa katsoa kokopitkää elokuvaa? Siinä mielessä Hobitti 2 oli vuoden 2013 kokeellisimpia vetoja: 161 minuuttia elokuvateatterissa vanhentuneen eskapismin muodon parissa on jo riskialtista millä mittarilla hyvänsä. Sillä miten pitkälle CGI, 3D ja HFR riittävät, kun meillä on toisaalta sosiaalinen media (kaiken henkilökohtaisen muuttaminen pornografiaksi), toisaalta pelit (jatkuva eskapistinen tila toisessa, kiinnostavammassa maailmassa)? Pitkät blockbuster-filmit ovat kokoperheen juttuja, verrattavissa perheen yhteiseen, viikottaiseen tv-hetkeen. Koittaako jo kohta aika, jolloin Spielbergin ja Lucasin perintö on antiikkia ja retroa?

Ajallinen ulottuvuus suhteessa menneeseen on kadonnut, aivan kuten kapitalismissa mikään rahankirnuamisväline ei varsinaisesti koskaan vanhene; kaikki jipot voidaan kutsua uudestaan palvelukseen, mikäli ne vain havaitaan taas kierron jossain vaiheessa toimiviksi. Kaikki mennyt on olemassa ja saatavilla koska tahansa. Toisaalta kulutussykli on ihmiselämän mittainen ja lapsena rakkaana myyty voidaan myydä vanhana uudestaan paluuna lapsuuteen, ainoaan viattomuuden aikaan. Olemme siinä pisteessä, jossa uutuus on nostalgiaa jo ilmestyessään: retroysäri, retrokasari. Minkä muiden syiden vuoksi me katsoisimme vuodesta toiseen Tolkien-filmatisointeja? Mikä muu selittäisi supersankarielokuvabuumin?

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: