Skip to content

Marraskuun elokuvat osa 2

joulukuu 28, 2013

Kun johdannosta päästiin, palaan jatkamaan tätä jättimerkintää. Vaikka siksi, että marraskuu oli osaltani aktiivisin leffakuukausi (24 katsottua elokuvaa). Pidin marraskuun taukoa pelaamisesta, mikä selittänee luvun suuruuden.


Sinister
(Scott Derrickson) * *

Stephen Kingin miljoonasta stoorista tuttu meta-asetelma kirjailijasta, jonka hahmot heräävät henkiin, saa 2000-luvun kauhulle tyypillisen käsittelyn, kun asetelmaan lisätään ”realistisuuden”, toden ja dokumentin tasoja, samalla pyritään pois ilmeisimmästä satumaisuudesta. Arjen kauhua markkinataloudessa, tavallaan, kauhu sosiaalisena realismina, taas yhtenä ydinperheen hajoamisen pelkona. Sven Laakson jumalaisessa Käymälässä on mainion affektiivinen ja lisätasoja pulttaava luenta elokuvasta, joka kannattaa lukea ja ottaa siitä lisää löylyä, mikäli haluaa katsoa leffan. Laakson ylistystä 2010-luvusta amerikkalaisen kauhun kulta-aikana en voi kylläkään allekirjoittaa, sillä elokuvallisesti vuosikymmenen jenkkikauhuista jaloillaan seisoo ainoastaan The Conjuring, ja senkin pätevyys perustuu pitkälti 70-luvun kanavoimiseen.

Suosionsa huipulta vähitellen hiipunut true-crime -kirjailija (Ethan Hawke) haluaa Vielä Sen Yhden Hitin ja muuttaa perheineen taloon, jonka pihapuuhun on hirtetty kokonainen lapsiperhe. Kirjailija epäilee, että kyseessä on sarjamurhaaja, joka nauhoittaa tekonsa snuff-filmeiksi. Kirjailija ei kerro talon historiasta vaimolleen, mikä on jo sen verran härskiä kusipäisyyttä ja epäuskottavan patologista urakeskeisyyttä (siis nykykirjailijassa), että onnellinen loppu on mahdoton & katsojan on melko vaikea samastua päähenkilöön. Toisaalta esim. Laakso, intohimoisena taiteilijana ja jonkinlaisena romantiikkona (vrt. itseeni ylianalyyttisenä ja vastahankaisena) kokee syvää samastumista Hawken hahmon monomaniaan.

Elokuvan title screen on parhaita miesmuistiin: häiritseväksi hidastetussa snuff-videossa näytetään, miten perhe hirtetään. Itse leffa on kuitenkin lopulta aikamoista mömmöä ja katsojan aika kuluu lähinnä miettiessä sitä, miten Hawke näyttää vuosi vuodelta kummallisemmalta. Kuinka paljon 70-vuotias Hawke tulee näyttämään Nosferatulta tai mustalta haltialta? Snuff-pätkien estetiikka on ihan kiehtovaa, mutta Slipknotin kitaristilta näyttävä Bughuul-mörkö on vähän hupsu ja loppuratkaisu on karmean banaali, dynamiikka rytmitetty aivan päin helvettiä.

 

Vengeance is Mine (Shôhei Imamura) * * * *

Olin nähnyt Imamuran niljakkaan kuvauksen rosvomurhaajan elämästä, mutta en aluksi muistanut nähneeni. Niinpä tietyt kohtaukset palasivat kuin jostain osittain nähdystä unesta: murhat juurespellolla, murhaajan vaimon sähköiset kylpyhetket appiukkonsa kanssa, kuorma-auton pieni koppi… Loistavien yksittäisten kohtausten vastapainona elokuvaa maadoitetaan pituuden tunnulla (kuvataanhan siinä, mutkan kautta, sodan jälkeisiä vuosikymmeniä) ja japanin uuden aallon dokumentarisoivalla sosiaaliestetiikalla. Imamura ei selvästi haluasi estetisoida kuviaan, mutta silti tietyt kohtaukset nousevat muiden yläpuolelle kuin väkisin. Imamura oli Ozun apulainen, mutta ei allekirjoittanut mestarinsa nostalgis-kuulasta näkemystä japanilaisesta kulttuurista, vaan oli kiinnostuneempi ”alemmista kerroksista”, siis sekä liasta, että yhteiskunnan vähäosaisista. Läpileikkaus on voimallinen ja Ken Ogatan esittämä Iwao-murhaaja on jyrkkien vastakohtien karismaattinen limapallo, josta on mahdoton saada lopullista otetta. Ogatan karismatasolle yltävät japanilaisten antisankarien kuvastamisessa vain Toshiro Mifune ja Takeshi Kitano.

 

Stoker (Chan-wook Park) * * * *

Korealaisen kulttiohjaajan Hollywood-debyytti on minun kirjoissani ehkä jopa enemmän kuin osiensa summa, mutta jotain virkistävää ja vastaanpanematonta tässä oudossa pienessä kasvukertomuksessa on. Mia Wasikowska on tunnetusti ihana ja patsasmaisella Matthew Goodella on Luciferin katse. Ja on siinä Nicole Kidmankin, joka on botox-huulineen tuplasti ahdistava. Tyylitelty kuin mikä ja perverssi kuin kaikki hyvät asiat. Kaikkein omituisinta on se, että elokuvan on käsikirjoittanut komean pojan rooleistaan tuttu Wentworth Miller, jonka koulutustaustasta tosin näyttäisi löytyvän Princeton.

 

Hobo (John T. Davis) * * * *

Televisiolle joskus 90-luvun alkuhämärissä tehty obskyyri ja kaunis pieni dokumentti kertoo Yhdysvaltojen rautateiden reppureissaajista. Keskushenkilönä on Beargrease-nimen taakse kätkeytyvä karismapommi, kuin puusta veistetty keski-ikäinen kulkuri, jolle kiertolaisuus on valinta; hänellä on vaimo ja lapset kotona. Osan vuodesta hän tekee palkkatöitä, osan kiertää kulkurina tavarajunien mukana. Kulkurit olivat jo 1992 katoava luonnonvara, joten tilanteesta vuoden 2014 aattona minulla ei ole hajuakaan. Elämänfilosofista tarinointia nuotioiden äärellä, vaunupihojen rivistöjä, huonoa 90-lukulaista kuvanlaatua, pinttynyttä likaa, parransänkiä, huterasti kääräistyjä tupakoita. Digitodellisuus tuntuu tätä katsoessa jollain oudolla tavalla helvetin kaukaiselta, vaikka toisaalta se on nähtävistä jokaisesta kuvasta jo vuonna 1992.

 

Bigger Than Life (Nicholas Ray) * * *

Ray tekee helvetin kaunista ja hallittua kuvaa ja varmasti elokuva kuvastaa hyvin 50-luvun Yhdysvaltojen mccarthyismia, mutta jokin siinä jää puolitiehen, mahdollisesti vanhentuneen lääkitystietämyksen vuoksi. James Masonin esittämä opettaja diagnosoidaan sairastamaan harvinaista verisuonitautia, jonka seurauksena hänelle annetaan ”kokeellista lääkettä”, kortisonihormonia. Opettaja parantuu, mutta alkaa vähitellen käyttää lääkkeitään väärin, mistä seuraa jonkinlainen mania, joka vähitellen muuttaa opettajan koko persoonallisuuden.

No, tietenkään persoonallisuudessa ei mikään muutu, vaan lääkkeen ansiosta viettejä ja moraalia säätelevän superegon muuri sortuu ja id pääsee sekoittumaan superegoon. [HUOM: EN TIEDÄ PSYKOANALYYSISTA OIKEASTI JUURI MITÄÄN]. Näin ollen aiemmin riittämättömyyden tunteita kokenut, kommunisteja vainoavassa ja Toiseuspelkoisessa Yhdysvalloissa itseään pakkohillinnyt opettaja antaa mennä ihan huolella ja alkaa muokkailla ties mitä eugenistis-fasistisia yhteiskuntalakeja. Kuten kaikki kirjanoppineet moralistit aina lopulta.

Tematiikka on kiinnostava, mutta lääkkeen oireiden rajuus on silti sen verran epäuskottavaa/kliinisesti vanhentunutta ja näyttelijätkin vetävät sen verran yli, etten pystynyt täysin mitoin nauttimaan. Varsinkin lopun Raamattu-motiivi on nykyaikana banaali, vaikka 50-luvulla sillä on saattanut olla vielä jonkinlaista vipuvoimaa. Ohjaaja-Rayn motiivit ovat myös hämärän peitossa: onko tämä moralismia? onko tämä satiiria? onko tämä tietoisesti näytelty yli? onko tämä jonkinlainen ennakkovaroitus Kubrickin Dr. Strangelovelle?

 

Rope (Alfred Hitchcock) * * * *

Jos vertaa Rayn (sinänsä kovin hitchcockiaaniseen) Bigger Than Lifeen, kertooko Köysi lopulta mistään ulkotaiteellisesta? Kaksi nuorta yläluokkaista kaverusta murhaavat kolmannen kaverinsa, piilottavat ruumiin asuntoon ja kutsuvat paikalle vieraita vain nähdäkseen, onko heidän rikoksensa niin täydellinen, ettei kukaan huomaa mitään. Elokuvallisesti ja jännitteeltään Köysi on tietenkin helvetin hyvä, joten vaihdetaan ideologiavaihde silmään.

Yhteen asuntoon sijoittuva, kymmenestä otoksesta koostuva teknologinen taidonnäyte olisi vielä parempi, jos murhaajakaksikko ei olisi sosiaaliselta käytökseltään niin onnettoman ontuvaa. Vai onko 2010-luvun katsoja vain niin turta, että tuhahtelee epäuskoisesti seuratessaan, miten toinen murhaajista toistaa käytöksessään kaikki ne virheet, jotka kaikista varmimmin johtavat kiinnijäämiseen? Tietenkin tökeröys on tarkoituksellista, sillä täydellisen rikoksen ontologia perustuu juuri niihin pieniin virheisiin, jotka saavat sen pirstaloitumaan. Muussa tapauksessa me emme voisi nähdä sitä, sillä täydellinen rikos on näkymätön. Sittemmin on tietenkin tehty liuta kuvauksia rikoksista, joiden tekijät eivät jää kiinni, mutta 50-luvun Hollywoodissa moinen taisi olla vielä liian moraalitonta.

Sitä paitsi Köysi on uudelleenluenta Dostojevskin Rikoksesta ja rangaistuksesta; ehkä voisi jo puhua Raskolnikov-myytistä. Dostojevskin uskonnon ja valtion (vankilalaitos) isällisen vapahduksen sijaan yli-ihmisen yli-moraalinen individualismi hajotetaan toisenlaisen isähahmon ja ylöspäinkatsotun yli-ihmisen (lopulta turvallisen konservatiivista) moraalia vasten. Tällainen on elokuvassa James Stewartin esittämä Rupert Cadell, Dostojevskin tutkintotuomari Porfiri Petrovitšin ja Ivy League -alfauroksen sekoitus, joka on murhaajakaksikon entinen, vapaamielinen opettaja, jolta kaksikko on alkujaan villit ideansa saanutkin. Cadell haistelee ensin kaksikon rikoksen yliluonnollisilta tuntuvilla aisteillaan esiin (sillä se on juuri se rikos, jonka hän itsekin haluaisi tehdä!), eikä voi lopulta uskoa silmiään saati hyväksyä rikosta.

Kaikki tämä on tietenkin natsismin analyysiä ja siitä puhdistautumista, minkä jo ilmestymisvuosi 1948 määrää. Sillä lopulta Rupert ei voi myöntää ”hurjien” käsitteidensä ja arkitodellisuuden kohtaamista, hän ei ikinä edes kuvittelisi pistävänsä teorioitaan käytäntöön. Mutta kaksikon, tietyllä tavalla ali-ihmisiksi osoittautuvan parin, tekemä murha on kuin koelaboratio, jossa edesvastuuttomat (mikäli vastuuta sälytetään opettajalle) oppilaat pistävät teorian käytäntöön ja tuloksena on painajainen. Sillä nietzscheläinen yli-ihmisen käsite sovellettuna käytäntöön tuottaa vääjämättä myös (tai: ainoastaan) harhaisen ihmisen, yli-ihmiseksi itseään luulevan sosiopaatin, itsensä ”massasta” erottavan ylimyskansan jäsenen, natsin. Nietzsche ei silti luonut fasismia, hän oli vain vilhelmiinisen kauden aikalainen, joka diagnosoi sen oireita.

Murhan tulos on ”jokaista yksilöä tasa-arvoisena, yhteiskunnan hyväksi toimivana osana” arvostavalle Rupertille painajainen, eikä hän voi kuin hävetä ”ajatuksiaan, sillä hän on opiskelunsa myötä tai siitä huolimatta löytänyt juuri sen moraalin, joka ajaa parhaiten USA-vetoisen kapitalismin etua: kaikki ovat tasa-arvoisia, kunhan on ydinperhe, veronmaksu ja sukupuoliroolit. Onko Ropen natsismista selviäminen siis esiaste Bigger Than Lifen mccarthyismissa/kylmässä sodassa sekoavalle ihmiselle? Lopun monologi on toki varsin vaikuttava, varsinkin kun se vapauttaa elokuvan kiertäessään Raskolnikov-motiivin toisenlaisesta kulmasta.

Mainokset
No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: