Skip to content

Seuraa tai kuole – The Running Man kiakkovierasjuhlien ja itsenäisyyden soundtrackina

joulukuu 7, 2013

Itsenäisyyspäivän kunniaksi Nelonen näyttää Paul Michael Glaserin kulttiklassikon Juokse tai kuole (The Running Man, 1987), ja mikä olisikaan sopivampaa spektaakkeliyhteiskunnassa elävän valtion itsenäisyyspäivänä.

Samalla kun minä katson dystooppisesta yhteiskunnasta kertovaa kulttiviihdettä televisiosta, riehuvat mielenosoittajat Tampereella pönötysjuhlia ja kasvavia tuloeroja vastustaen. Väkivaltaan sorrutaan puolin ja toisin, sillä miehet sortuvat aina lopulta väkivaltaan. Poliisit tuovat typerästi paikalle hevosia. Hevoset pelästyvät mielenosoittajia, joten poliisi joutuu ratsastamaan hevosella muualle katsovan mielenosoittajan päältä, mielenosoittajat vastaavat pistämällä ikkunoita paskaksi ja käymällä eläinten kimppuun. Videolla, jossa näkyy kun Stockmannin ikkunoita hajotetaan jääkiekkomailan näköisillä kaluilla, kuuluu taustalta huuto ”korkea maila!”. Hihitän tahtomattani, sillä vaikka en oikein tiedä mitä ajatella rikkomisesta, leikkaa huumori aina terävimmin.

En ole paikalla, joten linnanjuhlien ja mielenosoitusmellakan seuraamisen ääreltä siirryn kovin luontevasti ja kotoisasti Schwarzenegger-väkivaltaviihteen pariin, sillä 80-90-lukujen toimintaelokuvat ovat minulle nostalgiaa ja perinnettä siinä, missä joulu ja itsenäisyyspäiväkin. Tätä ei ole tarkoitettu halveksivaan sävyyn, sillä joulu on lempijuhlani, eikä minulle koskaan ollut mitään itsenäisyyspäivääkään vastaan. Ne kaikki tuovat mieleen lapsuuteni ja nuoruuteni. Tämä on tietenkin eskapismia, mutta onko lopulta mitään muutakaan? Mahdollinen vallankumous on vain fantasian saavuttamisen hetki, jonka jälkeen herätään uuteen painajaiseen, kun materiaalisista ehdoista huolimatta olemassaolo jatkuu, kun keuhkot jatkavat työtään, kun yksinäisyys ei olekaan haihtunut.

Muutama hajamuistiinpano elokuvasta.

-The Running Man on Schwarzeneggerin ns. b-tuotannon keskeinen helmi, joka tuntuu kestävän aikaa toistaiseksi yllättävän hyvin kitschin lakien ansiosta. Kauhea kasarimuoti epätodennäköisine futurismeineen on nyt retroa ja monille (kuten minulle) nostalgiaa, mutta ennen kaikkea ideologialtaan leffa on modernin spektaakkelikapitalismin suorimpia kuvauksia, ja edelsi 26 vuodella kaiken maailman Nälkäpelejä. Samalla se on melko puhtaasti postmoderni elokuva, joka liukenee ristiviittaustensa verkostoon. Kenties se ei sovellu ongelmitta tietoverkkoaikaan, mutta suuret linjat tuntuvat olevan edelleen samat.

NRGM.fi ja viikon musiikkivideo

-Entä mikä olisi viihdyttävämpää kuin kapitalismikritiikki samalla, kun nauttii samaisesta kapitalismista? Ei mikään. Esteettisen yhteiskuntakritiikon hengitys on buddhamunkin hengitystä. Mandala piirretään, mandala pyyhitään. Luc Dardenne: ”Taide ei voi pelastaa maailmaa, mutta taide muistuttaa meitä siitä, että maailman voi pelastaa.”

-Kansankerrokset ”köyhästä katujengistä” pilvenpiirtäjien katoilla juhliviin olkatoppausjuppeihin seuraavat ”The Running Man” -tv-ohjelmaa, jota näytetään suurilta screeneiltä kaikkialla. Sinänsä screenitouhu on väärältä tuntuva tulevaisuusvisio, sillä ihmiset nauttivat viihteensä mieluummin kotonaan tai henkilökohtaisista älylaitteistaan, tapahtumapaikalla on tietty maksanut yleisö (urheilu). Internet-profetia elokuvasta uupuu, mutta tosi-tv:n se ennustaa. Mutta ehkä mielenosoitukset ovat viimeinen yhdessäolemisen muoto.

-Myös screenejä joukoittain seurraavat jupit ovat disneyfantasiaa, ei juppeja kiinnosta heikko tv-spektaakkeli vastaanottavana osapuolena, sillä he tietävät mistä siinä on kysymys & heille on tarjolla aitoa rahaa ja tehokkaampia huumeita, kuten ympärivuorokautiset työpäivät. Mutta ehkä itsenäisyyspäivän vastaanotto? Varmasti enemmän.

-Vastarintaliike yrittää tehdä myyräntyötä tuodakseen spektaakkelimedian valheet yleiseen tietoisuuteen. Hitto vie, tämähän pätee itsenäisyyspäivän tilanteeseen Tamper… tietenkin sillä erotuksella, että siinä missä elokuvan dystopiassa muutamalla tv-paljastuksella saadaan aikaan vallankumous (vai saadaanko, muuttuuko lopputekstien jälkeen mikään elokuvan yhteiskunnassa?), vuoden 2013 Suomessa ihmisiä ei voi shokeerata medialla, oli paljastus kokoluokaltaan kuinka valtava hyvänsä. Pikemminkin paljastuksia pidetään mauttomina etikettivirheinä tai avaruusolentojen logiikkana, kuten bussissa housuun paskomista. Tai mielenosoittamista. Tai nykytaidetta.

-Elokuvan tv-spektaakkelin juontaja Damon Killiania mukaillen: zen-paska (henkisyys, hiljaisuus, ajatukset, taide) ja soturiarvot (ylevyys, perinteet, kunnia) helvettiin, ei ketään kiinnosta. Analogia on suora: kansa maksaa, jos se viihtyy. Perussuomalaisen (niin poliittisen kuin ei-poliittisen) puhtaan kapitalistinen uskontunnustus: ei taidetta pidä julkisella rahoituksella tukea; oikea taide on sellaista taidetta, joka löytää ostajan. Sillä markkinatalouden credo on jo karistanut yltään ideologian, poliittiseen vakaumukseen katsomatta se pyrkii olemaan yleisinhimillinen määre, kuin ravinto tai happi. Kyllä kansa tietää. Kyllä kansan pitää saada sanoa ja mylviä julki kaikki sivistymättömyytensä.

-Me kaikki tiedämme syvällä sisimmässämme, että pientä ihmistä kustaan silmään. Kysymys on vain siitä, jaksaako joku uskoa tai uhrautua, että jotain ehkä tapahtuisi. Ihmiset, jotka ovat rakentaneet ja työskennelleet koko elämänsä saavuttaakseen keskiluokkaisen tai paremman tason, eivät ymmärrettävistä syistä osaa samastua repaleisissa vaatteissa ja huivit naamalla käveleviin, juuri ja juuri esiaikuisuuden kynnyksellä oleviin krustipunkkareihin.

-Sillä linnanjuhlat ovat monen mielestä kiinnostavampaa viihdettä kuin mikään mellakointi. Samoin kuin lihan maulle ei pärjää eikä voikaan pärjätä mikään papu, pähkinä, bulgur tai soija. Onneksi on ihmisiä, jotka syövät silti papuja.

-Aito, omista oloista vähitellen kumpuava pahoinvointi tuntuisi toimivan paremmin kuin paljastukset, mikäli maailman viime aikaisiin tapahtumiin on uskominen. Voisiko se manifestoitua introvertissä Suomessakin jollain muulla tavalla, kuin entistä suurempana pahoinvointina, juomisena/huumeidenkäyttönä ja eristäytymisenä? Jotkut sanovat, että Tampereen mellakat ovat kymmenen vuoden kuluttua kymmenkertaisia. Here’s looking at you, kid.

-Elokuvan pahiksen, Killian-nimisen televisiopersoonan lopun lyhyehkö monologi alleviivaa elokuvan viestin: amerikkalaiset rakastavat televisiota, he rakastavat sitä mitä heille näytetään ja haluavat elää vain sen kautta, minä teen vain työtäni. Mutta tämä viesti on lopulta 80-lukulainen eikä mikään visio tulevaisuudesta, hehkuva laatikko on sysätty valtaistuimeltaan, ihmiset ovat siirtyneet personoituihin digiverkkoihin. Kontrolli toki pysyy, ainoastaan ilmiasu muuttuu.

-Huomattavaa on, että Schwarzeneggerin hahmo on koko elokuvan ajan hyvin epäideologinen ja vastentahtoinen tekemään mitään: vasta olosuhteet ja muut ihmiset pakottavat hänet toimintaan. Punaisella baretilla merkatun nuorukaisen (televisioyhteiskuntaa vihanneen Frank Zappan poika Dweezil) edustama vastarintaryhmittymä maanittelee koko elokuvan ajan Arskaa ottamaan kantaa. Mutta edes hänen maineensa liannut ja hänet psykopaattiseksi massamurhaajaksi lavastanut kontrollihallitus ei saa häntä suuttumaan, vasta henkilökohtainen kosto saa hänet motivoitumaan, sillä se on tarpeeksi epäpoliittista. Tv-persoona Killian pakottaa hänet ottamaan osaa, siispä Killianin täytyy kuolla. Kosto vapauttaa Arskan, nyt hänellä on alibi tuhota ja tappaa ilman, että hänen tarvitsisi suoraan ilmaista ajavansa vastarintaryhmän asiaa.

-Schwarzeneggerin lisäksi myös toinen elokuvassa esiintyvä lihaskimppu, Jesse Ventura, eteni sittemmin urallaan kuvernööriksi (Minnesotassa).

-Entä onko yhtään ristiriitaista, että militanttia vasemmistovallankumouksellisuutta ajavan elokuvan pääosatähdestä tuli sittemmin Kalifornian republikaanikuvernööri? Ei varmaan sen ristiriitaisempaa kuin se, että kuoleman pelikentälle heitettävien kilpailijoiden (ärpäkän keltaisissa) trikookilpahaalareissa on nähtävissä Adidaksen-sponssi. Sillä vaikka intuitiivisesti ajatellen voisi tuntua hyytävän moraalittomalta mainostaa tuotemerkkiään dystooppisessa teurastusspektaakkelissa, ei siinä huomiotalouden kannalta ole mitään kummallista. Adidashan on hyvien puolella: heidän merkkinsä on kilpailijoiden trikoissa, ei metsästäjien asuissa. Aivan kuten Arskakin rakentaa omaa tuotemerkkiään: ”I’ll be back!” kuullaan tässäkin elokuvassa.

Urheilu on aina urheilua, sanoo Adidas. Vai onko logo lisätty ilman suuryhtiön lupaa?

-Lienee syytä muistaa, että ollessaan ehdolla kuvernööriksi Schwarzenegger nimesi kampanjabussinsa The Running Maniksi. Postmoderni ironia spektaakkelin palveluksessa sulattaa itseensä sellaiset käsitteet kuin ’kaksinaamaisuus’ tai ’ristiriita’. Sitä paitsi Arskan mielestä elokuva saattaisi aivan yhtä hyvin ajaa republikaanisia arvoja.

-Väkivaltarealityssä nähtävien bikinitrikoomimmien teematanssien koreografiat suunnitteli Paula Abdul. Killiania näyttelevä Richard Dawson oli juontanut jo vuosikausia Family Feud -tv-visailua. American Gladiators -sarja (joka ihanalla 90-luvulla saapui myös Suomeen nimellä ”Gladiaattorit”) sai inspiraationsa tästä elokuvasta.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: