Skip to content

Marraskuun elokuvat osa 1

joulukuu 1, 2013

The Perverts Guide to Ideology (Sophie Fiennes) * * *

Yle Teeman elokuvafestivaaleillakin vastikaan tv-esitetty jatko-osa Žižekin hienolle, vuoden 2006 The Perverts Guide to Cinemalle (Elokuvan kätketty kieli) ei yllä samalle tasolle, vaan tuntuu jämäpaloista koostetulta uudelleenlämmitykseltä. Analyyseja on yksinkertaistettu entisestään, eikä lähdemateriaalikaan ole lähimainkaan niin kiinnostavaa kuin ensimmäisessä osassa: blockbuster-elokuvien ja taide-elokuvan klassikoiden sijaan Žižek solkkaa tällä kertaa obskyyristä neuvostoelokuvasta, Coca-Colasta ja Beethovenista. Rammstein-tulkinta on epäilyttävän simppeli (vaikka intuitiivisesti olen sen kanssa samaa mieltä), They Live! -tulkinta ideologia-aurinkolaseineen on ilmiselvä, The Dark Knight -jokerianalyysi ei tuonut pöytään mitään uutta, eikä Beethovenin Oodi ilolle -luentakaan oikein avannut sitä, että mikä kappaleessa varsinaisesti mahdollistaa sen, että poliittisesti täysin vastakkaiset ryhmittymät ja kansat ovat pitäneet sitä tunnusmusiikkinaan. Tokihan tämän parissa viihtyy, sillä Žižek on aina Žižek, mutta pettymys, silti. Ehkä ideologia ei ole niin kiinnostava aihe kuin halu, sillä halu tulee joka tapauksessa aina ensin.

 

House of Flying Daggers (Zhang Yimou) * * * *

2000-luvun alun hillittömän vaikutusvaltaisen wuxia-buumin aikoihin edellisen kerran katsastamani leffa, joka oli elokuvana parempi kuin muistin. Yimou on laadukas ohjaaja, eikä tämäkään viime kädessä ole taistelulajielokuva, vaan suuriin tunteisiin ja järkyttävän kauniisiin kuviin pakahtuva rakkaustriangeli. Henkilöhahmojen valtasuhteet kieppuvat mainiosti ja kepeä komiikka vaihtuu hetkessä tragediaan. Eikä niitä lyyrisen kauniita taistelukohtauksiakaan liene syytä unohtaa, ne ovat kuitenkin wuxian sielu ja henkilödynamiikkoja muovaava voima.


The To Do List
(Maggie Carey) * *

Enpä olisi ikinä uskonut arvostelevani negatiiviseen sävyyn nykykomiikan kiinnostavimpiin hahmoihin lukeutuvaa Aubrey Plazaa, jolta en ollut huonoa hahmoa vielä tähän mennessä nähnyt, mutta tässä vuoteen 1993 sijoittuvassa high school -komediassa (jonka näyttelijät ovat, ”huumorin vuoksi”, 30-vuotiaita) Plaza onnistuu olemaan pikemminkin vaivaannuttava ja etova kuin hauska tai omituinen. Edes rakastamani retroysäri ei auta, kun koulusta juuri kesälomalle päässyt hikipinko ja neitsyt Brandy (Plaza) värkkää ystäviensä painostamana listan seksuaalisista akteista, jotka hänen tulee suorittaa ennen pian alkavaa collegea. Touhu on vielä American Pie -sarjaakin ala-arvoisempaa (mikä ei sinänsä ole vielä miinus) ja listalla on mukana kamaa, jonka dekodaamiseen ainakin minä tarvitsin urban dictionarya, enkä tietääkseni ole sieltä siveimmästä päästä (esim. teabagging). Toisaalta näiden termien tutkiminen Googlen avulla tuo oman lisänsä ja iski hykerryttävästi ainakin omaan pervosuoneeni. Kakka/masturbaatiohuumori toimii tietenkin ideatasolla aina, mutta kun päähenkilö onnistuu olemaan keskimäärin lähinnä ällöttävä ja vaivaannuttava, rytmitys ontuu, retroysäri ei ole tarpeeksi ysäriä (minkä lisäksi se on hieman motivoimatonta) ja viestikin jää epäselväksi; ilmeisesti kyse on jonkinlaisesta feministisestä parodiasta (virkistävästi tämän kakkahuumorielokuvan ohjaaja on nainen), eli katsojan tulisikin toimia juuri toisin kuin mitä elokuvassa näytetään, ei elokuva oikein yllä muutamia hajanauruja pidemmälle.

Siellä täällä huumori toki osuu, yleensä sivuosien kautta. Varsinkin Avengers/Iron Man/Agents of S.H.I.E.L.D. -tuttu Clark Gregg käy totaalisen törkeästi ryöstämässä shown Brandyn konservatiivis-republikaanisena ydinperheisänä. Mainio on myös Saturday Night Live -pestinsä vastikään lopettanut Bill Hader Brandyn kesätyöpaikan (uima-allasvahti) pomona, jonka kanssa syntyvä ystävyys lienee leffan harvoja inhimillisiä hetkiä. Niin ikään SNL:n nykyklassikkoihin lukeutuva Andy Samberg käy myös heittämässä hauskan roolin grungebändirenttuna. Vaikka 90-lukulaisuus tuntuu olevan mukana lähinnä nostalgiana, on mukana lukuisia kuvallisia gageja: takakireä tuomari-isä (Gregg) lukee Rush Limbaughia siinä, missä hänen tyttärensä Brandy pitää yöpöydällään Hillary Clintonin kuvaa ja masturboi ’Pro-Choice/Pro-Clinton’ -paitaan pukeutuneena. Leffa loppuu kohtaukseen, jossa Brandy pääsee college-asuntolassaan ”vihdoin” kokeilemaan anaaliseksiä, kun orgasmin hetkellä isä yllättää hänet kesken aktin. ”Not the backdoor, Brandy! We talked about this! Not the backdoor!”

 

The Bling Ring (Sofia Coppola) * *

Sofia Coppolan uusin on valju ja paikoittain jopa tylsä kuvitus, joka ei lisää Nancy Jo Salesin Vanity Fair -artikkeliin tähtien koteihin murtautuvista teineistä oikein mitään. Y-sukupolven pissaliisaosaston elämän tyhjyydestä lienee melko mahdoton tehdä elokuvaa, joka ei tuntuisi tyhjältä, sillä määritelmänkään mukaan tyhjyydestä on melko vaikea rakentaa mitään ylentävää, mutta Coppolan elokuvan sijaan kannattaa katsastaa Harmony Korinen Spring Breakers (tai lukea tämä Santerin mainio kirjoitus), joka ei ole mikään mestariteos sekään (* * *), mutta ainakin huomattavasti kiinnostavampi ja häiritsevämpi, niin temaattisesti kuin elokuvallisestikin. Siinä missä Korinen elokuva on piikitetty täyteen tyhjää kiiltokuva-yoloismia sieltä pahimmasta päästä (eli allasbileitä, huumeita ja tiskijukkia Floridassa) ja leikattu uusimpia musiikkivideoiden tyyliin korneja Lady Gaga/Lana Del Rey -tyylisiä voice-overeita myöten, on Coppolan elokuva pikemminkin dokumentaarisen pelkistetty ja näyttämään keskittyvä. Ilmiö tulee kuvatuksi, mutta elokuvana jäädään pahasti puolitiehen: hahmoihin ei muodostu minkäänlaista syvyyttä, eikä eri julkkisten koteihin murtautumisesta ja biletyksestä koostuva kuvakerronta jaksa oikein kiinnostaa.

 

Spoorloos (George Sluizer) * * * *

Belgialainen kulttielokuva on kovin ilkeä ja ihanan tunkkainen, mysteerielokuvana alkava mutta nietzscheläisen sosiopatian moraalitutkielmaksi muuntuva kivivasara otsalohkoon. Samalla se on kuvausta etsijän pakkomielteestä hieman Zodiacin tyyliin. Elokuvasta on vaikea kertoa paljonkaan spoilaamatta sitä samalla. Älä siis lue pidemmälle, mikäli et halua mitään paljastettavan (vaikka keskeisiä käänteitä en kerrokaan).

Pääidea on suunnilleen seuraava: nuori belgialaispariskunta on autolla matkalla lomalle Pariisiin, kunnes nainen katoaa salaperäisesti eräällä huoltoasemalla. Tästä alkaa päähenkilö Rexin vuosia kestävä etsintä ja pakkomielle, kunnes kolme vuotta myöhemmin hän alkaa saada kirjeitä sieppaajalta. Suuri osa elokuvasta kertookin sieppaajasta ja siitä, miten ja miksi keski-ikäistyvä perheenisä ja opettaja valmistautuu sieppaamaan viattoman nuoren naisen. Lopulta miehet kohtaavat ja myös siepatun naisen kohtalo paljastuu aika helvetin ahdistavassa finaalissa.


Now You See Me (Louis Leterrier) * *

Vaikuttavalla ensemblellä miehitetty heist-pläjäys spektaakkelimaisia ryöstöjä järjestävästä taikuriryhmästä ei oikein keksi järkevää tekemistä kaikille hahmoilleen, eikä kimurantissa ja yliselittelevässä juonessakaan ole viime kädessä mitään mieltä. Peruspopkornia.

 

Cure (Kiyoshi Kurosawa) * * * *

Kurosawan kulttileffasta kirjoitin pitkällisesti jo aiemmin.

 

The Raven (James McTeigue) * *

1800-luvun puoliväliin sijoittuva sarjamurhatrilleri saa goottifanipojalta subjektiivisia lisäpisteitä, sillä onhan päähenkilö itse Edgar Allan Poe ja 1800-lukulainen gotiikka on aina 1800-lukulaista gotiikkaa. Ryypiskelyyn sortuileva, aikalaisiaan halveksuva ja inspiraation puutteesta kärsivä Poe (ihan mainiosti vetävä John Cusack) pestataan avustamaan poliisia murhasarjassa, kun huomataan, että murhaajan keskeisenä inspiraationa tuntuisivat olevan Poen veriset tarinat. Ei suinkaan mikään superpaska trilleri, mutta toimivan V for Vendetta -ohjaajalta olisin odottanut silti hieman enemmän; odottelin, että McTeiguessa voisi olla ainesta jonkinlaiseksi köyhän miehen Christopher Nolaniksi (vaikka Nolankin on muuntumassa lähinnä omaksi parodiakseen). Toisaalta McTeiguen edellinen leffa Ninja Assassin oli sen verran luokatonta ripulia, että tähänkin tyytyy mukisematta. Sitä paitsi kiinnostukseni Poen kirjoituksia kohtaan kasvoi.

 

The Innocents (Jack Clayton) * * * *

Psykologisen kauhun peruspilari ja kaiken myöhemmin tulleen oppikirjana toimiva klassikko ei ole reilussa 50 vuodessa juuri vanhentunut, mitä nyt vaikuttaa hivenen ylinäytellyltä nykyvinkkelistä katsottuna. Viktoriaaniseen Englantiin sijoittuva, uuskriitikkojen fanittamaan (monitulkintaisuutensa vuoksi) Henry Jamesin Turn of the Screw -kummitustarinaklassikkoon perustuva elokuva on helvetin hienosti kuvattu ja lavastettu, eikä hienovaraisessa äänenkäytössäkään ole moitteen sijaa. SPOILERIVAARA: Minun katsannossani elokuva tosin muuttuu kuvaukseksi tukahdutetun halun transferenssista: yltiösiveä ja nuoruutensa vähitellen menettävä kotiopettajar (40-vuotias ihana Deborah Kerr) palkataan syrjäiseen ja yleelliseen kartanoon hoitamaan kahta lasta (veli ja sisko). Opettajatar himoitsee pomoaan, hurjaa keski-iän kriisiään rilluttelevaa lasten setää, joka ei kuitenkaan halua olla missän tekemisissä lasten kanssa, eikä kuulla näistä mitään. Niinpä opettajar vähitellen purkaa kasautunutta kiihkoaan (tai hajoavaa psyykeään) kehittelemällä tarinan julmissa merkeissä kuolleiden edellisten työntekijöiden lapsia riivaavista kummituksista (entinen opettajatar sekä miespalvelija, jotka olivat tietenkin rakastavaisia). Lopulta pedofiilisiä piirteitä saava halu purkautuu Miles-poikaan, joka menehtyy perverssin jännitteisessä finaalissa, jossa yksin suureen kartanoon pojan kanssa onnistumaan jäänyt opettajatar yrittää saada ”poikaa riivaavan miespalvelijan kummituksen” paljastamaan läsnäolonsa. Miles vaipuu kuolleena maahan ja opettajatar kumartuu suutelemaan pojan (jonka elottomat silmät tuijottavat) auki jähmettynyttä suuta. Juuri ennen loppua ja pimeyttä opettajar nojaa silmät suljettuina ja suu hieman avoinna taaksepäin, joko kärsimyksen tai hurmion vallassa.

 

The Call (Brad Anderson) * *

Hyvin alkava kauhutrilleri pelastuskeskuksen puhelinoperaattorista (Halle Berry) likaa loppua kohden kaikki ideansa muuttuessaan c-luokan sarjamurhaajalahtaukseksi kaikkine kliseineen: on sokkeloista maakellaria, jonka-poliisit-ensin-missaavat-mutta-jonka-päättäväinen-päähenkilö-myöhemmin-löytää-koska-hänellä-on-jokin-mystinen-intuitio-ja-yhteys, on naisten ihosta itselleen tarvekaluja ompelevaa psykopaattia ja kaikkein iljettävimpänä piirteenä 2000-luvun kauhuelokuvalle ominainen, 70-luvun pienen budjetin leffoista (I Spit on Your Grave, Last House on the Left) rehabilitoitu ”oikeutetun koston” tematiikka, kun metsästetyt muuttuvatkin metsästäjiksi.

Mutta alku on hyvä: 911-operaattori saa soiton nuorelta tytöltä, joka kertoo olevansa kidnapattuna auton takakontissa. Seuraa toimivaa jännitystä, kun pelkkään ääneensä ja kekseliäisyyteensä tyytymään joutuva operaattori yrittää keksiä, miten auton saattaisi löytää. Toisin sanoen elokuva toimii aina silloin, kun se ei turvaudu väkivaltaan.

 

Advertisements
No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: