Skip to content

Kiyoshi Kurosawan Cure, eli liminaali & halu

marraskuu 16, 2013

Liminaalisuuden käsite viittaa välimaillla olemiseen. Itse sana tulee latinan sanasta ”limen”, joka tarkoittaa kynnystä. Jos olet kahden huoneen, vaikkapa makuuhuoneen ja eteisen kynnyksellä astumassa makuuhuoneeseen, et ole enää eteisessä, mutta et myöskään makuuhuoneessa, vaan välimailla, kynnyksellä. Kuvitteellisesti voidaan ajatella,että eteisen säännöt eivät enää päde, mutta makuuhuoneenkaan säännöt eivät ole vielä voimassa, joten hetken ajan ikään kuin kaikki on mahdollista ja sallittua. Liminaalitilaa onkin usein verrattu kuolemaan, kohdussa olemiseen, näkymättömyyteen, pimeyteen, biseksuaalisuuteen ja erämaahan. (Kulttuurin muuttuvat kasvot (SKS 1999), Tom Selänniemi: ”Moderni turisti ja klassinen rituaaliteoria”)

Liminaalisuus on mahdollisesti kärsinyt käsitteenä jo inflaatiota ja saa jargonisminsa vuoksi kirjoituksen heti muistuttamaan yliopistopaperia, mutta se on helppo kaivaa aina esiin puhuttaessa esimerkiksi David Lynchistä tai psykologisesta kauhusta. Toisaalta minkäs teet, jos ja kun käsite on osuva. En oikein tiedä, mistä puhumme, kun puhumme Kiyoshi Kurosawan elokuvista. Sekoitus liminaalisuutta ja Freudin unheimlichia? Kolme vuotta sitten kirjoitin Kurosawan vuoden 2001 Kairosta, jossa on paljon samoja piirteitä kuin Curessa (1997), joka nosti Kurosawan psykologisen japsikauhun kärkinimeksi.

subsamp

Tervetuloa yliopistoon ja myöhäisiltojen lukupiireihin.

Katsoin Curen eilen uudestaan, mutta en osaa enää sanoa, tunnenko elokuvan esteettistä tasoa enää niin voimallisesti. Se oli kolme vuotta sitten ensimmäinen katsomani Kurosawa ja jäi tuolloin hieman etäiseksi hämärän juonensa vuoksi. Sittemmin olen katsonut useita miehen elokuvia ja siten saavuttanut jonkinlaisen saturaatiopisteen hänen estetiikkansa suhteen: vaatimaton budjetti, vähäeleisyys, taiturimainen varjojen käyttö, usein käsittämättömyyden rajamailla kulkevat juonet ja laajat filosofiset kysymykset pienten ihmisten eksistentiaalisesta elämästä Japanin kasvottomien suurkaupunkien laitamilla. Selittämättömän uhkan tunne on kuitenkin voimakkain juuri Kairossa ja Curessa, jotka toisaalta ovat myös selkeimmin kauhuelokuvia. Estetiikan ja liminaalisen lisäksi huomasin nyt kuitenkin myös jotain muuta: kuvausta halusta. Tästä syytettäköön Slavoj Žižekin pirullisen viihdyttäviä luentoja elokuvista.

Kurosawa on sanonut aina ensin valitsevansa jonkin helposti ymmärrettävän genren ja vasta sitten miettinyt, miten tuon genren rajojen sisällä voi toimia. Sinänsä samalla tavalla toimii jokainen Hollywood-ohjaajakin, onhan koko 2000-luvun ollut käynnissä genre-elokuvan postmodernisoiminen, ylikellottaminen kaikki lajit sisäänsä imaisevaksi blockbusterviihteeksi. Tai ehkä näin on ollut aina, sanoivat jo muinaiset roomalaiset, nykyään kaikki on vain entistä räikeämpää. Mutta tietenkin Kurosawan lähtökohta on toinen: miten tehdä jostain tavallista katsojaa lähellä olevasta genrestä pienellä budjetilla kiinnostavaa taidetta. Entä onko lopputulos tavallista katsojaa lähellä? Epäilen vahvasti että ei, mutta se on sivuseikka. Suuri osa Kurosawan vähemmän tunnetusta tuotannosta tuntuu tasapainottelevan tylsyyden ja nerokkuuden rajamailla, olemme siis rajatilassa kauttaaltaan.

Kimmokkeen tähän kirjoitukseen sain Curessa olevista X-merkeistä, jotka tuntuvat jonkinlaiselta analogialta Kairon punaisella teipillä reunustetuille oviaukoille. Oviaukot edustavat tietenkin rajatilaa jo mitä ilmeisemmin määritelmänkin mukaan (huoneen kynnys), jos kohta en enää muista, mennäänkö noista oviaukoista koskaan sisään. Lynchin elokuvissahan yleensä jo ollaan ”ajasta irrotetuissa rajatiloissa” (jos kohta usein unissa) siinä, missä Kurosawan elokuva kenties vain vihjaa niihin. Samanlainen tila on Ringu-elokuvien salaperäisellä videonauhalla kuvattu tila, joka tosin on samalla jo eräänlainen sisäistarina, lyhytelokuvan (videonauhan) luoma tila/tarina elokuvan sisässä; katsoja on huoneen kynnyksellä katsoessaan videonauhaa, mutta ei silti sen sisällä. Tämän tilan rikkoo ikimuistoisesti Sadako-tyttö (tai hänen kostonhimoinen henkensä, Onryō), joka ryömii ulos tv-ruudusta.

Myönnä pois, Takabe-san, sinäkin haluat vain estetisoida halusi olla väkivaltainen.

Curen murhaajien jälkeensä jättämät X-merkit eivät ole kuitenkaan niin selkeitä kynnyksiä kuin oviaukot tai videot, vaikka yleensä nämä X:t ovatkin kolmiulotteisia: murhaajat leikkaavat uhrinsa kaulan molemmin puoli risteävät viillot, jotka loppuvat rintakehän kohdalla. Merkkejä nähdään kuitenkin myös seinissä sekä tapettujen apinoiden hahmoissa, joiden raajat on sidottu naruilla ristikkäin, jolloin muodostuu kaksi päällekkäistä X:ää (tai kolme, sillä myös apinoiden kurkut on viilletty). Kurosawan elokuvassa X merkitsee rajatilaa tai rajatilaan siirtymistä: se on murhaajan jättämä merkki tai laukaisin, joka saa murhaamaan, mutta molemmat ovat myös merkkejä jollekin muulle, nimittäin elokuvan teemalle tai motiiville, jonka Kurosawa pelaa mukaan gimmickin, tässä tapauksessa hypnotisoinnin tai vielä tarkemmin mesmerismin kautta.

Elokuvassa sivuhahmona seurattu nuori, hieman alle kolmekymppinen mies potee, näennäisesti tai ei, muistinmenetystä. Hän tuntuu unohtavan kaiken puhutun saman tien ja väistelee poikkeuksetta itseensä liittyviä kysymyksiä. Sen sijaan hän on kovin kiinnostunut keskustelukumppanista ja esittää yksinkertaisia mutta samalla metafyysisen valtavia kysymyksiä (”Kuka sinä olet?”), vaikka toisaalta unohtaa oitis myös näiden kertoman. Hänellä on aina mukanaan bensasytytin, jonka liekkiä hän pyytää keskustelukumppaninsa katsomaan, tai vastaavasti savuke, jonka hehkuva pää ajaa saman asian. Hänen kanssaan puhuneet ajautuvat aina tappamaan jonkun hänen lähdettyään, lopuksi he viiltävät uhriin X-kuvion.

Elokuvan päähenkilö on keski-ikäinen poliisietsivä Takabe, joka yrittää selvittää X-murhien syitä. Hänellä on jutussa apunaan psykiatri, joka muistuttaa jatkuvasti, että toisin kuin dekkariviihteessä romantisoidaan, useimmilla murhilla ei ole mitään järkevää motiivia tai syytä. Etsivä ei tätä kuitenkaan hyväksy (etsivät eivät ikinä hyväksy), vaan pyrkii monomaanisesti löytämään X:lle jonkin syyn. Hän löytääkin muistinmenetyksistä kärsivän nuorukaisen ja saa selville, että tämä on opintonsa kesken jättänyt psykologian opiskelija, jonka tutkimuskohteena oli Franz Anton Mesmer, jonka kehittämän ”animaalisen magnetismin” pohjalta hypnoosi myöhemmin kehitettiin. Etsivä ja psykologi alkavat epäillä, että nuorukainen on mahdollisesti nerokas hypnotisoija, joka saa uhrinsa murhaamaan, vaikka psykologi muistuttaakin, että hypnoosin keinoin ei voi muuttaa ihmisen moraalista perustaa: jos hänen mielestään murha on väärin, ei hän suostu hypnotisoitunakaan murhaamaan ketään. Lopulta etsivä päätyy ampumaan nuorukaisen hengiltä, mutta siihen mennessä psykologi ja myös hänen oma vaimonsa ovat jo kuolleet, mahdollisesti hypnoosin uhreina molemmat. Elokuvan loppu antaa myös ymmärtää, että etsivä mahdollisesti jatkaa hypnoosin levittämistä ja murhat jatkuvat.

Mutta mitä edustaa Curen nuori, hieman alle kolmekymppinen hypnotisoija? Hypnoosia ja Mesmeriä sinänsä en pidä erityisen tärkeinä piirteinä, ainoastaan välineinä ja väripalettina syvempien kysymysten käsittelyssä. Joku kirjoitti jossain elokuvan IMDb-kommenttiforumin syvyyksissä, että Mesmerin esoteeris-huuhaaismin lisäksi hypnotisoijanuorukaisen touhuissa oli myös vahva Gurdfjieff-viba: ”kuka sinä olet?” on kuulemma gurdjiefflaisuuden peruskysymyksiä. Tähän en osaa sanoa mitään, siitä on ikuisuus kun olen vähät Gurdjieffini lukenut.

Liekin ja savukkeen hehkun lisäksi hypnoottista teemaa jatkavat rytmikkäästi linkoava kuivausrumpu, veden pisaroinnin ääni, koko rakennuksen matkalta resonoivat lämmitysputket… sekä toisaalta jankkaavien kysymysten toisto.

Mutta sekä hypnoosi että mahdollinen Gurdjieff ovat keinoja saapua lopulliseen, melko lacanilaiseen (guilty as charged!) kysymykseen: mitä kukin meistä lopulta haluaa ja mitä siitä seuraa, kun tuo halu lopulta toteutuu? Ehkä Curen hypnoosi ei muutakaan moraalista, yhteiskunnan vartioimaa ja istuttamaa eettistä kantaamme olla murhaamatta ketään. Ehkä elokuvan hypnoosi, samoin kuin Tarkovskin ja Strugatski-veljesten Stalkerin salaperäinen Huone (tai ehkä vielä vahvemmin Solariksen planeetta, joka materialisoi syvimmät halumme), yksinkertaisesti saa meidät toteuttamaan syvimmän halumme. Elokuvan murhaajista nuori opettajamies tappaa vaimonsa, joka on ”flunssassa”, toisin sanoen ei välitä miehen seurasta. Miesten jatkuvan katseen, halun ja sovinismin kohteena oleva nuori kaunis naislääkäri murhaa satunnaisen miehen, vihaamansa mieskunnan edustajan. Anaalisesti sääntöjä noudattavaa työtoveriaan halveksinut vanhempi poliisi murhaa toverinsa. Lopulta poliisietsivä, päähenkilömme, murhaa (luultavasti alzheimeria) sairastavan vaimonsa, jonka hoitamiseen ja vartioimiseen kaikki hänen työnsä ulkopuolinen aika kuluu. Muistinmenetysmotiivi ei liene sattumaa.

Psykologi tekee luonnollisesti itsemurhan.

Mitä siis seuraa perimmäisen halun saavuttamisesta? Ei todellisuutta, vaan banaali painajainen, helvetti. Jälkeenpäin murhaajat yksinkertaisesti sanovat, että ”tappaminen tuntui sillä hetkellä luonnolliselta”, eivätkä osaa perustella toimiaan sen kummemmin. Ehkä X-viillot ovat jonkinlainen viimeinen epätoivoinen yritys tehdä taposta merkityksellinen, ei-niin-banaali. Mikään ei muutu, jäljelle jäävät ainoastaan kestämätön syyllisyys ja katumus, trauma, haamut. Fantasian ja todellisen ero on hiuksen hieno, mutta ne eivät saa leikata ( X ).

Eiko Apinasaaren aarre olekaan Guybrush Threepwoodin elämän suurin X?

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: