Skip to content

Pelipäiväkirja: Hotline Miami

lokakuu 29, 2013

[Olen pelannut viime aikoina sen verran paljon, että voin aivan hyvin kirjoittaakin pelaamastani jotain. Tässä siis pelipäiväkirjani ensimmäinen osio. Lisää tulee, mikäli jaksan. Tarkoitus olisi.]

Driven retrokasarista kimmokkeen ottanut elektrosoundtrack jauhaa hellittämättä taustalla, neontyhjyydessä kelluva ruutu huojuu ja välkkyy kuin muovimeskaliinia sieraimiinsa ja silmiinsä hieronut 90-luvun alun pikselihelvetti.

Avaan oven ja yritän tyhjentää huoneen muutamalla haulikon laukauksella, mutta ehkä 456. kerran tuhoutumattomat ovet vievät voiton ja pysäyttävät haulini. Pääni ammutaan oitis irti, sammakkonaamioni lentää metrien päähän viskoen lentoratansa varrelle pinkkejä aivonkokkareita. Olen kuollut minuutin sisään ainakin kymmenen kertaa. Puolessa sekunnissa olen jälleen kentän alussa, avaan oven, nappaan mukani lattialla lojuvan sorkkaraudan ja lyön sillä huoneessa tupakilla olleen mafiakundin naaman seinälle. ”Älä pelkää kuolemista”, peli vihjaa. En pelkää. Kiroilen kuin 13-vuotias merimies, vaikutan ulospäin todella vihaiselta ja huonotuuliselta, puolisoni on hermoromahduksen partaalla, mutta minulla on hauskaa kuin nuorella Robin Williamsilla kokaiinivuorella.

Dennaton Gamesin nopeasti kulttipeliksi nouseman Hotline Miamin pelaaminen on ainutlaatuinen kokemus, inhosi sitä saati rakasti sitä. Itse en toki ymmärrä, miten kukaan 70- tai 80-luvulla syntynyt voisi olla rakastamatta peliä mielipuolisella kiihkolla. Paitsi jos ajattelee edelleen, että peliväkivalta lisää väkivaltaa arkimaailmassa, eikä päin vastoin.

Kuten lähes valtaosa indiepeleistä nykyään, myös Hotline Miami luottaa retroiluun ja sitä kautta pelikliseiden kierrättämiseen, toistamiseen ja toisaalta nostalgisointiin. Yksinkertaisesti sanottuna peli on lintuperspektiivistä kuvattu 2D-räiskintä suttuisilla pikseligrafiikoilla. Mekaniikasta tulee mieleen Ultimate Tapan Kaikki (tuo pelinimien kuningas): kentät pitää tyhjentää vihollisista, mutta myös oma pelihahmo on laakista vainaa. Kuolemisesta seuraa palautuminen kentän tai pelialueen alkuun. Tämä ei sikäli haittaa, sillä nopeimmillaan alueiden tyhjentämisessä ei mene minuuttiakaan. Pelin intensiteetti ja nopeus ovatkin jotain ainutlaatuista; harva peli, tai oikeastaan mikään muukaan, onnistuu luomaan yhtä täydellisesti näin vinon välitilan, johon upoten operoidaan kuin selkärangalla huilua soittaen. Ajatukset käytännössä lakkaavat, kun pelin mekaniikka tunkee lonkeronsa olentooni (tarkoititko: ontelooni). Kentät ovat adrenaliinintäyteisiä ryöpsähdyksiä ja vaikeustaso mielipuolinen. Harvoin pelin vaikeus on näin hyvin tasapainossa: sanoohan tiedekin, että mielihyvätaso itse asiassa vain nousee silloin, kun jonkin tehtävän ratkaisemisessa epäonnistuu; takaraivossa on tieto siitä, että saa yrittää uudestaan.

Häiritsevä immersio mahdollistuu pelin audiovisuaalisten kuorrutteiden ansiosta. Näkymä heiluu puolelta toiselle, tausta välkkyy, erinäisten indieartistien äänimelulla leikatut elektrobiisit tunkevat korvaan. Vuoteen 1989 sijoittuva peli kanavoi Miami Viceä ja Michael Mannia, mutta toisaalta myös Nicolas Winding Refnin väkivaltakuvaelmia tai niitä iänikuisia Lynchin surreaaleja rajatiloja. Peli on tiettävästi saanut vaikutteita Driven lisäksi Cocaine Cowboys -dokumentista, joka kertoo Miamiin 80-luvulla pesiytyneestä kovasta huumekaupasta.

Myös juoni pelittää makuuni yllättävän hyvin, sillä se on rakenteeltaan jokseenkin nonlineaarinen sokkelo. Sen ”ymmärtämiseksi” (sillä ei siinä hirveästi järkeä ole missään vaiheessa) täytyy löytää peliin piilotettuja salaisuuksia ja pelata peli useamman kerran läpi. Läpipeluukerrat kasaavat uutta infoa ja muuntavat vanhaa. Infon kasautumisen mekaniikan ansiosta juonen höttöisyyden antaa anteeksi, kuten hyvässä noirissa aina. Ketä ovat eläinnaamioihin sonnustautuneet vierailijat? Kuka soittelee puhelimella ja pakottaa tappotehtäviin? Miksi jokaisessa videovuokraamossa, baarissa ja pizzeriassa on sama liimaletti duunissa? Onko tämä kaikki vain koomassa nähtyä harhaa? Yhdentekevää, sillä Hotline Miami on korkeimman laadun esteettistä huumetta.

Advertisements
3 kommenttia leave one →
  1. ArchBang permalink
    lokakuu 31, 2013 2:30 pm

    Lisää tätä / mer av dette her. Seuraavaksi Cart Life tahi Candybox 2?

  2. lokakuu 31, 2013 6:54 pm

    Seuraavaksi taitaa itse asiassa tulla XCOM-uudelleenversiointi ja samalla alkuperäisen nostalgisointia.

  3. lokakuu 31, 2013 6:55 pm

    Mutta ehdottomasti pitää indie-kamastakin kirjoittaa lisää.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: