Skip to content

Skandaali vesilasissa vaiko pienistä palasista kasautuvaa ideologiaa?

lokakuu 20, 2013

Viime päivinä on sosiaalisessa mediassa kulttuuri-ihmisten parissa herättänyt poreilua Kritiikin Uutisten Hanna Kuuselan kirjoitus Sam Pinkin taannoisesta suurlähetystövierailusta.

Tekstissään Kuusela argumentoi, että Pinkin vierailu Yhdysvaltain suurlähetystössä oli ”järkyttävän typerä teko”, sillä:

Todellisuudessa runotilaisuus oli kuin jumalan lahja Amerikalle. Sille samalle maalle, joka vain muutamaa päivää aiemmin oli tuominnut Wikileaks-vuotaja Bradley [nyk. Chelsea huom.] Manningin 35 vuodeksi vankeuteen. Maalle, jonka käskystä sanomalehti Guardianin kovalevyjä oli edellisellä viikolla tuhottu. Koko vuosi 2013 on ollut sananvapauden painajaista aina siitä lähtien, kun Yhdysvallat tuomitsi Edward Snowdenin maan alle, eläväksi kuolleeksi. Eikä mies ollut kuin kertonut, miten asiat oikeastaan ovat.
Eikö juuri sellaisella hetkellä ole parasta näyttää, että sananvapaus on totta Yhdysvalloissa? Ja mikä voisikaan ilmaista sen paremmin kuin katuromantiikkaa pursuava ja väkivaltaisen rujoja kuvastojaan tarjoava runoilija, joka istuu tatuoinnit vilkkuen suurlähetystössä? Juuri kun on käynyt ilmiselväksi, että sananvapautta loukataan toistuvasti, suurlähetystö toivottaa tervetulleeksi kaduilla viihtyvän shokeeraavan runoilijan!

Asiasta käytiin pitkällistä vääntöä Facebookissa, mutta keskustelun hedelmällisin anti lienee melko hyvin referoituna KU:n jutun kommenteissa, joissa esiintyvät myös Facebookin puolella peistä taittaneet (salaperäinen, runopiirejä jo vuosia askarruttanut) Yks Kake ja kirjoittaja itse. En ala referoida keskustelua tässä sen kummemmin, koska itseäni taitavammat yhteiskunnalliset keskustelijat ovat huomattavasti selkeämpiä kommenteissaan.

[Tästä eteenpäin tekstini menee osastolle ”musta sappi”.]

Sikäli Kuuselan kirjoitus on kiinnostava, että Pinkin suomentajana ja kanssavieraana en tullut edes ajatelleeksi, että suurlähetystövierailussa voisi olla jotain ideologista tai poliittista. Olin vain iloissani siitä, että runouden ja marginaalikirjallisuuden näkymättömyyteen tulee edes vähän poikkeamaa. Suhtauduin koko asiaan ”tuleepahan tuokin koettua” -tyylisenä spektaakkelina (vrt. ”kyllähän linnan juhliin on mentävä kerran elämässä, jos siihen vain mahdollisuus aukeaa”) ja odotin, että luultavasti olen suurlähetystössä normaalitodellisuudestani vähän irrallaan ja jonkinlaisen paniikkikohtauksen rajamailla. Kuten olinkin.

Mutta en myöskään tullut ajatelleeksi (enää), että juuri Yhdysvallat on paha asia, sillä valtaosa kaikesta päivittäin näkemästäni on joka tapauksessa rumaa ja väärin, lähtien siitä, minkä värisiin vaatteisiin ihmiset pukeutuvat. Mutta hällävälismi ja apatia ovat tietenkin juuri niitä asioita, jotka leimaavat erästä sukupolvi y:n kääntöpuolista. Aivan kuten myös sukupolvi x:ää ja blaa blaa. En ole kiinnostunut siitä, tekivätkö jo muinaiset roomalaiset jotain, sillä ”huomista ei ole ja eilinen on mennyttä”, kuten A. W. Yrjänä laulaa. Ehkä on yoloa, ehkä on tiikerikuosia ja ehkä on post-ironiaa, mutta on myös meitä turtuneita zombeja, jotka etsivät elämään jotain järkeä ja kauneutta roskankerääjien tavoin. Lekasoran, muovimattojen ja mainosflaijereiden joukosta voi löytyä hetki Bashon kanssa tai aidosti riemullinen hetki pelatessa ystävien kanssa jotain verkkopeliä. Eivätkä he/me enää jaksa välittää satukertomuksilta vaikuttavista korporaatioista tai siitä, millainen maailma tuleville sukupolville jää. Sillä onko sillä mitään väliä, jos maailma on jo nyt kauhea ja jos luonto näyttää kauniilta vain nestekidenäytöltä?

Joku voi käyttää huumeita, mutta voisi toisaalta aivan yhtä hyvin olla käyttämättä. Joku voi olla kasvissyöjä, mutta voisi toisaalta aivan yhtä hyvin olla olematta. Joku liittyy nuorisojärjestöön, mutta voisi toisaalta aivan yhtä hyvin olla liittymättä. Joku yrittää kätkeä sivistyksensä ja älynsä, menee ”oikeisiin töihin”, mutta huomaa, että se ei tarkoita mitään, ahdistuu vielä enemmän ja ottaa lopputilin. Joku kirjoittaa kirjoja. Samalla Arman Alizad kiertää kolmannen maailman maita ja itkee elämän epätoivon äärellä, kun pienet lapset keräävät 20 tuntia päivässä muovipulloja saadakseen vähän leipää. Eikä se tunnu yhtään missään, sillä Armanin sarja on liian pateettinen ja siinä käytetään musiikkia liian alleviivaavasti. Tai näin ainakin uskottelen itselleni, sillä haluan toivoa, että kyse on vielä estetiikasta, ei empatiakyvyn katoamisesta.

Edellinen kappale on tietenkin liioittelua ja synkeää tappiomielialaa, joka ei luo mitään. Silti siinä piilee totuutta, mikäli juuri tuollaisen kuvan maailmasta intuitioni maalaa, jos päästän sen valloilleen. Joku voi sanoa, että masennus tai ahdistus maalaavat ympäröivän maailman omilla väreillään, mutta en tietääkseni edes ole erityisen masentunut. Ellei masennukseksi lueta herkkyyttä ympäröivälle todellisuudelle. Siksikin näitä ”skandaaleita” (vähän aiemmin ns. ntamogate) kasautuu runouden ympärille: tämä on monille intohimoisille mutta samalla epätoivoisille ihmisille yksi niistä harvoista keinoista, jolla pysytellä kiinni joissakin arvoissa ja dikotomioissa. Sosiaalinen media luo tällaiseen erinomaisen mahdollisuuden ja samalla illuusion siitä, että koska se on ”julkista”, sillä on jotain vaikutusta maailmaan. Sanotaan, että halutaan rauhaa, moniarvoisuutta ja kaikille hyvä mieli, mutta halutaanko lopulta vain vastakkainasetteluja ja pahiksia, että elämä tarinallistuisi? Varmasti yksi keino apatiaa vastaan ovat Poesia ja Ntamo, mutta samalla ne ovat myös mahdollisia tappeluareenoita neuroottiselle ihmiselle, jota riivaa miljoona demonia.

Pink itse ei vielä muutama päivä sitten tiennyt, kuka Chelsea Manning on, eikä hän kysyttäessä koe edustavansa Yhdysvaltoja. Hänellä ei ole esimerkiksi televisiota. Minulla on, mutta katson siitä lähinnä elokuvia ja tv-sarjoja. Googlasin Manningin pari päivää sitten. En lue uutisia, sillä ne ovat ideologiaa, eivätkä toisaalta vaikuta todellisuuteeni. Paitis ahdistamalla ja masentamalla lisää. Kenties minun pitäisi, että tietäisin, mikä vaikutus vierailemillani paikoilla on symbolisessa todellisuudessa ja mediapelissä. Toisaalta olin kyllä vierailun aikaan tietoinen sananvapausskandaaleista, mutta en yhdistanyt niitä Yhdysvaltoihin tai Pinkiin, ainoastaan keinoihin turvata markkinat. Sitä paitsi sananvapautta rikotaan ja tullaan rikkomaan vielä paljon pahemminkin. Onko se mikään argumentti? En tiedä. Myös kaikki pahimmat pelkomme ovat totta ja vielä enemmän. Sam ajattelee itseään ”chicagolaisena”, mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan. Ideologiset valtiokoneistot jatkavat jauhamistaan. Iowassa kirjailijavaihdossa oleva ystäväni pasteilee linkkejä (ja tämä ja tämä) esimerkkinä siitä, että runouskin voisi olla yhteiskunnallisempaa.

Kiitän hiljaa mielessäni Kuuselaa siitä, että hän avasi tietyn polun menneisyyteeni, joka oli ollut jo pöheikön ja rikkaruohon peitossa: on itseisarvokasta taistella jonkin rakastamansa asian puolesta, välittämättä häpeästä, välittämättä muiden epäuskoisesta naureskelusta, välittämättä marginaalisuudesta, välittämättä siitä, että sinua ymmärtää vain kourallinen ihmisiä.

Advertisements
No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: