Skip to content

Paluuta Eganin äärelle, Wilhelmssonin kunniaksi

syyskuu 5, 2013

Flunssaista oloani paransi kummasti kun huomasin, että Putte Wilhelmsson käyttää uusimmassa Parnassossa (4/2013) olevaan Jennifer Egan -kritiikkiinsä (The Keep / Sydäntorni) varatun tilan kirjoittamalla taannoisen blogimerkintäni kanssa keskustelevan, vastineenkaltaisen kritiikin.

Olen kovasti otettu, sillä arvostan Wilhelmssonia vastarannan kiiskenä, kriitikkona ja (uskallanko sanoa?) kaltaisenani lukijana, joka ei tunnu pitävän mistään (mutta kokee varmasti moisen väitteen varsin perusteettomaksi ja julkeaksi). Jopa silloin, kun hän toimii kiiskenä minun sanomisieni tiimoilta. Toisaalta en ole ihan varma, mitä mieltä W on luennastani (tai Eganin kirjasta yleisemmin), mutta kritiikkinsä alussa hän kertoo käyttävänsä luentaani opponointiparina, joten ainakin tässä lukupelissä roolihahmomme lienevät asioista keskenään jokseenkin eri mieltä.

Valitettavasti W:n kritiikki ei ole ainakaan vielä netissä, joten yritän referoida sitä hieman, samalla ottaen kimmokkeita ja tutkiskelemalla itseäni.  Tämä ei siis ole varsinaisesti mikään vastine, vaan sinne tänne poukkoileva jatkomietintö, joka eksyy varsin pian päiväkirjaamisen ja tautologisen itsetutkiskelun sameaan veteen. Seasta toivottavasti löytyy myös vastaväitteitä tai puolusteluja sellaisia kaipaaville, mutta aika sokkeloiseksi menee. Pahoitteluni taas siitä. Tämä on blogini ja sekava ja poukkoileva juuri siksi, koska painetussa sanassa ei sellainen saa olla (lue: en jaksa editoida). Joka tapauksessa kiitokset Putelle, sillä näin paljon en ole kirjoittanut aikoihin!

Asiaan. W:n mukaan soimaan Eganin kirjaa narraatiokikkailusta, jonka luonnetta en paljasta, koska samallla paljastaisin kirjan juonen. Hän tulkitsee (kai? flunssaiset aivoni ovat hitaalla, jouduin kysymään itseäni huomattavasti älykkäämmältä kihlatultani välillä neuvoja tekstin logiikan avaamisessa) tämän jonkinlaisena esteettisenä näkemyksenäni, jonka mukaan juonta ei voi erottaa tyylistä, tyyliä kirjailijasta, eikä kirjailijaa lukijasta. Siis:

Luoma-aho ei kikkaa paljasta, koska ei halua paljastaa kirjan juonta. Näin hän myös ratkaisee kirjallisuustieteen analyysikursseilla toistuvan kysymyksen romaanin eri tasoista: niitä ei ole. On vain juonen vaiheita ilman ontologis-epistemologista eroa romaanihenkilön, kirjailijan ja lukijan välillä.

Soimaan toki narraatiokikkailusta, sillä se on mielestäni tehty jo niin monesti ja paremmin, etten jaksa enää innostua, eikä se kaunokirjallisena keinona oikein kestä toistoa (mutta miksi? mikä sen luonteesta tekee sirkustemppumaisen?). Tämä on toki oma, lukija- ja kirjoittajahistoriaani liittyvä ongelma tai luonteenpiirteeni. Mikäli metafiktio ei olisi minulle entuudestaan tuttua, avaisi Eganin romaani mielessäni varmasti uusia väyliä. Voin kuitenkin avata lähes minkä hyvänsä (yleensä niin ikään ”yliluonnollisen”) tietokonepelin, elokuvan, tv-sarjan tai supersankarisarjakuvan ja törmätä samaan keinoon. Toisin sanoen metafiktion genressä sinänsä Eganin kirja ei ole mitenkään erityinen. Onpahan vain ihan hyvä perusromaani sarjassaan (sillä luin sen mielelläni ja suosittelen sitä kysyttäessä muillekin).

Myönnän siis syyttäväni romaania kuolleen hevosen piiskaamisesta ja myös ohittavani kysymyksen, sillä muistiinpanoni tosiaan keskittyy muihin teemoihin: sosiaaliseen mediaan, yksinolon tunteeseen infoyhteiskunnassa ja mahdolliseen ”väliinputoajasukupolveen” (joka oli, pahoitteluni siitä, hieman halpa veto). Kysymys on myös blogini julkaisuhistoriaan liittyvästä ylenkatseesta: olen mielestäni käsitellyt ”metajuttuja” vuosien saatossa jo liikaakin ja pelkään lukijoideni niihin kyllääntyneen. Siksikin ohitan ontologiset teksti-lukija-kirjoittaja-ongelmat ja teen ennakko-oletuksia lukijoideni perehtyneisyydestä, mikä ei esim. lehtijutussa olisi hyväksyttävää. Missään nimessä en kuitenkaan kiellä lukija-hahmo-kirjoittaja-teksti -akselin olemassaoloa.

(Alkutelevisiosta, siihen reagoineesta metafiktiosta ja lopulta metafiktion keinot itseensä imeneen television suhteesta nykyjenkkiproosaan lisää vaikkapa David Foster Wallacen klassisessa ja merkittävässä ”E unibus pluram: television and U.S. fiction” -esseessä, joka tietenkin jätettiin Siltalan julkaisemasta käännösvalikoimasta pois.)

Nillittääkseni lisään, että ”narraatiokikan” luonteen toki paljastan alaviitteessä, josta sen voivat lukea ne, joita mahdollinen spoileri ei haittaa. Ihmiset eivät pidä juonipaljastuksista, eivätkä kaikki tosiaan ole juosseet kirjallisuustieteen peruskursseilla miettimässä kysymystä siitä, onko olemassa erikseen lukija, kirjailija ja romaanihenkilö. Alaviite siis lukijoiden valinnanvapauden vuoksi. Kysymyksen ohittaminen on toki oma valintani, onhan kyseessä joka tapauksessa marginaalinen ja omahyväinenkin muistiinpano; miten muuten voin perustella sen, että kuitenkin sivuhuomautuksena mainitsen narraatiokikan, vaikka merkintäni ei siihen keskitykään?

Onko juonipaljastuksilla merkittävällä tavalla väliä? on muuten kysymys, josta olemme taittaneet ystävieni kanssa peistä jo vuosia. Yleensä silloin, kun vahingossa tai tarkoituksella spoilaan sarjoja/elokuvia ja siten välillisesti pakotan omaa näkemystäni kurkuista alas. Onko niillä väliä? Minulle henkilökohtaisesti ei, mistä syytän pitkälti altistumista liian nuorena Andrei Tarkovskin kirjoituksille elokuvataiteesta. En enää edes muista, onko Tarkovski juonia/tarinoita vastaan per se, vaiko ainoastaan tietyllä tavalla liian kirjallisia juonia ja tarinoita vastaan juuri elokuvataiteessa jne. Joka tapauksessa olin hänen kirjoituksistaan ja elokuvistaan kovasti vaikuttunut ja tuon rikkinäisen puhelimen (tai lukulaitteen) välityksellä annoin värin levitä paperin reunojen yli ja pian huomasin kokevani samoin myös muun taiteen. Vaikka yritin samalla taistella fakkiutumista vastaan.

Siis: juoni on samantekevä, jos elokuva/kirja onnistuu luomaan sellaisia sommitelmia, jotka saavat minussa aikaan jonkin reaktion (myöhemmin, ”dekonstruktiovaiheessani”, juonesta tuli yhdentekevä toisenlaisista syistä). Tärkeintä on se, miten teos on tehty ja miten se aktiivisesti toimii, ei lopussa odottava piste (mutta tämähän kuulostaa jo strukturalismilta…). Siksi juonipaljastus ei varsinaisesti pilaa mitään. Se vain hieman muuttaa luku/katseluasentoa.

Entä mikä helvetin sommitelma? Aivan, en minä tiedä. Ainakin jokin kielijäänne mannermaisen ranskalaisfilosofian kielenkäytöstä (Deleuze, Barthes, Levinas, Derrida). Ehkä kärjistäen tarkoitan sitä, että kasvien huojunta vedessä kosketti minua enemmän kuin henkilöhahmojen saapuminen johonkin draamallisen dynamiikan vaiheeseen. Ehkä kaipasinkin vain takaisin luontoon ja hiljaisuuteen, merkitsevään representaatioon ollen siten todellinen taantumuksellinen?

Myöhemmin tietenkin löysin samanhenkisiä näkökulmia vaikkapa itämaisesta ajattelusta (tao/zen) tai abstraktista ekspressionismista (vaikutus aina suoraan ja sinällään, ei mimesiksenä tai symbolisesti). En uskonut tarinavetoisuuteen enää oikein missään, vaikka sinänsä luulinkin rakastavani tarinoita. Mutta koukut, juonenkäänteet ja loppuhuipennukset olivat keinoja, jotka olivat minun kokemuksessani aina toissijaisia tai vain keinoja muiden joukossa. Syyt tähän voivat olla moninaiset: ehkä en uskonut elämään tarinana, enkä siten tarinoihin fiktiossakaan. Ehkä olin postmodernin ajan sirpaleinen ja sitoutumiskammoinen yksilö, joka ei halunnut sitoutua mihinkään niin klassiseen ja pysyvään kuin ”tarina”. Ehkä olin ajattelutavaltani runollinen tai impressionistinen (näitäkin teorioita löytyy, kun kaivelee, älykkyystesteistä lähtien).

Sillä aivan ensimmäisenä maalitaulukseni joutui kaikki suoraan poliittinen, didaktinen ja yhteiskunnallinen. Siinä suhteessa olin ehkä jonkinlainen estetisti: taide oli olemassa vain kauneuden vuoksi, ei minään analogiana sanomaan tai opettamaan jotain jostain yhteiskunnallisesta tilanteesta tai kuviosta. Puhun imperfektissä. En siksi, ettenkö edelleen olisi samaa mieltä, vaan siksi, koska nykyään haluaisin uskoa taiteella sinänsä voivan olla myös muita vaikutuksia. Mutta ainakaan minun omassa kokemuksessani niin ei ole. Silti en kiellä, etteikö noita vaikutuksia voisi olla olemassa, jopa minussa. En vain tiedosta tai huomaa niitä. Toisaalta olen luopunut näistä asioista pohtimisesta, koska viime kädessä tuntuu, edelleen, olevan kyse vain valinnasta tai hämärästä, affektipohjaisesta uskosta.

Tietysti taiteella on ulkotaiteellisia vaikutuksia, kuten vaikkapa osuuskuntamme Poesia. Tai Helsinki Poetry Connection. Tai apurahajärjestelmät ja klikit. Niitä ei olisi, ellei olisi taidetta, mutta ne eivät silti ole minulle taidetta taiteen kokemisen henkilökohtaisessa ja yksilöllisessä mielessä. Siinä mielessä, miten taide minulle on olemassa. Koen jotain muuta, kun olen poetry jameissa. Koen jotain muuta, kun editoin käsikirjoituksia ja keskustelen runoista. Onko väärin erottaa nuo kokemiset siitä taiteen yksityisestä kokemisesta, jonka koen yksin ja rauhassa, omassa tilassani, jota on mahdoton toisintaa jaettavaksi? Onko elitististä ja riistävää vaatia taiteela juuri tuota yksityistä kokemuksen tasoa?

Päteekö 1800-luvun estetismi minuun? Olenko viime kädessä vain porvari ja elintasosairas vastaanottaja? Olen taiteilijana ja lukijana/katsojana/kuuntelijana aina ensin intuitiivinen ja impressionistinen ja vasta sitten analyyttinen tai ”filosofinen”. Tunnun bloggaavan edelleen lähinnä niistä ilmiöistä, joista en täysin sydämin pidä, sillä niistä on helpompi kirjoittaa. En osaa aina sanoin eritellä, miksi pidän lempikirjoistani tai -elokuvistani.

Toisaalta elin lävitse varsin fakkipäisen dekonstruktiovaiheen, sillä halusi tai ei, Barthes, Deleuze ja Derrida ovat jo äidinmaidon (eli viihdekulttuurin) kautta MTV-sukupolven äänitorvet ja siten kovin tuttuja ja turvallisia ajattelijoita. Halajaisin jo vähän jotain muuta, minkä vuoksi minua ei enää kovin paljon kiinnosta, onko olemassa erikseen lukija ja kirjoittaja. Haluaisin vain, että jokin tuntuisi jossain ilman, että pitää sortua huumeisiin. En haluaisi sortua banaaliuteen, mutta haluaisin jo pois sieltä kirjallisuusteorian luennoilta, olen ollut siellä liian pitkään, siellä odotetaan Godot’a vielä silloinkin, kun universumi lämpökuolee. Pidän nykyään myös Antti Hyrystä.

Takaisin W:n kritiikkiin ja asiaan. Hän kirjoittaa, että minua ei haittaa toimittajataustaisen Eganin melko tyypillinen media-ajan proosa, mikä pitää paikkansa. Hyväksyn jo vähän turtuneena tietyt Harper/New Yorker -piirteet, joilla saadaan pysymään kärryillä ne potentiaaliset lukijat, jotka kaikkoavat heti, jos on vähänkin liian avantgardea. Siis ne, joiden ääni voisi olla Jonathan Franzen (ja toisaalta, vaikka sitä ei hänen oman tuotantonsa perusteella huomaisikaan, DFW): kirjallisuuden pitää koskettaa, kirjallisuuden pitää yhdistää ihmissieluja toisiinsa. Toisaalta Franzen ja DFW hyväksyisivät vaikeammatkin lähtökohdat, todistaahan sen Franzenin Donald Antrim -fanitus tai DFW:n lukuhistoria avantgarden ja metafiktion parissa.

Esimerkiksi Eganin uusin, jo Sydäntornia ennen käännetty Aika suuri hämäys (A Visit From the Goon Squad, merkintäni kirjasta täällä) on mielestäni lähes tietoisesti vesitettyä ja yksinkertaistettua kokeellista proosaa, jossa kerronnalla pelaillaan lähinnä nimeksi, että saataisiin metafiktiofanitkin ostamaan kirja. Eikä se huono kirja olekaan, jos kohta sen vahvuudet ovat muualla kuin kerronnan rakenteessa.

Wilhelmsson tarkoittanee kuitenkin ihan teoksen peruskerrontaa, siis pinnallista kuvausta mediatodellisuuden oletetusta muodosta ilman sen kummempaa analyysia jne. Olen samaa mieltä, mutta Sydäntorni onkin minulle viihdekirjallisuutta, jonka parissa voi rentoutua ilman, että tulee iskua palleaan tai ohimoon.

W:n kritiikin keskeinen ja paras anti on kuitenkin huomautus siitä, että ehkä kirja käsittelee sukupolvikokemusten fiktiivisyyttä. Tämä kimpoaa (halvasta) heitostani, jonka mukaan -62 syntynyt Egan kuuluu siihen väliinputoajasukupolveen, joka ei ole oppinut ”orgaanisesti” osaksi nettikulttuuria, ja joka ei siten pysty tarpeeksi tarkasti kuvailemaan vaikkapa Facebookin merkitystä nykynuoren ihmisen elämässä. W myöntää, että näin voi hyvinkin olla, mutta sanoo samalla:

Mutta samalla epäilen, että Luoma-ahon kaipaama sukupolvikokemus on samanlainen, fiktiolle ominainen harha, josta Sydäntorni ”kikkailunsa” varjolla kertoo.

Myönnän, etten tullut edes ajatelleeksi moista mahdollisuutta, ainakaan noin definitiivisesti. Tulkinta on hyvä, vaikkakin hieman intentiohakuinen: onko varmaa, että se on tulkinta Eganin romaanista, eikä minun merkinnästäni, samalla vähän vimmastunut kimmoke merkintäni sisältämästä ikärasismista? Toisaalta mitä väliä sillä on, onpahan tulkinta jostain. Joka tapauksessa oman lukuni aikana en löytänyt kirjasta mitään noin alleviivattua agendaa.  Toisaalta ”ironia ja meta digitaalisen kulttuurin aikakautena” on jo niin suuri ja kaiken lävistävä sukupolvikokemus, ettei mielestäni voi enää erotella teoksia, jotka eivät kertoisi siitä tai kirjoittuisi sitä vasten.

Siksi olen toisaalta vaikuttunut Wilhelmssonin luennasta, mutta toisaalta se ei riitä minulle, sillä itse en mitään merkittävää tai uudistavaa analyysiä tästä sukupolvikokemuksesta, rakenteellisesti tai sisällöllisesti, Eganin romaanista löytänyt.

Tähän saattaa löytyä vastaus W:n kritiikin lopusta:

Romaanin sisäiskertomus on omakohtainen juuri siten kuin Luoma-aho toivoo [mitä en tietääkseni tehnyt -VSL]: vankilassa murhasta istuva mies kirjoittaa murhaan johtaneista tapahtumista. Kirjoittaminen on keino antaa tapahtumille merkitys ja kokea sovitus, joka ei arjessa ole mahdollinen. Mutta juuri siksi, että kirjoittaminen luo jotain arjelle vierasta, se myös lumoaa lukijan, vankilassa järjestetyn kirjoittajakurssin opettajan. Ja koska lumous on fiktion eikä arjen ominaisuus, lukijan suhde kirjailijaan ihmisenä ei voi täyttää niitä odotuksia, jotka lukijan suhde kirjailija-luojan rooliin on synnyttänyt.

Siksi Sydäntorni ei ole romaani sovituksesta eikä se ole romaani rakkaudesta. Se on romaani lukemisesta.

Tämä on vaikeaa, enkä varmastikaan osaa eritellä ajatuksiani kunnolla tai ristiriidattomasti.

Lukemisesta on jo aikaa ja muistini on infernaalisen paska, mutta muistaakseni Sydäntorni saavutti tavoitteensa, jos saavutti, käsitetaiteen keinoin: se teki tiettäväksi, että siinä on erilaisia ”lukijan huijaamisen” tasoja, jotka taasen ovat minulle avantgardistina jo nähtyjä ja tympeitä trooppeja tyyliin deus ex machina tai ”kaikki olikin vain unta”. Siten troopin suuruus tyhjentää itse esteettisen sisällön ja nousee ikään kuin teoksen ainoaksi pointiksi: väreillä ja paletilla ei ole väliä, kunhan jokin tietty agenda nousee keskiöön ja ajetaan väkisin läpi. Kokemus vastaa elokuvaa, joka nojaa lopun juonitwistiin, joka puolestaan pahimmillaan tyhjentää koko elokuvan. Shutter Island. Memento. Sixth Sense. Oldboy. Uusintakatsomiset tarjoavat enää rekuperoituja vihjeitä lopullisesta, monomaanisesta päämäärästä. Muodollinen väline ei siis toimi tarpeeksi orgaanisesti, että voisin luennan sisäisellä tasolla hyväksyä kokeneeni juuri jotain muutakin, kuin vain helppoa manipulointia ja tekstuaalisia kikkoja. Olisi vapahtavaa, mikäli tästä kaikesta vapautuisi sukupolvikokemusta analysoivia entsyymejä eikä vain kusetuksen makua.

No hyvä, voimme päättää, että Sydäntorni on romaani lukemisesta, mutta haluaako joku vielä romaaneita lukemisesta? Mitä ne ovat kokemuksen tasolla? Jos kaikki on lukemista lukemisesta, tarvitseeko siihen enää kiinnittää huomiota? Oman kokemukseni tason kuvasin jo edellä: tyyli ei aina kanna/ole tarpeeksi hyvää, kerronnalliset ratkaisut ovat mielestäni banaaleita, koska ne palvelevat vain jotain monomaanista agendaa, jonka voi iskulausemaisesti huutaa julki sen sijaan, että sana sanalta ja rivi riviltä loisivat jotain tilaa ja dynamiikka, joka puolestaan toimisi mahdollisesta agendasta huolimatta. Eganin mahdollinen intentio tai W:n tulkinta tekstistä puolestaan eivät siis vastaa omaa lukukokemustani, vaikka ymmärränkin, miksi ja miten niihin on kenties päädytty. Kyse ei ole sinänsä moitteesta, vaan pikemminkin kamalle altistumisen tasosta: joku tarvitsee monta punaista mallua, että pärisee, toiselle riittää yksi menthol-savuke. Joku tarvitsee jo aikamoista metavantgardea enää vaikuttuakseen, toiselle riittää vähempikin, sillä tarpeet ovat erilaiset. Ehkä tämä oli paska vertaus.

Minun mielestäni Sydäntorni ei ole romaani lukemisesta, vaan viihdyttävä kauhuromaani, johon on sotkettu piirteitä keskinkertaisesta ja löysästä metakirjoittamisesta. Se on toisaalta liian löysää hardcoretyypeille ja toisaalta ehkä liian kikkailevaa rivilukijalle, joka ei halua taiteeseensa sekoitettavan brechtiläisyyttä. Se on romaani siitä, miten ja missä suhteessa tiettyjä keinoja ei enää tulisi käyttää.

 

[edit: ah, itse asiassa teksti löytyy Wilhelmssonin blogista, eli täältä]

Mainokset
2 kommenttia leave one →
  1. syyskuu 5, 2013 6:42 pm

    Minä olen yksi niistä, jotka Putte Wilhelmssonin uusimmassa Parnassossa julkaistu mainosteksti houkutteli juuri tänään sivuillesi.

    Viimeksi päädyin kommentoimaan blogiisi pari vuotta sitten kirjoitettuani ensin itse Hitchcockin ”Frenzystä”. Jälleen analyysisi Eganin ”Sydäntornista” tavoittaa alkuperäisen teoksen toisenlaisessa syvyydessä kuin oma analyysini, jonka pari tuntia sitten julkaisin omassa blogissani. Panin merkille monet olennaiset sanallistamisesi ”Sydäntornista” vuoden takaisessa kirjoituksessasi, ja haluan niistä taas antaa julkisen tunnustukseni.

    Wilhelmsson tuo Parnasso-tekstissä aiheeseen myös pari hyvin relevanttina pitämääni jatkoajatusta, mutta muutoin näin ulkopuolisena ja ei-välttämättä-ihan-perusteellisena lukijana näkisin hänen halunneen olla vähän huolimaton lukija, ja sinun tekstisi suhteen myös vähän epäreilu.

  2. syyskuu 13, 2013 9:57 pm

    Tämä on kaikkineen hykerryttävin kirjan kuvaus, minkä olen lukenut pitkään aikaan. Kohteena olevaa kirjaa en ole lukenut, mutta se on tässä tapauksessa toissijaista. Olet ihastuttavan sivistynyt ajattelija, ja sanon tämän vailla sarkasmia tai mitään muutakaan epäilyttävää taka-ajatusta.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: